Taiteita ja muutakin Helsingin yössä

Vuosittainen Helsingin juhlaviikkojen aikana vietettävä Taiteiden yö onnistuu aina tarjoamaan sopivan vaihtelevia elämyksiä. Tänä vuonna taideretki alkoi Tennispalatsilta, jossa on kaupunginmuseon näyttely Happy End? vielä viimeisiä päiviä. Liian usein mielenkiintoiset näyttelyt jäävät viime hetkiin tai menevät ihan täysin ohi. Tämä kokonaisuus oli outo, mutta ajatuksia herättävä. Varsinkin venäläisen AES+F -kollektiivin teokset toivat tuulahduksen Venäjän (toivottavasti ei Suomen) mahdollisesta tulevaisuudesta, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ulkoisesti virheettömiä poseeravia kuoria. Vaikka esittelytekstin mukaan "Kauniin pinna alla kytee epätoivo, ahneus ja vallanhimo" en oikeastaan nähnyt ilmeettömissä kasvoissa muuta kuin välinpitämättömyyttä.

Siloitellusta pinnasta oli suhteellisen jyrkkä siirtymä Riikka Purosen luomaan muodon moninaisuuteen Valokuvagalleria Hippolytessä. Vaikka toisaalta, erilaisista kauneisikoneista hänkin on joitain inspiraatioita ammentanut.

Sieltä tulikin sitten kiire kuuntelemaan, kuinka Maija Vilkkumaa luki otteita uudesta kirjastaan Nainen katolla. Vilkkumaamaista tekstiä ilman muuta, ja tarkkanäköistä ihmiselon kuvailua.

Ja edelleen vastineeksi alun "kaikki pintaa ja kuollutta" -tunnelmalle illan kruunasi Helsingin gaykuoro Out ´n Loud. Tunnetta, aitoutta ja panostamista löytyy vaikka kuinka monelle tusinabotoksinaamalle jakaa!

Odottava tunnelma

Ding Dong!

Samaan aikaan oli Rautatientorilla Herkkujen Suomi ja Syystober. Kaikenlaista herkkua olikin tarjolla, maistiaisten lisäksi myös tavanomaisempaa festariruokaa sekä Helsinki Bryggerietin mainioita hampurilaisia ja maittavaa olutta. Valitettavasti nälkä sai unohtamaan valokuvauksen ihan täysin! Mutta hyvää oli :)

Valokuvia verkossa

Vuoden kiertäessä loppua kohti oma oravanpyörä kiihtyy kiihtymistään. Nykyinen elämänmeno on ainakin minulla ollut sellaista, että kun luonto hiljenee ja kasvu pysähtyy, täytyy itse vaan vaihtaa isommalle vaihteelle ja paahtaa nopeammin ja tehokkaammin. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä, kun tuo kontrasti on niin selkeä. Kirjoittelu on kuitenkin jäänyt vähän taka-alalle, vaikka ajatuksia ja pieniä ideoita onkin kerääntynyt. Siksi onkin hyvä, että muut tekee ja julkaisee sellaista, mitä voi sitten jakaa:)

Yksi teistä

Kerro, kerro yötoive, ken ihanin on päällä maan

Ent. naapurintytöstä nyk. luurangosta merirosvoprinsessan kautta hevikuningattareen. On pojilla ollut mielenkiintoinen matka ja tytöillä ehkä myös, tai no, vaiheikas ainakin. Suuria tunteita ja dramatiikkaa tuskin on puuttunut kulissien takaa, vaikka julkisuuteen sitä onkin tihkunut hyvin vähän. Emme tiedä, onko tarinassa roistoa, kuka se olisi ja kenelle on tehty paskasti. No, matka jatkuu. Anetten jälkeen Nightwishin vokalistina toimiva Floor Jansen on määräaikainen kiinnitys. Yhden keikan perusteella voisin sanoa, että poikien menetys, muttei välttämättä Floorin, hänellä kun on omakin bändi ja omia touhuja.

Konsertin tunnelma oli kaikesta huolimatta hyvä. Floor on kyllä ihana. Everdream ja yllättäen myös Amaranth meni kuitenkin vähän takellellen, ihan kuin ne eivät oikein sopisi Floorin äänialalle tai olisivat ehkä kaivanneet laulun osalta jonkinlaista uudelleensovitusta. Tai sitten vain kuvittelen. Sitä tuskin kuvittelen, että viimeisen biisin (Last Ride of the Day) alussa Floorin laulu hieman kompasteli. Se pääsi kyllä melkein heti kunnolla vauhtiin ja esityksestä tulikin energialtaan melkeinpä keikan paras.

Hienoa konserttia seurasi sitten elokuva. Näin jälkiviisaana sanoen Imaginaerum oli juuri sellainen kuin olisi voinut odottaakin. Taikuutta, fantasiaa, hyvännäköistä kuvaa ja koskettava tarina. Elokuvassa  käsiteltiin isä-lapsi-suhdetta ja omaan sisäiseen maailmaansa eksyneen vanhuksen tarinaa. Seikkailu sisäisessä maailmassa oli kuvattu todella hienosti. Elokuva kaikkinensa kolahti ainakin minuun ihan täysillä. Vaikea sanoa kuitenkaan mitään sen tarkempaa itse tarinasta sortumatta ylisentimentaalisuuteen tai käyttämään latteuksia.

Eilen oli siis elokuvan maailmanensi-ilta (toisin kuin Nokia, Nightwish toi uutukaisensa ensimmäiseksi Suomeen), olisi hauska tietää oliko se tarkoituksella isänpäivän aattona. Elokuva sopisi hyvin myös joulun nyyhkyleffaksi.

Oli kyllä juuri niin ihana ilta kuin odotinkin.

 

 

Taide-elämys ja mainos

Kun on yli neljä kuukautta aikaa tehdä jotakin, se jää tietysti melkein viimeiseen päivään. Pääsin siis vasta tänään Ateneumiin katsomaan yhden Suomen merkittävimmimmän maalarin, Helene Schjerfbeckin näyttelyä. (Näyttelyaika 1.6.-14.10. - neljä ja puoli kuukautta. Miten ihmeessä niin vähän...?) Muutama muukin oli saanut saman idean, mutta onneksi jono veti hienosti ja liikkumaan pääsi sujuvasti.

Oli mielenkiintoista nähdä se muutos, mikä Schjerfbeckin tuotannossa tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kuitenkin musta ne 1880- ja 1890-lukujen työt oli myös hienoja, kuten Vanha nainen uunin ääressä:

Tuon hohkaavan lämmön melkein tuntee...

Myöhemmin Schjerfbeckin työt olivat aivan erilaisia, kuten voi huomata siirtymällä sirkustytöstä omenatyttöön:)

Hän myös maalasi samoja aiheita uudelleen, Halkopojasta ja Sikustytöstä sekä eritysesti Silkkikengistä on monta eri versiota, osin myös eri tyylisiä. Ateneumissa oli hassusti yhdellä seinällä  vierekkäin Halkopojan luonnos ja varsinainen maalaus, kyltit olisivat kyllä melkein voineet olla toisinpäin, koska luonnos näytti paljon viimeistellymmältä kuin varsinainen, valmis työ.

Modernismi on tietysti myös hieno tyyli, ja erityisesti 1920 ja 1930 -lukujen taulut oikein huusivat funkkista. Ja myös itse maalaustekniikka oli muuttunut fyysisemmäksi, Schjerfbeck lisäsi maalia ja raaputti sitä pois, yritti tavoittaa olennaisen ja löytää omanlaisensa tekniikan. Mietin, että hän olisi ollut tosi mielenkiintoinen kuvanveistäjä. Jotenkin niistä maalinraaputuksista tuli mieleen, että olisiko ollut hyvä käydä oikein kunnolla käsiksi muotoon ja materiaaliin. Omakuvista hänet tunnetaan tietysti myös, varsinkin parina vuotena ennen kuolemaansa hän maalasi niitä Ruotsissa (tilauksesta) hyvinkin monta.

Ateneumin ruuhkasta selviydyttyäni oli tietenkin suunnattava Stokkalle Hullujen päivien hulinaan. Siellä minua odotti ehdottomasti viikon iloisin yllätys, nimittäin maailman parasta lakua saa Stokkan makeisosastolta!

Sai sieltä myös muunlaista lakua, joten tämän illan herkkuina punkkua ja Lakulehmiä :)

Abstraktin ja orgaanisen leikkauspisteessä

Tennispalatsissa on esillä kattava läpileikkaus hyvin mielenkiintoisen taiteilijan, Georgia O'Keeffen (1887-1986) elämäntyöstä. Itsehän en tiedä taiteesta mitään, mutta O'Keeffen työt ilmentävät juuri sellaista modernismia, mistä pidän. Erityisen kiehtova on tapa, millä hän kuvaa luontoa eli maisemaa, kukkasia ja sen sellaisia saaden pienimmätkin yksityiskohdat näyttämään abstrakteilta mielikuvituksen tuotteilta. Ja värien käyttö on vaan niin vaikuttavaa. Niin kovin läheltä kuvattuna erityisesti jotkin kukat näyttävät tietysti myös hyvin, öö, mielenkiintoisilta. Itse asiassa jo O'Keeffen varhaisemmat abstraktitkin työt herättivät aikanaan tulkinnallisia spekulaatioita, eli että hän kuvaisi lähinnä omaa naiseuttaan ja seksuaalisuutta tällaisen muotojen runsauden avulla. Itse hän ei moista ainakaan tunnustanut ja minäkin olen taipuvainen olemaan sitä mieltä, että tällä tavalla selkästi yksimielinen tulkinta latistaa hänen teoksiaan ja ehkä tosiaan lataa ne vain sellaisella katsojan oman mielen sisällöllä, jota taitelija ei ole tarkoittanut. Päästäkseen naismaalarin lokerosta, johon häntä oltiin tunkemassa, hän maalasi paljon myös New Yorkia sen suuren 1920-luvun rakennusbuumin aikana, aihe, joka ennen häntä oli ollut miesten yksinomaisessa käytössä. Niitä kuvia oli Tennispalatsin näyttelyssä kaksi. Muuten hän viihtyi erityisesti New Mexicon alueella ja löysikin aavikolta paljon mielenkiintoista kuvattavaa, luineen ja kalloineen kaikkineen. Nekin oli omalla tavallaan herkkiä, eikä niinkään kuolemaan viittaavalla tavalla vaan enemmänkin elämän hauraudesta kertovia, kuten hän itsekin on kuvaillut (ks. esimerkiksi Pelvis with Moon, 1943, täältä).

Oma henkilökohtainen suosikkini tässä näyttelyssä oli kuitenkin esitteen kanteenkin päässyt Maissi nro 2. Sen voimakkaan vehreyden ja nerokkaan väriskaalan vuoksi. Toki muutama muukin kiehtoi, kuten lantioluu ja toinen hevosenkallotauluista, sekä eräs mustanpuhuva kukkanen, jonka sisältä loistava valo teki parhaimman vaikutuksen vasta kaukaa katsottuna. Ja aika vinkeää oli lähestyä yhtä tiettyä taulua sivusuunnassa. Näki hieman enemmän, kuin suoraan edestä katsoen (jätän mahdollisen lukijan oivallettavaksi, mikä taulu on kyseessä). Ja ei, en ollut käynyt terassilla ennen museovierailua, vaikka lomalla olenkin ;)

Googlen kuvahaun tuloksia täällä, kuvia ja piirroksia myös hänen museonsa verkkokokoelmassa. Mutta jos vain mahdollista, ne kannattaa mennä katsomaan livenä, sillä ensinnäkin tietokoneen ruutu on yleensä liian pieni suodakseen kunnollisen taide-elämyksen ja mikä tärkeintä, värit eivät pääse oikeuksiinsa.

Kävin toki myös ForumBoxissa Ruoholahdenrannassa katsomassa Art is so Gay -esillepanon (linkki). Pakko myöntää olevani niin vanha (tai konventionaalinen?), etten ihan kaikkea ja kaikkia esille laitettuja installaatioita ymmärrä. Mutta Laura Liljan peilimaapallo oli hieno.

Hyvän elämän jäljillä

Tästä ei alunperin pitänyt tulla päivitystä, mutta kaiken ironisuuden keskellä tekee mieli nostaa esiin Ateneumin taidemuseossa vielä 29.4.2012 saakka nähtävissä oleva ruotsalaisen Carl Larssonin (1853-1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä.

kuvat otettu sallitulta alueelta :)

Nimi viittaa Larssonin tapaan kuvata perhettään ja kotiaan saaden kaiken näyttämään hyvältä ja kauniilta. Larsson julkaisi vaimonsa kanssa kotia ja elämää kotona käsittelevän kirjankin vuonna 1899, ett Hem. Ilmeisesti jo elinaikanaan häntä on kritisoitu siitä, että hän kuvaa kohteensa ja elämänsä vähän liiankin ruusuisasti, että esim. kukkaset on maalattu liian isoiksi jne. Taiteilijan elämän alkutaival oli kaikkea muuta kuin kuvista näkyvä idylli: juoppo isä ja töissä raatava äiti, jonka tienaamat rahat isä joi pakottaen perheen aina uudestaan muuttamaan, kun ei ollut rahaa vuokraan. Kaikeksi onneksi Carlilla oli lahjoja ja opettaja, joka ne huomasi. Ja onneksi hän tapasi tulevan vaimonsa, Karinin, 1877-1878 (Larsson lähti Pariisiin 1877 ja tapasi Karinin seuraavana kesänä). Tämän jälkeen myös hänen maalauksensa alkoivat käydä paremmin kaupaksi. Tätä ennen Larsson oli toiminut kuvittajana, ilmeisesti kohtuullisen menestyksekkäästi, mutta ei ollut vielä menestynyt taidemaalarina. Valitettavasti Ateneumissa ei ole hänen kuvitustöitään esillä kuin suunnilleen yhden tarinan verran ja opaskin mainitsi asiasta vasta loppuvaiheessa melkein kuin ohimennen. Minun mielestäni kuvittajantyö on kuitenkin avaintekijä hänen maalaustyyliään ajatellen, koska se on niin sarjakuvamaista. Ja mitä siihen "liian onnellista" -kritiikkiin tulee: ihan kuin maailmassa olisi liikaa onnen ja hyvän olon kuvauksia. Ainahan taiteilijat valikoivat kohteensa eivätkä kaikki muotokuvatkaan ole realistisia. Edes valokuvat eivät "näytä kaikkea" vaan aina sen, mitä kuvaaja valitsee. Mutta ilmeisesti näissä idyllisissä perhe-elämän kuvissa tuntuu ärsyttävän nimenomaan se, että nyt näytetään hyvää ja kaunista, ei rappiota ja kurjuutta. Mitenköhän moni on salaa pettynyt, kun kuulee, että Karinin päiväkirjoista voi päätellä ainakin hänen olleen hyvin onnellinen ihminen? Tavalliseen ihmiselämään kuuluvat ristiriidat ym ovat varmasti olleet läsnä heilläkin, varsinkin kun saivat kuusi lasta, joista kaksi kuoli ennen aikuisuutta. Ja tietysti tytärten taiteellisten taipumusten tukahduttaminen kunnollisten ammattien ja avioliittojen vuoksi on omanlaisensa tragedia. En silti jäänyt kaipaamaan kuvia raivarit saaneesta uhmaikäisestä tai pilaantuneesta sadosta.