Taiteita ja muutakin Helsingin yössä

Vuosittainen Helsingin juhlaviikkojen aikana vietettävä Taiteiden yö onnistuu aina tarjoamaan sopivan vaihtelevia elämyksiä. Tänä vuonna taideretki alkoi Tennispalatsilta, jossa on kaupunginmuseon näyttely Happy End? vielä viimeisiä päiviä. Liian usein mielenkiintoiset näyttelyt jäävät viime hetkiin tai menevät ihan täysin ohi. Tämä kokonaisuus oli outo, mutta ajatuksia herättävä. Varsinkin venäläisen AES+F -kollektiivin teokset toivat tuulahduksen Venäjän (toivottavasti ei Suomen) mahdollisesta tulevaisuudesta, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ulkoisesti virheettömiä poseeravia kuoria. Vaikka esittelytekstin mukaan "Kauniin pinna alla kytee epätoivo, ahneus ja vallanhimo" en oikeastaan nähnyt ilmeettömissä kasvoissa muuta kuin välinpitämättömyyttä.

Siloitellusta pinnasta oli suhteellisen jyrkkä siirtymä Riikka Purosen luomaan muodon moninaisuuteen Valokuvagalleria Hippolytessä. Vaikka toisaalta, erilaisista kauneisikoneista hänkin on joitain inspiraatioita ammentanut.

Sieltä tulikin sitten kiire kuuntelemaan, kuinka Maija Vilkkumaa luki otteita uudesta kirjastaan Nainen katolla. Vilkkumaamaista tekstiä ilman muuta, ja tarkkanäköistä ihmiselon kuvailua.

Ja edelleen vastineeksi alun "kaikki pintaa ja kuollutta" -tunnelmalle illan kruunasi Helsingin gaykuoro Out ´n Loud. Tunnetta, aitoutta ja panostamista löytyy vaikka kuinka monelle tusinabotoksinaamalle jakaa!

Odottava tunnelma

Ding Dong!

Samaan aikaan oli Rautatientorilla Herkkujen Suomi ja Syystober. Kaikenlaista herkkua olikin tarjolla, maistiaisten lisäksi myös tavanomaisempaa festariruokaa sekä Helsinki Bryggerietin mainioita hampurilaisia ja maittavaa olutta. Valitettavasti nälkä sai unohtamaan valokuvauksen ihan täysin! Mutta hyvää oli :)

Konkreettisia tekoja poliitikolta, voi iik!

Urheilu- ja kulttuuriministerimme on tehnyt ihmisoikeuksien puolesta jotakin muuta kuin mahdollisesti vihjaissut takakammarissa vähän sinnepäin, tai siis jälkikäteen kertonut vihjaisseensa sinnepäin. Ja siitäkös kohu on noussut. Itse en voi kuin olla tyytyväinen, että kerrankin suomalaisen poliitikon toiminta suuntautuu ihmisoikeuksien puolustamiseen, ei vastustamiseen.

Ja muuten, tärkeintä tässä ei todellakaan ole se, että Venäjä ei lähde muuttamaan lakiaan yhden lipunheilutuksen takia. Tärkeintä on se lipunheilutus itsessään.

Norjalaisia murhia, murhaajia ja asianajajia

Kesädekkarien listalle pitää lisätä norjalaisen Anne Holtin kirjat, joita olen muutaman viime aikoina lukaissut. Holt on toiminut asianajajana ja on entinen oikeusministeri. Kirjoitustyyli on sujuva, kerronta kulkee ja rikostutkinnan tuntemus näkyy kirjoista, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. Holtilla on kirjojen päähenkilöiden mukaan jaoteltuna kaksi "sarjaa", joista olen lukenut Hanne Wilhelmsen -kirjoja. Wilhelmsen on traaginen hahmo, muttei kliseisellä "keski-ikäinen mies, jonka vaimo on jättänyt jurouden takia"-tyylisellä tavalla, vaan Wilhelmsen on lesbo ja pelkää kuollakseen paljastuvansa. Puolison vakava sairaus ja kuolema on siten suurempi katastrofi kuin se muuten olisi. Siitä huolimatta kinkkinen rikosmysteeri selviää kunniallisesti.

Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.

 Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.

Dekkarikesä

Jotenkin huomaamatta on tänä kesänä tullut luettua melkein pelkästään dekkareita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lukemiseni olisi ollut yksitoikkoista. Dekkarinimityksen alle kun menisi melkein mitä vaan, oli sitten kysymys murhasta, muusta rikoksesta tai muuten vaan selvitettävästä mysteeristä. Päähenkilötkin ovat vaihdelleet kriiseilevästä yksinhuoltajaäidistä kylmäpäisiin lampaisiin.

Johanna Tuomolan olen löytänyt Saaran ystävällisellä avustuksella, toiset ovat löytyneet sattumamenetelmällä eli olen mennyt tutkiskelemaan kirjaston jännityshyllyä ja napannut mukaani lupaavilta kuulostavia. Se onkin ollut hedelmällinen taktiikka. Paitsi että olen huijannut elimistöäni kuvitellulla rennolla kiireettömyydellä (lomafiiliksen kehittelyä ilman oikeaa lomaa), olen myös tehnyt löytöjä.

Tässä joitakin poimintoja kesän kirjalöydöistä:

- Johanna Tuomola: kevyttä luettavaa. Henkilökohtaisesti hieman häiritsi kahdessa ensimmäisessä järjellisen motiivin puuttuminen. Onneksi kolmas eli Petoksen anatomia oli tässä suhteessa vähän parempi ja loppu oikeastaan aika sympaattinen.

- Minette Walters: tavallaan kliseinen eriparisten henkilöhahmojen yhteentörmäys ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, vaikka rikokset rumia ja epämiellyttäviä.

- Leonie Swann: lammasdekkarit Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi. Ihmisten maailmaa lampaiden silmin. Aivan ihanasti kuvattuja otuksia, näistä haluaisi lukea lisää. Näkökulman vaihdos tuo mukavaa tuoreutta genreen eikä haittaa ollenkaan eläytyä välillä yksinkertaisemmista asioista -kuten heinästä- nauttivien hahmojen maailmaan. Toisaalta henkilöhahmot (paitsi ehkä ihmiset:) eivät suinkaan ole yksiulotteisia tai tylsiä, tästä saamme kai kiittää kirjailijan psykologitaustaa.

- Carita Forsgrenin Jänistanssi. Tämä ei ole dekkari, vaikka hengenmenetys erästä hahmoa kohtaakin ja epämääräinen mysteerikin löytyy. Pitäisin kirjaa ennemmin nuortenkirjana, vaikka sitä sellaiseksi ei olekaan luokiteltu. Pidin siitä, miten tarinaa kuljetettiin eri päähenkilöiden näkökulmasta, osittain käytiin samoja tapahtumia mutta eri silmien kautta nähtyinä ja osittain tapahtumat etenivät henkilöstä toiseen hyppien. Kirja oli kuitenkin helppolukuinen, ei vähiten siksi, että melkein kaikki hahmot kuuluivat samaan pieneen piiriin.

Ei pelkästään uusia, vaan myös vanhoja tuttavuuksia on tullut luettua. Liza Marklund ei petä. Olen lukenut hänen uudempia kirjojaan, nyt luin Prime Timen. Kirja oli hyvä kuvaus television säälimättömästä maailmasta. Muuten oli hassua lukea päähenkilön henkilökohtaisen elämän tapahtumia kun tietää, miten hänen tarinansa kehittyy ja mitä kaikkea vielä tapahtuu. Toisaalta Marklundin kirjojen juonet ovat aina olleet niin vetäviä, että katkokset Annika Bengtzonin henkilökohtaisessa elämässä tai  viittaukset edellisissä kirjoissa tapahtuneisiin asioihin eivät paljoa ole lukukokemusta haitanneet.

Nyt taitaa olla lukukiintiö taas vähäksi aikaa täynnä. Voi siis keskittyä käsityö- ja tuunausprojekteihin!

Napos-Tipua napostellen

Margaret Atwoodin kirjassa Oryx ja Crake (vai oliko se Herran tarhurit) esiintyi Napos-Tipu (tm) eli keinotekoisesti kasvatettuja kananpaloja. Atwood on haastatteluissa todennutkin, että hän kuvaa kirjoissaan sovelluksia, joiden tekniikat ovat jo nyt olemassa tai vähintäänkin valmisteilla. Keinolihasta on kehitetty jo vuosikaudet, muistan nähneeni ensimmäisen pikku dokkarinkin aiheesta joskus niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

Nyt on sitten syöty ja maistettu, että mausteita kaipaa, eli keinopihvi ei siis eroa tavallisesta hampurilaispihvistä. (HS)

Lihojen maustamiseen en tämän enempää paneudu, kun ei tuota käytännön kokemusta juurikaan ole. Tervehdin kuitenkin pääosin myönteisesti tätä kehitystä. Jos ja kun keinotekoisesti tuotettu lihasmassa saavuttaa suuren, jatkuvasti kasvamassa olevan yleisön, on päästy ainakin muutamasta eläintehtaiden ongelmista. Lisäksi suurin osa kasvienergiasta, joka nyt menee itseään huomattavasti pienemmän lihamäärän tuottamiseen, voidaan käyttää suoraan ihmisravinnoksi. (Edellinen linkki + esimerkiksi tämä uutinen)

Vaikka toisaalta tämä kehitys on jotenkin ihmismäisellä tavalla vinksahtanutta. Kun ei vaan millään voi luopua lihasta, vaikka sen tuottaminen on tehotonta ja vie paljon enemmän resursseja ja energiaa kuin mitä se syöjälleen tuottaa, puhumattakaan sen eettisistä puutteista ja terveysriskeistä niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja että sitten mieluummin kehitetään keinolihas, jotta voidaan upottaa hampaansa siihen esimerkiksi papu- tai soijapihvin sijasta. Aika kummallista.

Ajatukseni hyppäävät tästä keinolihaksesta kuitenkin väistämättä toiseen jännittävään juttuun, eli erilaisten kudosten ja ruumiinosien (varaosien!) kasvattamiseen. Se ei tunnu yhtään niin kummalliselta vaan päinvastoin hyvin innostavalta. Jos joskus (toivottavasti tietysti ei) tarvitsen uuden elimen, niin ilman muuta ottaisin omista kantasoluista kasvatetun. Ei olisi hylkimisreaktioita, ja tietäisin ainakin, missä se on ollut :)