lauantai 5. heinäkuuta 2014

Uskon, en usko, uskon, en...

Tällä viikolla on kuulunut niin herkullisia uutisia raamattupuolueen suunnalta, että vähemmästäkin hymyilyttää! Itse Iso Herra oli kertonut KD:n varapuheenjohtajalle Laura Peuhkurille, että Räsänen on aika vaihtaa, öö, parempaan. Ja mitäs siitä seuras? Ei ole puolueen eettisten sääntöjen mukaista.

Siis siihenhän ollaan totuttu, että uskovaiset noudattavat kristinuskon peruskirjaa raamattua seuraavan periaatteen mukaisesti: noudatamme, mitä noudatamme, koska se on Jumalan sanaa ja kaikkien pitää sitä noudattaa ja sitä, mitä emme noudata, emme noudata koska se on vanhentunutta tai ei koske juuri meidän uskonsuuntaustamme. Me emme kuitenkaan voi päättää olla noudattamatta Jumalan sanaa, ja olla määräilemättä sillä muita, koska sitä täytyy noudattaa. Paitsi tietysti nämä poikkeukset jne... Loogista kuin mikä!

Mutta nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa itsekin uskovainen, julkisuudessa vieläpä hyvin harras sellainen, joka on uskonsa vuoksi aiheuttanut muille paljon kärsimystä ja mielipahaa, torjuu toisen rehellisen ilmoituksen Jumalan Tuomiosta! Että ei ole uskovaisten puolueen eettisten sääntöjen mukaista kertoa tällaisesta tärkeästä taivaalliselta ilmoituksesta! Ei oikein tunnu sopivan yhteen.. Paitsi tietysti, jos vain mukavat, muita syrjivät ja itselle mieluisat jumalalliset ilmoitukset hyväksytään. Sehän olisi, öö, aivan perususkiskamaa. No näinpä! :D

torstai 3. heinäkuuta 2014

Laihduttamisen vaikeudesta

Kun pariskunnasta toinen yrittää laihduttaa tai lopettaa tupakointia, asia ei ole ihan yksinkertainen. Erityisen vaikeaa se tietysti on, jos toinen herkuttelee tai käryttelee menemään ilman tunnontuskia. Toinen voi silloin kuitenkin tsempata, pitää mielessä tavoitteen ja pyrkiä kohti terveempää elämää. Mutta miten laihduttaa vain toista kissaa? Ei sille voi sanoa, että nyt parisataa grammaa pois, ettei joudu Julma-Annelle eläinlääkärille, joka sitten vasta pakottaakin tiukalle laihikselle verenpainelääkeuhkineen. Ja että sitten tiettyjen paikkojen hygieniasta huolehtimisesta tulee helpompaa. Mutta että se tarkoittaa sitä, ettei kaverin jämät ole toinen kattaus, ja että se on sun omaksi parhaaksesi, vaikka miten tuijotat anelevasti tai komennat vaativasti.. Tai voi sanoa, mutta ei siitä taistelussa apua ole, kun ollaan tietämättömiä koko taistelusta, ja ihminen on vaan tyhmä eikä ymmärrä yksinkertaista "ruokaa! Anna!" komentoa pyyntöä...


perjantai 27. kesäkuuta 2014

Homojen hommaa

Pride-viikon jo perinteeksi muodostunut Homojen hommaa -stand up oli tänä vuonna erityisen kansainvälinen ja runsas. Esiintyjissä oli maahanmuuttajia ja puoliksi ulkomaalaistaustaisia. Juontajana toimi nopeasanainen Ali Jahangiri, joka on työskennellyt alalla pitkään. Sen tietysti huomasi, varsinkin verrattuna joihinkin esiintyjiin Alin juonnot olivat huomattavasti hauskempia.

Ilta oli mukava, Botta oli täynnä ja varsinkin ensimmäiset esiintyjät olivat hauskoja. Ei varmasti ole helppoa yrittää keksiä settiä homoyleisölle, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten eri tavalla eri koomikot tämän ratkaisivat. Ai niin, miksi homoyleisö olisi vaativampi kuin tavallinen yleisö, jonka joukossa väistämättä on myös homoja? No koska toimiakseen komedia vaatii jonkinlaisen samaistuksen tai edes tunteen siitä, että tietää, mistä puhutaan. Muutama, joka ei naura, ei haittaa, jos suurin osa yleisöstä hekottaa, mutta jos suurin osa yleisöstä onkin sellaisia, joita ei omat jutut kosketa, ollaankin jo vaikeilla vesillä. Siksi esimerkiksi kanadalaiskoomikon englannin kieleen perustuva kielivitsi sai aikaan vain jäätävää hiljaisuutta. Hyvä koomikko ei tule vaan kertomaan juttuja itsestään, vaan yrittää saada kontaktin yleisöönsä. Homot on siinä hankala yleisö, että harvalla heterokoomikolla on meistä hirveästi kokemusta. Monena vuonna onkin ollut joukossa näitä "mitä minä ajattelen homoista" -juttuja. Myös tasa-arvo on tietysti aina mainittava, varsinkin jos on joku ajankohtainen lakiesitys meneillään, vaikkapa. Ja kerrottava, miten meidän oikeuksia puolustetaan. Aika monen esitys oli kuitenkin perusheteroa. Omalla tavallaan huippu oli erään naiskoomikon (Eeva Vekki?) kysymys yleisölle: kuinka moni teistä on naimisissa? Kaksi päivää sen jälkeen, kun lakivaliokunta oli tyrmännyt avioliittolain uudistuksen. Siis oikeesti?! No nousihan sieltä hiljaisuuden jälkeen yksi käsi. Ja päästiin kertomaan polttarivitsi. Asian voi tietysti ratkaista myös niin kuin Ida Grönlund: oli hyvä setti, sopivasti heteroa ja homoa, ja lopuksi ihana uudelleensanoitettu Päivänsäde ja menninkäinen. Harmi vaan, että oli täsmälleen sama kuin viime vuonna. No uusien juttujen keksiminen on tietysti vaikeaa.

Ulkomaalaismausteiden ansiosta kerrottiin myös suomivitsejä ja Ali sekä puoliksi turkkilainen goottityttö (valitettavasti en muista hänen nimeään, eikä sitä ollut esiintyjälistassakaan) heittivät muutaman pizzakebabläpän. Kyllä ne ehkä vielä pari vuotta toimii, ennen kuin alkaa tuntua kuluneilta. Sitten voi ottaa esiin bussikuskin :) Tuosta goottitytöstä toivottavasti kuullaan vielä, ei ollut ihan niin noloa eikä yliheteroa juttua kuin useimmilla muilla. Vaikka onhan paljon kiinni myös siitä, miten juttunsa esittää - esimerkiksi Ali Jahangirin ennenaikaista siemensyöksyä käsittelevä setti oli hyvinkin hauska, vaikkei se omaan elämään millään tavalla liitykään.

Tänä vuonna esityksiä oli kaksi, ja yleisöä riitti. Ja, kuten sanottua, hauskaa oli, muutamista piinallisista hetkistä huolimatta. Ensi vuonna uudestaan!

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Ruotsalaista kauhua

Ruotsidekkari on viime vuosien aikana muodostunut omaksi käsitteekseen. Ja hyvästä syystä, naapurin lintukoto tai oikeammin sen muuttuminen on tuottanut suuren määrän tarkkanäköisiä ja jännityksen taitavia kirjoittajia. Mitä nyt joskus ehkä menee väkivalta hieman yli (siitä lisää hieman myöhemmin, kirjakesä on vasta alussa). Kauhukirjallisuus taas on sellainen laji, jota ei ihan heti odottaisi grannesvenssoneilta.

Mutta sitten tuli John Ajvide Lindqvist ja Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Vampyyritarina, joka saavutti suuren suosion ja josta tehtiin elokuvakin. Kirjassa tavallinen koulukiusattu poika tutustuu tytöltä näyttävään vampyyriin, joka asuu pedofiilin kanssa. Tarina on kyllä ihan vetävä, väkivaltaisista kohtauksistaan huolimatta, ja luvassa on myös onnellisehko loppu, omalla tavallaan. En ole lukenut varsinaista nuorisokirjallisuutta juurikaan, edes nuorena, enkä lähtisi tekemään liian tiukkaa rajaa nuoriso- ja aikuskirjallisuuden välille. Jotenkin Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli kuitenkin saa hänen ensimmäiset kirjansa tuntumaan nuorisokirjallisuudelta, ainakin Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, zombietarina: kuolleet eivät enää pysy kuolleina, tosi helppolukuinen) ja ehkä myös Ystävät hämärän jälkeen. Viimeksi mainittu mahdollisesti päähenkilön nuoren iän takia ja siksi, että koulumaailma on niin kovasti läsnä. Muutama kohtaus on kuitenkin niin raaka, että sisäinen lastensuojelijani kyllä epäilisi antaa tätä kirjaa teini-ikäisellekään luettavaksi. Vaikka toisaalta tiedostan sen, että moni teini on kokenut elämässään pahuutta ja raakuutta, joten kirjallisuudelta suojelu tuntuu tekopyhältä.

Ihmissatamassa (Människohamn) oltiinkin sitten jo syvemmillä vesillä (heh) ja kirjaa lukiessani minusta alkoi tuntua, että Ajvide Lindqvistia voi hyvällä menestyksellä verrata jopa Stephen Kingiin. Tässäkin tarinassa on kuolemaa, mutta harva mereen kadonneista oikeasti kuolee. On kummittelua, pelkoa, ja alkoholisoituneen lastaan etsivän isän itsensä ylittämistä, kun hän vihdoin lopettaa vuosisatoja kestäneen kirouksen.

Varsinainen outous ilmestyy maailmaan kirjassa Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Mies löytää omituisen vauvan metsästä ja kasvattaa sen piilossa. Mutta mikään ei pysy salassa, eikä väkivallalta voi välttyä. Tässäkin on näyttämönä ensisijaisesti nuorten maailma, varsinkin kirjan loppupuolella, kun tyttö astuu maailmaan. Mutta tämä ei silti vaikuta varsinaiselta nuortenkirjalta. Ehkä hänen käyttämänsä kieli on monimutkaistunut tai sitten suomentaja on vaihtunut...nämä kaikki kirjat olen nimittäin lukenut suomennettuina.

En yleensä pidä siitä, että kirjoja kuvaillaan tyyliin: "kaiken kurjuuden keskellä silti toivonpilkahdus", koska useimmiten tämä "toivonpilkahdus" on seurausta lähinnä lukijan toiveajattelusta eli olematon. Tai sitten sen on tarkoitus tasapainottaa kaikki kirjan kauheudet, ettei lukija olisi aivan murtunut luettuaan kirjallisen sadismia ja onnettomuutta. Tyyliin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Näistä neljästä kirjasta kuitenkin kolmen ensimmäisen loppuratkaisussa näkyy se pieni pilkahdus, elämä palautuu raiteilleen tai seuraa uusi alku. Kultatukka, tähtönen loppuu hieman eri tavalla. Mutta se taitaa silti olla juuri oikea tapa tuolle tarinalle.

John Ajvide Lindqvist on hyvin omalaatuinen kirjailija. Käyttäessään kauhun pahimpia kliseitä, vampyyrejä ja zombeja, hän tekee sen omalla tavallaan ja saa ne tuntumaan raikkailta, uusilta luomuksilta. Hänen muita kirjojaan voisi kauhukirjallisuuden lisäksi kuvailla kummakirjallisuudeksi. Suomikumma on arkisen näyttämistä oudossa, uudessa valossa. Kummakirjallisuus voisi olla vähän laajempi genre, ja hän sopii siihen oikein hyvin.



lauantai 7. kesäkuuta 2014

Kiitän tärähtäneistöä

Olen kiitollinen "tärähtäneistölle" (Soinin termi), koska sen ansiosta voin yleensä tuntea itseni tasavertaiseksi kansalaiseksi. Soinin halveksiman ihmistyypin seurassa voin kokea, että ihmiset ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä, jopa minulle. Heidän ansiostaan en tunne itseäni toisen luokan olennoksi ja tiedän, että jos joku minua kiusaa, väärintekijä on kiusaaja enkä minä, joka kehtaan olla olemassa.

Avioliittolakikeskustelussa olen usein liikuttunut, kun olen kuullut hyvinvoivan valkoisen heteron puolustavan minun rakkauteni tasavertaisuutta. Ilman ns. omaa lehmää ojassa. Heidän takiaan uskoni ihmiskuntaan ei ole täysin mennyttä, vaikka yhteiskuntamme on täynnä äänekkäitä räsäsiä ja soineja.

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Toinen satu Pienestä Pörröisestä Eläimestä


- Kuulitteko, miten Ulla-Nadjalle kävi?
- Joo, Se Öykkäri vei sen repun!
- Ja nyt se tönii sitä!
- Ja haluaa sen pipon, takin ja penaalin!
- Ei tollainen vetele!
- Sanotaan Sille Öykkärille, ettei me leikitä sen kanssa, kun se on tommonen!
- Joo!
- Eikä jaeta enää karkkeja sen kanssa!
- Hyvä!
- Mennään heti!

Pieni Pörröinen Eläin havahtui. ”Voi ei! Pihan lapset ovat menossa ärsyttämään Sitä Öykkäriä! Miten sitten käy, jos Sen Öykkärin ei enää anneta öykkäröidä? Miten vieras ja pelottava maailma!!” Pieni Pörröinen Eläin ei pidä muutoksista, ei ollenkaan. ”Kuka ties vaikka se sitten kostaa Pienelle Pörröiselle Eläimelle! Ei ota enää vastaan Pienen Pörröisen Eläimen askartelemia koristeita ja vanhoja vaatteita ja muita juttuja, mitkä ei kelpaa noille muille! Eikä tuo enää vastineeksi itse tehtyä limonaadia!” Ajatukset pyörivät villisti Pienen Pörröisen Eläimen päässä. ”Minä tarvitsen Sen Öykkärin limonaadia! Juon sitä aina enemmän ja enemmän ja olen hukassa, jos en saa sitä!”

(Joskus kyllä Pienen Pörröisen Eläimen päässä kävi Vieraita Ajatuksia, Ajatuksia, jotka kertoivat, että jos hän katselisi muiden askarteluja ja harjoittelisi enemmän, ja askartelisi itsekin uudenlaisia koristeita, kauniimpia ja taidokkaampia, muutkin pihan lapset voisivat haluta niitä. Ja Ajatuksia, jotka kuiskuttivat, että ylenpalttinen limonaadin lipittäminen ei ehkä ole hyvä juttu. Että Pieni Pörröinen Eläin voisi juoda enemmän jotakin muuta, terveellisempää. Mutta Pieni Pörröinen Eläin meni silloin kyyryyn ja supatti itsekseen: ”minun koristeeni ovat parhaita maailmassa juuri sellaisenaan!” ja ”minä tarvitsen Öykkärin limonaadia, en voi elää ilman sitä!” Ja jos Vieraat Ajatukset oikein kovasti vaivasivat: ”Öykkäri on hyvä! Öykkäri tykkää minusta! Olen ihan hukassa ilman Öykkäriä!”. Eivätkä Vieraat Ajatukset viipyneet kauan.)

Pieni Pörröinen Eläin mietti. ”No, kyllä Öykkärin limonaadi näyttää muillekin kelpaavan, joten ehkä tilanne ei ole niin paha!” Pieni Pörröinen Eläin kuulosteli. Ei voi olla! Nyt ne on jo melkein Sen Öykkärin oven takana ja näyttävät tosi vakavilta ja vihaisilta! Jopa Elias, jonka Se Öykkäri hakkasi kerran pitkään koomaan!

”Hei kuulkaa!” Pieni Pörröinen Eläin huudahti. ”Eihän tämä nyt vielä niin paha ole! Odottaisimmeko vähän! Voi olla, että Öykkäri rauhoittuu, kun syö kaikki Ulla-Nadjan suklaat. Kerrotaan nyt ensin vain, että meistä ei ole ihan reilua, että Öykkäri otti sen repun. Ja sitten palaamme omiin koteihimme, ja toivomme, ettei Se Öykkäri suutu meille niin pahasti ettei anna enää limonaadia, jooko?”

- Siinä on kyllä järkeä, sanoi Gisele. Giselekin tykkäsi limonaadista.

Muut mumisivat ja mutisivat.

- Niin, ja jos Se Öykkäri rupeaa ihan lyömään Ulla-Nadjaa, niin kyllä me sitten voidaan sanoa vähän kovemmin, eikö?!
- Joo, sittenhän me sanomme!
- Niin, ei tässä vielä kannata karkkeja siltä kieltää.
- Ei!
- Mennään vain sanomaan, että olisi ollut kivempaa, jos Ulla-Nadja olisi saanut pitää reppunsa.
- Ja piponsa.
- Ja takkinsa.
- Ja paitansa.
- Ja kotinsa.
- Niin.