Palvelua ja kääntämistä

Suuresti arvostamani suomentaja Kersti Juva kertoo Kotuksen blogissaan, miten hän pyrkii tuomaan kirjojen henkilöt mahdollisimman lähelle lukijaa. Tähän kuuluu lukijaa vieraannuttavien piirteiden - kuten puhuttelumuotojen - suomentaminen sanan kaikenkattavassa merkityksessä. Jos alkuperäisessä teoksessa henkilöt puhuttelevat toisiaan titteleillä ja nimillä, tekee Juva kovan työn keksiäkseen, miten tämän voisi kiertää. Mielestäni ehkä vähän liiankin kovan. Ensinnäkin jos kirja sijoittuu vieraaseen aikaan ja paikkaan, voi teoksen yhtenäisyys kärsiä puhuttelutapojen muuttamisella. Jos lukija sattuu olemaan tietoinen esimerkiksi englantilaisista kohteliaisuussäännöistä ja lukee tällä tavalla muokattua kirjaa, se saattaa pikemminkin häiritä, kuin tuoda kirjan henkilöitä läheisemmiksi.

Toiseksi, sellaisessa kirjassa on varmasti paljon muutakin vierasta. Luin lapsena Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkareita, jotka sijoittuvat yleensä New Yorkiin, noin 1930-luvusta joitakin kymmeniä vuosia eteenpäin. Wolfe suuressa mahtavuudessaan vasta vieras hahmo olikin: hän siis omistaa kerrostalon, hänellä on oma kokki/hovimestari, jolta hän tilaa olutta napinpainalluksella. Hän viljelee orkideoita ja sitä varten hänellä käy oma puutarhuri. Hän ei poistu talostaan juuri ollenkaan, hän komentelee ja ratkaisee rikoksia. Hän puhuttelee aina ihmisiä hyvin kohteliaasti, kuten siihen aikaan ja kulttuuriin kuului, jopa vihaisena (no nyt just en muista miten hän kohteli Tolloa Komisariota:). Koko sen muun vierauden keskellä kohtelias puhe ei hirveästi enää vieraannuta, pikemminkin jos hän siinä ajassa ja asemassa olisi puhutellut ihmisiä kuten keskivertosuomalainen, olisi se ollut töykeää eikä olisi sopinut hahmolle ollenkaan. Eikä se, että kaikki muutkin olisivat puhutelleet toisiaan samalla tavalla, olisi juuri asiaa parantanut.

Lisäksi luulen, että jos tarttuu kirjaan, joka sijoittuu eri "maailmaan" kuin missä itse on, on jo valmiiksi hakeutumassa vierauden ääreen. No mutta minä olenkin aina ajatellut, että kirjallisuuden olennainen ominaisuus on nimenomaan tarjota välähdyksiä vieraasta maailmasta.

Vähän tekisi mieli jopa ajatella, että Juvan asenne on, vaikkakin hyvää tarkoittava ja ystävällismielinen, hiukan holhoava.

Mutta kieli ja kirjallisuus herättää tunteita. Itse olen ehkä välillä taipuvaisempi sentimentaalisuuteen ja vanhan arvostamiseen. Ihmettelin kovasti, kun luin viime vuoden viimeisestä Kielikellosta uussuomennoksista. Onhan näitä aina silloin tällöin tullut huomattua, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia. Arvelen, etten ole koskaan täysin tajunnut, että kyse ei ole vain jostain uusintapainoksesta tai huonon suomennoksen korjaamisesta, vaan täydellisestä uusiksi suomentamisesta. Ja sitä juuri ihmettelen, lukiessani artikkelin esimerkkejä ajattelin, että lukisin vanhoja kirjoja kyllä mieluummin vähän vanhemmalle suomelle käännettynä, kuin nykysuomelle.

Mutta mistä tämä into? Ymmärrän kamalan rikoksen - alkuperäisteosta lyhennellen tai muuten muokaten suomennetun - korjaamisen alkuperäistä vastaavaksi. Mutta miksi suomentaa uudestaan sellaisia kirjoja, mitkä on jo suomennettu ihan kelvollisesti? Jatkuvastihan syntyy uutta maailmankirjallisuutta, joka kaipaa kääntäjää. Ja mitä siitä, jos vanhojen suomennosten kieli on vanhaa, se ehkä kuuluu asiaan vanhaa kirjaa luettaessa. Ei siinä ole mitään pahaa, että lukija saa samalla käsityksen siitä, miten oma äidinkieli on vuosikymmenten (ja niin kovasti haluaisin ajatella, että jatkossa vuosisatojen) saatossa muuttunut. Minun mielestäni. Helppo olisi tietysti heti väittää vastaan, että eihän kukaan lukisi vaikeaa kieltä ja vaikeahan se olisi jos se eroaisi omasta päivittäin käyttämästä kielestä. Sillä kuka nyt haluaisi vaivata päätään jollakin "vaikealla".. en haluaisi uskoa, että se on näin. Haluaisin uskoa, että viimeistään koulussa voisi saada lapset ja nuoret lukemaan kaikenlaista kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta, ei vain sitä helpointa.

Vai onko tämä joku nuoren kielen syndrooma (kirjoitettua suomea vasta vakiinnutettiin 1800-luvulla, tietää Kielikellon samainen artikkeli)? Että kaikki kirjoitettu kieli täytyy aina pitää ajan tasalla, pakottaa kirjallisuus elämään jatkuvasti nykyhetkessä. Suomennetaankohan yhtä innokkaasti suomalaista kirjallisuutta nykykieleen? Yhtä hullu ajatus sekin on, eikö?

Tuntematon henkilö koki jotain, jakakaa!

Viime kuukausien aikana facebookissa on kiertänyt entistä enemmän viestejä, joissa joko teini tai lemmikki on lähtenyt omille teilleen, naapurustossa on liikkunut epäilyttävä auto/henkilö, pehmolelu on kadonnut/löytynyt ja uusimpana erilaiset elintarvikkeista löytyneet outoudet. Limussa on ollut jokin pahanhajuinen ja -makuinen möykky tai, ylläripylläri: kinkusta on löytynyt pari palaa luuta! Jakakaa! Saa jakaa!

Mitä tollaisella oikein kuvitellaan saavutettavan? Eläinten katoamisilmoitukset vielä ymmärtää, jos on fb-kavereita samalla seudulla voi olla todennäköistäkin, että joku heistä näkee karkulaisen. Teinien "karkaaminen" saattaa taas johtua vaikkapa kotioloista, mitä ei tietenkään julkisuuteen (kyllä, facebook voi myös olla julkisuutta) kerrota. Eikä sekään ole ollenkaan ongelmatonta, voiko vanhempi jakaa julkisuuteen mitä tahansa lapsensa tekemisiä. Vaikka se ei olisi laitonta, se voi olla huonoa käytöstä silti. Siitä, miksi epäilyttävien autojen/henkilöiden valokuvien jakaminen on yhtä arveluttavaa, on blogannut esimerkiksi hän.

Sitten vielä nämä "löysin elintarvikkeesta jotain outoa" -päivitykset, miksi niitä pyydetään jakamaan edelleen? Jotta muutkin voi kauhistella, että onpas ällöä...?

Ja toinen hassu juttu, joka tuli mieleen tästä luunpaloja kinkussa, jakakaa! -päivityksestä, että erityisesti kasvissyöjiä, mutta myös tuotantoeläinten hyvinvointia muuten oikeasti tärkeänä pitäviä (sillä tavalla oikeasti, että se näkyy käyttäytymisessä, ei vain puheena), pyritään usein dissaamaan toteamalla, että heiltä on ne kuuluisat elämän realiteetit tai luontoyhteys hukkuneet eivätkä he ymmärrä, että luonnossakin eläimet tappaa toisiaan. Sitten lihansyöjäihmiset seuraavaksi nillittää, jos lihasta on löytynyt jotain, mikä muistuttaa heitä kyseisen lihan alkuperästä, joka on -ylläriylläri- eläin. Kauheeta ja ällöä, jos löytyy sitkeämpää säiettä, jännettä, rasvaa tai luunpaloja. Kauhistelu ei siis kohdistu siihen, että huonompilaatuista on myyty huippulaatuisena huippulaatuisen hinnalla, vaan kauhua ja vastenmielisyyttä herättävät nämä jäänteet eläimestä, minkä johdosta liha ei ole pelkästään keinotekoisen oloista pehmeää mössöä. Kenellähän se luontoyhteys oikeasti on kadonnut...

Vähän Jäykempää Olutta

Helsinkiin avattiin tänä vuonna panimoravintola Bryggeri Helsinki. Olin tapahtumasta pienpanimoiden ja olutkulttuurin kannattajana tietysti innoissani, varsinkin sen jälkeen kun pääsin maistelemaan ravintolan tuotteita (niin olutta kuin hampurilaistakin) kesällä Makujen Suomi - tapahtumassa.

Sitten menin käymään itse ravintolassa. Sijaintihan on loistava, Senaatintorin ja Espan välissä. Sisäänkäyntiä joutui vähän hakemaan, mutta sellaista sattuu. Ravintola on kaksikerroksinen, katutasossa (yläkerrassa) on pienehkö baari ja alakerrassa ruokapuoli. Jälkimmäinen olikin jännä paikka. Etuosassa oli kattamattomia pöytiä, mutta suurin osa salista oli täynnä pöytiä täyskattauksessa pitkine valkoisine pöytäliinoineen. Sisustus oli kuin Aalto-Artek -linjaa pilkulleen noudattavan sisustusarkkitehtiopiskelijan tai oppikirjantekijän käsialaa. Henkilökuntaa riitti, tai no. Kävi ilmi, että pöydissä, joissa ei ole kattausta eikä pöytäliinaa, saa tilata vain tiettyjä (vissiinkin sitten "baari-") annoksia. Jos kattamattomassa pöydässä istuva halusikin tilata tai edes katsella ruokia varsinaiselta ruokalistalta (a lá carte), joutui vaihtamaan pöytäliinapöytään. Käytännössä siis muutaman metrin päähän, ei edes eri saliin.

No, asiakaskunta oli tunnelman mukainen, pukumiehiä vapaalla ja sellaista. Eikä tässä muuten mitään, hienostelevia ja sievisteleviä ravintoloita Helsingissä riittää, mutta hyvin, hyvin valitettava seikka on, että paikan olut on niin vietävän hyvää. Tosin se ei riitä paikan viihtyisäksi tekemiseen, joten kansanomainen eetu ei voi kuin toivoa, että Bryggerin oluita otetaan myyntiin Kaislaan. Tai Teerenpeliin. Tai Sivukirjastoon. Tai lukuisiin "kalaravintoloihin". Onhan näitä vaihtoehtoja.

In Finland...

...we have this thing called veronkierto. Näin sitä autetaan maahanmuuttajia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan.

Ei mulla muuta tällä erää.

Naisia politiikassa

Jee, uusi mielenkiintoinen kirja on ilmestynyt: Eveliina Talvitien Keitäs tyttö kahvia. Juttua siitä mm. tässä. Menee tietysti lukulistan kärkeen. Sitä ennen tekisi mieli hiukan veikkailla, kauanko menee ennen kuin a) kirjaan haastateltujen henkilöiden kokemukset kiistetään, b) näitä kokemuksia vähätellään, c) muistutetaan, että politiikka on kovaa ja pitää olla kestävä nahka jos meinaa pärjätä ja d) todetaan, että nuorilla miehillä sitä vasta uskottavuusvaikeuksia onkin.

Jos ei Saara pysty pitämään yllä positiivista ajattelua, en kyllä pysty minäkään juuri nyt. Turkistarhakeskustelusta ja tekopyhähihhuleiden julmista tavoista hän sentään osaa kirjoittaa paljon järkevämmin kuin allekirjoittanut.

Olutekstra

Olen sairastellut viime viikot. Yleensä aina flunssat iskee juuri siihen huonoimpaan aikaan (onko edes olemassa hyvää aikaa sairastaa?) Nyt oli vähän toisenlainen sairaus kyseessä, mutta sen verran vaikutti arkeen kuitenkin, että sain unohtaa elokuvissa juoksemisen. Täällä Helsingissähän on taas vietetty elokuvafestaria, tällä kertaa meneillään on Rakkautta ja Anarkiaa. Oloni alkaa nyt olla voiton puolella, joten OLISIN voinut käydä katsomassa edes tämän. No, kuinkas ollakaan se on loppuunmyyty! Eikä ilmeisesti ole tulossa normilevitykseen, kuten ei juuri mikään tämänkertaisista R&A-elokuvista. Mälsää. Luulisi, että joku finnkinon (koska muita leffateatterinpitäjiä ei juurikaan kaupungissa enää ole) valikoimasta päättävä henkilö älyäisi, että jos elokuvafestareiden näytökset myydään lähes järjestään loppuun, melkeinpä festarista, elokuvasta ja genrestä riippumatta, olisi yleisöä odotettavissa myös tavisteattereiden näytöksiin. Edes muutamaan! Edes juuri siihen Ranskan vuoden katsotuimpaan elokuvaan. Mutta ei, kun mennään varmalla hollywood-bulkilla, niin sitten mennään.

Noh, nytpä tulee sitten blogin ensimmäinen olutarvostelupostaus eikä elokuva-arvostelua. Kesällä tuli käytyä tanskanmaalla ja sieltä raahattua tuliaisina erinäisiä oluita. Niitä on vähitellen testailtu, mutta olen pidättäytynyt niistä kirjoittelemasta, koska en oikeasti viitsi osaa tehdä oikeaoppista arvostelua, sellaista missä olisi kaikkea hyödyllistä tietoa kysesisestä oluesta (alkoholiprosenttien lisäksi luonnollisesti kantavierteet, humalalajikkeet, värisävyn numerot sun muut).

Joten tässä hieman fiilispohjalta, ja jotta itsekin muistaisin, mahdollista seuraavaa reissua varten.

Frog Hops - eihän kukaan sammakoista pitävä voi vastustaa tollasta! :) kyseessä on Atlantin ylittävän yhteistyön tuloksena syntynyt Imperial Wheat Stout. Tanskalainen Amager Brygghus kohtasi ohiolaisen Hoppin' Frogin. Mulla on hiukan epäluuloja jenkkistoutteja kohtaan (maistelin paria joskus olutmessuilla, eikä tehnyt vaikutusta). Toisaalta kitalakeni ei ole erityisen harjaantunut enkä ehkä pysty antamaan imperial stouteille sitä arvostusta, joka niille kuuluu. Sama pätee mustan alen kohdalla, en vain saa sitä alas. Näin kävi nyt sitten tässäkin. Vaahto oli komea ja olut aivan mustaa, tuoksu lupasi lämmintä paahteisuutta, mutta maku tällaiselle noviisille aivan liian kitkerä.

Hullun panijan (heh..) elikkä Den Gale Bryggerin Gamle Bådsmands Porter. Villihiivalla käytetty uuden ja vanhan oluen sekoitus, käynyt vieläpä tammitynnyrissä. Kuulosti ihanalta, kun käpälöin tätä Kööpenhaminassa Ölbutikenin hyllyssä. Ja tykkäänhän minä laivoista ja merestäkin, mikä myöskin vaikutti valintaan. Mutta no jaa, tämän olisi voinut jättää tuomatta. Perusmaku oli hapan (liekö sitä uutta olutta sitten), jälkimakuna kahvi yritti tulla esille, mutta yritykseksi jäi. Valitettavasti. Jos portterit oli vanhaan aikaan tällaisia, on kehitys ollut vain hyvästä. Tästä voisin jopa sanoa, että ehkäpä asian harrastajatkaan ei vältsis tykkää.

Mutta! Kolmas kerta toden sanoi, tämä ei tosin ollut tanskalaista tuotantoa vaan aito skotti:

(ja koska tiedän ainakin yhden mahdollisen lukijani olevan välillä myös vääräleukaisuuteen taipuvainen, voin vakuuttaa, että ennen tämän maistelua en ollut vetänyt litraa olutta kitusiini;)

Ylistystä kuitenkin nyt seuraa, koska tämä luomu kaurastoutti oli: täyteläinen, sopivan paahteinen ja suklainen, ei liian kitkerä ja näytti lasissakin tosi hyvältä. Juuri tällaisesta oluesta pidän, syksyisin ja talvisin siis, kun ilma on surkea, viileä ja kostea ja lasiin kaipaa jotain lämmittävää ja lohdullista. Eikä ole ensimmäinen kaurastout, josta mulla on hyviä kokemuksia. Ja tätä saa Alkosta, jee! (Vaikkakin suolaiseen 4,55 euron hintaan. Siitä huolimatta taidan ostaa tuota uudemmankin kerran).