Kuvun alla

Muurahaisfarmin idea on ottaa joukko muurahaisia ja pistää ne elämään pienessä läpinäkyvässä laatikossa, josta ne eivät pääse pakoon ja jossa niiden tekemisiä voi seurailla omaksi huvikseen.

Stephen Kingin kirja Kuvun alla, Under the Dome, sekä siihen perustuva samanniminen televisiosarja (neloselta) kertovat yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista, jonka ylle ilmestyy läpinäkyvä voimakenttä, jonka läpi ei pääse juuri mitään, ihmisistä puhumattakaan. Kirjassa oli kuvattu kaupungin tilanteen nopea kiehahtaminen räjähdyspisteeseen, johon pääpaskiaisen Big Jim Rennien juonittelu suurelta osin tähtäsikin. Sen ohella kaupungin pikkupaskiaiset saivat kaiken haluamansa vallan ja käyttivät sen tietysti täysillä hyväksi.

Tv-sarja eroaa kirjasta jonkin verran, oikeastaan kyseessä on ikään kuin saman tarinan kaksi eri versiota. Henkilögalleria on eri, joskin osa hahmoista esiintyy molemmissa tarinoissa. Mutta vaikka he ovat osittain saman nimisiä, on heidän välillään muuten suuriakin eroja. Kirjan päähyvis Barbie mukaan luettuna. Stephen King on toinen sarjan päätuottajista ja häntä on varmasti ilahduttanut mahdollisuus tehdä kirjastaan rinnakkaisversio.

Kirja oli nopeatempoinen ja jännittävä ja kuvun alkuperä herätti pieniä ajatuksenpoikasia mittakaavoista sekä ihmisten ja ötököiden rinnasteisuudesta. Eikä vastenmielisyyteni ötökkäfarmeja kohtaan ainakaan vähentynyt. Tv-sarjasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka kuluivat lähinnä henkilöiden esittelyyn. Oma huomioni harhautui ensimmäisen jakson aikana myös paljolti eroavaisuuksien havainnoimiseen. Joka tapauksessa tv-sarjassa kupu on paikallaan pitkään, ja itse sarjakin kestää, ainakin kaksi kautta. Voi jopa olla, että sarja on liian pitkäveteinen minun makuuni, mutta toisaalta kun juoni, henkilöt ja kuvun alkuperäkin ovat erilaisia ja Dodee (toivottavasti) välttää kirjassa kuvatun kamalan kohtalonsa, niin ehkä sitä sittenkin jaksaa seurata.


Wikipedia

Sarjaekstra

Keskisyksy (onko sellaista määritelmää..? No, tämä pimeä aika ennen pakkasten ja lumen tuloa) on varsinainen flunssasesonki. Sairastellessa pitää olla jotakin jännää ja koukuttavaa katseltavaa. Onneksi nyt on kivasti erilaisia nettipalveluja, telkkarin puutteessa ei oikein voi vaan koomailla tv-kuvavirran ääressä (mikä on aikanaan toiminut varsin tehokkaana kannustimena töihin palaamiselle, vaikka pikkasen puolikuntoisena..). Tässä hieman otteita aikaisemmista löydöistä, ensimmäisenä mainio naisvankiladraama Orange is the New Black:

Pikavauhtia tuli aikanaan katsottua Netflixistä myös Sillan (Bron/Broen) ensimmäinen tuotantokausi. Kyllä ruotsalaiset ja tanskalaiset osaa, jajamensan! Rikossarjojahan on tv-maailma pullollaan, varsinkin jenkeistä tulee toinen toistensa kopioita, joita mahtuu tyyliin viisikymmentä tusinaan ja joiden väliset erot on suunnilleen Sen Naispuolisen Poliisin hiusten väri, onko Se Miespuolinen Poliisi ylipainoinen vai ei (Naispuolinen Poliisi ei tietenkään ole, koskaan) ja millä kaikilla eri tavoilla jokaviikkoinen nuori naisuhri voidaan tappaa ja silpoa. Joskus uhri on mies, oho!

Jottei ihan menisi amerikkalaisten haukkumiseksi, on todettava että omaa kaavaansa toistaa myös brittisarjateollisuus, on nummea ja nummea, pikkuisia kyliä ja kieroja murhia. Ja Yrmeä Miespoliisi. Naisissa on ehkä pikkasen enemmän vaihtelua, on Nuori Elämänsä Kanssa Hukassa Oleva tai sitten Perheenäiti.

No joo, onneksi skandinaavit osaa yllättää. Sillassa Se Miespuolinen Poliisi on tylsästi rujo ja jostain käsittämättömästä syystä kaikkien heteronaisten mielestä kovin vastustamaton. Mutta Se Naispuolinen Poliisi Saga Norén on niin omaa luokkaansa, että sarjaa kattoisi jo pelkästään hänen omalaatuisen persoonansa vuoksi! Varsinkin ekalla kaudella sosiaalisten konventioiden ymmärtämättömyys tai niiden mukaan pelaamisesta kieltäytyminen johtivat varsin hulvattomiin tilanteisiin! Sarjasta on luonnollisesti tehty jenkkiversio, ja ilmeisesti muutkin maat ovat lähteneet kopioinnin tielle. Sitä en tiedä, miten tarkasti henkilöhahmot on kopioitu (jenkeillä sarjassa the Bridge Naispoliisi oli blondi, tietysti, mutta en kyennyt katsomaan sitä enempää kuin vähän ensimmäisen jakson alkua). Saga Norénia näyttelevä Sofia Helin on tehnyt kattavaa taustatyötä erilaisista asperger-oireista, mikä näkyy hänen suorituksessaan. Tapahtumat sinänsä (erinäinen kasa ruumiita) eivät ehkä ole niin oleellisia, paitsi että ne ovat osa suurempaa suunnitelmaa ja niissä on jokin senhetkistä ruumista suurempi tausta-ajatus. Tai ainakin sellainen esitetään olevan. Synkkää, tyylikästä ja jännittävää. Ja alkumusiikki on hieno.

Kakkoskausi Areenassa:

Toisena ajankohtaisena Yle areenassa on nähtävillä BBC American Orphan Black -niminen sarja, jossa myös jännitystä riittää. Jo alku imaisee mukaansa, ja aika pian paljastuu, että kyse on klooneista. Joka jaksoon on saatu uusia pikkupaljastuksia ja loppukoukku, ns. cliffhanger. Jossakin jaksossa tosin lähennytään jo komediaa, valitettavasti. Varsin hyvää töllättävää silti:

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa

Hyvässä elokuvassa on räjähdyksiä, ammuskelua, tappeluita, avaruusaluksia ja se herättää ajatuksia (muitakin kuin että kultapoju Matt Damon onnistuu naamastaan huolimatta ihan hyvin toimintasankarin roolissa). Lisäksi se herättää erilaisia ajatuksia katsojasta riippuen.

Kävin katsomassa Elysiumin.

Saara sai elokuvasta pontta syvälliselle pohdinnalle materiaalisen hyvän tavoittelemisesta ihmisyyden kustannuksella.

Itse katsoin elokuvaa omalta tasoltani, vertauksena länsimaiden hyvinvoinnin ja sitä ylläpitävän ns. kolmannen maailman suhteesta. Tutulta tuntui asetelma, jossa kaukaisuudessa kimmeltävässä Elysiumissa on mahdollista saada hoitoa lähestulkoon kaikkeen ja se on vieläpä niin helppoa, että sitä tuhlataan turhanpäiväisyyksiin, mutta siitä huolimatta tämän yltäkylläisyyden mahdollistavalla alkutuotantotasolla ihmiset kärsivät ja kuolevat hoidon puutteeseen, koska siellä ihmishenki on halpaa ja jokainen vain kertakäyttötavaraa. Siellä suurin unelma on päästä Elysiumin kansalaiseksi, osalliseksi niistä kaikista aarteista. Kummassakin maailmassa on myös omat roistonsa, tosin eräs Maan maailman roisto kasvaa elokuvan aikana toimimaan oman elinkeinonsa lopettamisen puolesta.

Elokuva ei tietenkään ole täydellinen rikas länsi - kurjat muut -vertauskuva, sillä elysiumeja löytyy meidän maailmamme kurjimmistakin kolkista. Myös omia kansalaisiaan voidaan riistää. Ja kuten Saaran kirjoituksesta voi ymmärtää, ihmisyyden menettäminen vähän kerrallaan voi olla niin salakavalaa että siihen voi langeta hyvätkin.

Jännittävä elokuva kuitenkin on. Ja katsomisen arvoinen, vaikka ei olisikaan taipuvainen syvälliseen ajatteluun.

Looper

Aikamatkailuleffat voi olla hyviä tai vähemmän hyviä, mutta jos niissä yhdistyy kylmäverinen tappaminen ja Bruce Willis, ollaan aika lähellä hyvää elokuvaa! Looperissa mafialiigat käyttävät aikamatkustusta murhiin ja ruumiiden hävittämiseen. Aika näppärää, kun tapettavan voi siirtää ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, paikkaan jossa sitä odotetaan aseen kanssa ja homma hoidetaan sekunnissa. Pelin henkeen kuuluu, että kautensa päätteeksi nämä "hitmanit" eli looperit saavat viimeiseksi hoidoksi itsensä, 30 vuoden päästä. Sen jälkeen heillä on 30 vuotta aikaa nauttia elämästä, kunnes koittaa se "viimeinen matka". Paitsi että eihän se näin helposti mene, kun Brucekin on menossa mukana. Ruumiita tulee siis enemmänkin, samalla kehitetään hauskaa teoriaa siitä, miten nykyhetken hahmon kehoon jälkiä tekemällä saa aikaan muutoksia myös tulevaisuuden hahmon kehossa. Sillä tavalla voi esimerkiksi kätevästi viestiä (ja vaikka pakottaa karanneen kohteen takaisin).

Toinen aikamatkatarinoiden kestoaiheita on tietysti menneisyyden muuttaminen. Tässäkin leffassa sivuttiin itseään toteutuvaa ennustusta kohti kulkemista ja vanhaa kunnon "tappaisitko Hitlerin"-dilemmaa. Nämä teemat käsitellään kuitenkin tyylikkäästi, ilman turhia alleviivauksia tai mukasyvällisiä pohdintoja.

Your world never changes, mister Bond or An old dog doesn´t need to learn new tricks

En ole oikeastaan koskaan ollut mikään Bond-fani. Tykkään kyllä kovasti toimintaelokuvista ja jännäreistä, mutta Bond-leffoista olen nähnyt vain muutaman. Enkä ole varmaan ikinä ymmärtänyt, että suurin osa ihmisistä ei pidä niitä vitsileffoina vaan ihan vakavasti otettavina elokuvina. Ei tietenkään sillä tavalla vakavasti otettavina kuten ns. taide- tai draamaelokuvia, mutta kuitenkin ihan tosissaan tehtyinä. Minun mielestäni James Bondin ja Austin Powersin erona on oikeastaan ollut se, että Powersin parodia on viety vähän pidemmälle kuin Bondin. Eikä se ero ole aina niin kovin iso ollut.

Kunnes tuli Quantum of Solace, se oli hyvä. Joten luulin, että Bond-elokuvista on nyt tulossa ihan vakavasti otettavia toimintaelokuvia. Sitten menin katsomaan Skyfallin. Elokuvan kantavana teemana, kenties juhlavuoden kunniaksi, on jonkinlainen "vanhan ja uuden maailman" välinen konflikti, moneen otteeseen viitattiin siihen, että Bond on vanha kettu, joka joutuu pärjäämään nuorille nuorten maailmassa.

Sitten arvosteluun: (Mahdolliselle lukijalle varoitukseksi, että feministinen ärähtely-osiossa tulee megaspoileri eli minun on pakko kertoa, miten elokuva päättyy, jotta saisin pointtini kerrottua).

Minun mielestani Bond-perinteitä oli parhaiten kunnioitettu elokuvan alkugrafiikassa. Se oli näyttävä, sen taustalla soiva tunnusbiisi oli upea (vaikkakin laulussa olisi voinut olla enemmän voimaa joissakin kohdin, Adelesta luulisi lähtevän enemmänkin ääntä), siinä esitettiin hienosti viitteitä tapahtumapaikoista ja elokuvassa myöhemmin esiintyvistä visuaalisista elementeistä. Ehdottomasti pitää kehua myös räjähdyksiä ja erästä erityisen visuaalista kohtausta yhdessä Shanghain pilvenpiirtäjässä. Juonikin oli ihan kelvollinen. Sitä kyllä olisi voinut kehittää vielä lisää, tuoda vähän enemmän esiin pomonsa pettämäksi tulleen katkeruutta ja sitä vaikeaa tilannetta, jossa pomo joutuu pettämään alaisensa. Judi Dench on niin hyvä kovilla panoksilla pelaavan johtajan roolissa ja varmasti kykenevä vähän syvällisempäänkin näyttelemiseen. Pelin luonteen raakuutta olisi voinut ehkä vähän korostaa. Ja M:n hahmo olisi saanut kaipaamaani syvyyttä ripauksen lisää, jos pelin kovuuden olisi nähnyt tuntuvan jossakin. En peräänkuuluta mitään tunteellisia kohatuksia, mutta vähän jotain kuitenkin, vaikkapa sitä, ettei se kaikki olisi ollut niin helppoa, ja olisin ehkä halunnut nähdä hiukan myös pomon lojaaliutta värväämiään agentteja kohtaan.

Ja tässä feministinen ärähtely-osio: vaikka maailman muuttumista korostetaan kovasti, mitään varsinaista muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Äijät häärii, naisista yksi on pääpahiksen leikkikalu; toisesta, lupaavasta agentista tulee pikku sihteerikkö; ministeri on mitätön piipittäjä ja pomo tapetaan pois pelistä. Uudeksi pomoksi saadaan totta kai mies, ja lopuksi, sihteerikön jäädessä oven taakse äijät yksissä tuumin toteavat, että heillä on vielä paljon hommia tehtävänä. Pläh, mikä antikliimaksi.

Avaruusölliäiset vauhdissa

PROMETHEUS

"He loivat meidät. Nyt he haluavat tuhota meidät. Mikä sai heidät muuttamaan mielensä?" -noo, ehkä ihmiset on vaan niiiiiiin ärsyttäviä ja itsekeskeisiä..

Jäi vähän ristiriitaiset tunteet tuosta leffasta. Perusrymistelynä se oli kyllä huippuluokkaa, samoin avaruusalukset ym tekniset vempaimet oli ihania! Ja Charlize Theron oli mainio, tosi kiva että se on löytänyt vähän muunlaisia rooleja. Noomi kantoi hyvin lt Ripleyn takkia, vaikka roolihahmonsa olikin "vain" tutkijanörtti. Mutta muuten, aliensaagan osana tuo ei oikein tyydyttänyt. Jotain jäi puuttumaan ja Luoja-höpötykset oli jotenkin niin päälleliimattuja... ja limahirviöt oli no, öö, mielenkiintoisia. Enpä ois uskonut tätä kirjoittavani, mutta Alien vs Predator sopi melkeinpä paremmin Alien-leffojen jatkumoon kuin tämä.

Mutta jos ei kaipaa mitään syvällistä näkökulmaa vaan jännittäviä paria tuntia, niin mikäs siinä, kyllä minä ainakin sain rahalle vastinetta! :)

Äärimmäinen pahuus naurunalaisena

Kyllä suomalaisetkin elokuvia tehdä osaavat! Olkoonkin, että Iron Sky on oikeastaan kansainvälinen tuotanto. Mutta aina pitää vetää vähän kotiin päin ;) Mulla oli oikeastaan aika vähän ennakkotietoja leffasta, idea oli tietysti tuttu (ja kutkuttava, kyllä) mutta noin muuten oli varsinainen fanitoiminta jäänyt vähiin. Olinkohan nähnyt trailerinki vaan kerran. Toisaalta ehkä juuri siksi, että aavistelin jo etukäteen, ettei leffa tuota pettymystä. Ja hyvähän se oli! Alku ehkä vähän kömpelö ja hieman sillä rajalla, että olisiko ollut vähän liian camp. Mutta parani kyllä ehdottomasti edetessään! Piikittely oli kivaa ja tietyt kliseet asiaankuuluvia. Näyttelijät oli myös hyviä, saksan kieltä oli hauska kuulla ja kuusta oli tehty todella uskottava. Götz Otto ultimatenatsina ja Julia Dietze järkiinsätulevana natsina oli hieno parivaljakko. Aivan loistava oli tietysti USA:n pressaa näyttelevä Stephanie Paul. Mutta hauskin oli ehkä kuitenkin tärkeilevästä pr-päälliköstä avaruusaluksen komentajana kostoretkelle päätyvä Peta Sergeant. Avaruudessa käytävä taistelu oli hyvin tehty (olisi voinut ihastella pidempäänkin...) ja loppuratkaisu oli todella onnistunut, oikeastaan kruunasi koko elokuvan ja toi sen muisteltavien elokuvien kategoriaan. Toisenlainen loppu olisi ollut paitsi laimea, myös jättänyt leffan liiaksi humorististen b-elokuvien sarjaan. Sitä en tiedä, onko se suomalaisen Johanna Sinisalon käsikirjoituksen ansiota vai muiden, käsikirjoittamiseen myös osallistuneiden. Joka tapauksessa, kansainvälisellä ja epäkonventionaalisella tiimillä on saatu aikaan hieno genrerajoja rikkova elokuva, joka ei jää yhtään jälkeen bondeista ja sen sellaisista. Suosittelen kaikille scifirymistelystä pitäville! =)