Ylen hyvää

Jess, YLE tuo esitykseen brittiläisen New Sherlock -sarjan kolmannen kauden! Sherlock Holmes on tunnetusti esiintynyt elokuvissa ja sarjoissa ennenkin, ja tälläkin hetkellä esitetään amerikkalaisversiota, jossa tohtori Watsonia esittää kivikasvoinen Lucy Liu ja Holmesia joku heppu. Mutta britit tekevättämän paremmin, tarkemmin sanottuna Benedict Cumberbatch tekee sen paremmin! Eikä minua ainakaan ole yhtään haitannut pienet romanttiset vibat, jotka tässä sarjassa ovat olleet aistittavissa ;)

Ennakkokurkistus: Täällä

Niin ja on alkuvuodesta muutakin odoteltavaa, Alko kertoo, että kohta saa taas maistella käsityöläisoluita. Stadin Panimo osallistuu Double Oat Malt Stoutilla, nam!

Kuvun alla

Muurahaisfarmin idea on ottaa joukko muurahaisia ja pistää ne elämään pienessä läpinäkyvässä laatikossa, josta ne eivät pääse pakoon ja jossa niiden tekemisiä voi seurailla omaksi huvikseen.

Stephen Kingin kirja Kuvun alla, Under the Dome, sekä siihen perustuva samanniminen televisiosarja (neloselta) kertovat yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista, jonka ylle ilmestyy läpinäkyvä voimakenttä, jonka läpi ei pääse juuri mitään, ihmisistä puhumattakaan. Kirjassa oli kuvattu kaupungin tilanteen nopea kiehahtaminen räjähdyspisteeseen, johon pääpaskiaisen Big Jim Rennien juonittelu suurelta osin tähtäsikin. Sen ohella kaupungin pikkupaskiaiset saivat kaiken haluamansa vallan ja käyttivät sen tietysti täysillä hyväksi.

Tv-sarja eroaa kirjasta jonkin verran, oikeastaan kyseessä on ikään kuin saman tarinan kaksi eri versiota. Henkilögalleria on eri, joskin osa hahmoista esiintyy molemmissa tarinoissa. Mutta vaikka he ovat osittain saman nimisiä, on heidän välillään muuten suuriakin eroja. Kirjan päähyvis Barbie mukaan luettuna. Stephen King on toinen sarjan päätuottajista ja häntä on varmasti ilahduttanut mahdollisuus tehdä kirjastaan rinnakkaisversio.

Kirja oli nopeatempoinen ja jännittävä ja kuvun alkuperä herätti pieniä ajatuksenpoikasia mittakaavoista sekä ihmisten ja ötököiden rinnasteisuudesta. Eikä vastenmielisyyteni ötökkäfarmeja kohtaan ainakaan vähentynyt. Tv-sarjasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka kuluivat lähinnä henkilöiden esittelyyn. Oma huomioni harhautui ensimmäisen jakson aikana myös paljolti eroavaisuuksien havainnoimiseen. Joka tapauksessa tv-sarjassa kupu on paikallaan pitkään, ja itse sarjakin kestää, ainakin kaksi kautta. Voi jopa olla, että sarja on liian pitkäveteinen minun makuuni, mutta toisaalta kun juoni, henkilöt ja kuvun alkuperäkin ovat erilaisia ja Dodee (toivottavasti) välttää kirjassa kuvatun kamalan kohtalonsa, niin ehkä sitä sittenkin jaksaa seurata.


Wikipedia

Sarjaekstra

Keskisyksy (onko sellaista määritelmää..? No, tämä pimeä aika ennen pakkasten ja lumen tuloa) on varsinainen flunssasesonki. Sairastellessa pitää olla jotakin jännää ja koukuttavaa katseltavaa. Onneksi nyt on kivasti erilaisia nettipalveluja, telkkarin puutteessa ei oikein voi vaan koomailla tv-kuvavirran ääressä (mikä on aikanaan toiminut varsin tehokkaana kannustimena töihin palaamiselle, vaikka pikkasen puolikuntoisena..). Tässä hieman otteita aikaisemmista löydöistä, ensimmäisenä mainio naisvankiladraama Orange is the New Black:

Pikavauhtia tuli aikanaan katsottua Netflixistä myös Sillan (Bron/Broen) ensimmäinen tuotantokausi. Kyllä ruotsalaiset ja tanskalaiset osaa, jajamensan! Rikossarjojahan on tv-maailma pullollaan, varsinkin jenkeistä tulee toinen toistensa kopioita, joita mahtuu tyyliin viisikymmentä tusinaan ja joiden väliset erot on suunnilleen Sen Naispuolisen Poliisin hiusten väri, onko Se Miespuolinen Poliisi ylipainoinen vai ei (Naispuolinen Poliisi ei tietenkään ole, koskaan) ja millä kaikilla eri tavoilla jokaviikkoinen nuori naisuhri voidaan tappaa ja silpoa. Joskus uhri on mies, oho!

Jottei ihan menisi amerikkalaisten haukkumiseksi, on todettava että omaa kaavaansa toistaa myös brittisarjateollisuus, on nummea ja nummea, pikkuisia kyliä ja kieroja murhia. Ja Yrmeä Miespoliisi. Naisissa on ehkä pikkasen enemmän vaihtelua, on Nuori Elämänsä Kanssa Hukassa Oleva tai sitten Perheenäiti.

No joo, onneksi skandinaavit osaa yllättää. Sillassa Se Miespuolinen Poliisi on tylsästi rujo ja jostain käsittämättömästä syystä kaikkien heteronaisten mielestä kovin vastustamaton. Mutta Se Naispuolinen Poliisi Saga Norén on niin omaa luokkaansa, että sarjaa kattoisi jo pelkästään hänen omalaatuisen persoonansa vuoksi! Varsinkin ekalla kaudella sosiaalisten konventioiden ymmärtämättömyys tai niiden mukaan pelaamisesta kieltäytyminen johtivat varsin hulvattomiin tilanteisiin! Sarjasta on luonnollisesti tehty jenkkiversio, ja ilmeisesti muutkin maat ovat lähteneet kopioinnin tielle. Sitä en tiedä, miten tarkasti henkilöhahmot on kopioitu (jenkeillä sarjassa the Bridge Naispoliisi oli blondi, tietysti, mutta en kyennyt katsomaan sitä enempää kuin vähän ensimmäisen jakson alkua). Saga Norénia näyttelevä Sofia Helin on tehnyt kattavaa taustatyötä erilaisista asperger-oireista, mikä näkyy hänen suorituksessaan. Tapahtumat sinänsä (erinäinen kasa ruumiita) eivät ehkä ole niin oleellisia, paitsi että ne ovat osa suurempaa suunnitelmaa ja niissä on jokin senhetkistä ruumista suurempi tausta-ajatus. Tai ainakin sellainen esitetään olevan. Synkkää, tyylikästä ja jännittävää. Ja alkumusiikki on hieno.

Kakkoskausi Areenassa:

Toisena ajankohtaisena Yle areenassa on nähtävillä BBC American Orphan Black -niminen sarja, jossa myös jännitystä riittää. Jo alku imaisee mukaansa, ja aika pian paljastuu, että kyse on klooneista. Joka jaksoon on saatu uusia pikkupaljastuksia ja loppukoukku, ns. cliffhanger. Jossakin jaksossa tosin lähennytään jo komediaa, valitettavasti. Varsin hyvää töllättävää silti:

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa

Hyvässä elokuvassa on räjähdyksiä, ammuskelua, tappeluita, avaruusaluksia ja se herättää ajatuksia (muitakin kuin että kultapoju Matt Damon onnistuu naamastaan huolimatta ihan hyvin toimintasankarin roolissa). Lisäksi se herättää erilaisia ajatuksia katsojasta riippuen.

Kävin katsomassa Elysiumin.

Saara sai elokuvasta pontta syvälliselle pohdinnalle materiaalisen hyvän tavoittelemisesta ihmisyyden kustannuksella.

Itse katsoin elokuvaa omalta tasoltani, vertauksena länsimaiden hyvinvoinnin ja sitä ylläpitävän ns. kolmannen maailman suhteesta. Tutulta tuntui asetelma, jossa kaukaisuudessa kimmeltävässä Elysiumissa on mahdollista saada hoitoa lähestulkoon kaikkeen ja se on vieläpä niin helppoa, että sitä tuhlataan turhanpäiväisyyksiin, mutta siitä huolimatta tämän yltäkylläisyyden mahdollistavalla alkutuotantotasolla ihmiset kärsivät ja kuolevat hoidon puutteeseen, koska siellä ihmishenki on halpaa ja jokainen vain kertakäyttötavaraa. Siellä suurin unelma on päästä Elysiumin kansalaiseksi, osalliseksi niistä kaikista aarteista. Kummassakin maailmassa on myös omat roistonsa, tosin eräs Maan maailman roisto kasvaa elokuvan aikana toimimaan oman elinkeinonsa lopettamisen puolesta.

Elokuva ei tietenkään ole täydellinen rikas länsi - kurjat muut -vertauskuva, sillä elysiumeja löytyy meidän maailmamme kurjimmistakin kolkista. Myös omia kansalaisiaan voidaan riistää. Ja kuten Saaran kirjoituksesta voi ymmärtää, ihmisyyden menettäminen vähän kerrallaan voi olla niin salakavalaa että siihen voi langeta hyvätkin.

Jännittävä elokuva kuitenkin on. Ja katsomisen arvoinen, vaikka ei olisikaan taipuvainen syvälliseen ajatteluun.

Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin

Mainos! Ruotsalainen suosikkisarja (yli miljoona katsojaa per jakso) tulee myös Suomeen. Ensimmäinen jakso ylefemmalla keskiviikkona 23.1.2013 klo 21. Jaksot tulevat varmaan myös Areenaan. Toisin kuin sarjan kuvaus ylen sivuilla antaa ymmärtää, sarjalla on muitakin teemoja kuin rakkaussuhde. Erityisesti homoyhteisön elämä, aidsin leviäminen ja sairastuneiden kohtalot 1980-luvun Ruotsissa. Sarjan nimi - Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin, Torka aldrig tårar utan handskar - on oikea ohje, joka hoitajille annettiin. Miten yhteen lauseeseen voikin sisältyä niin paljon.

Ylen sivulle tästä. SVT:n sivuille tästä. Sarjasta lisätietoja myös kolmannella kotimaisella.

Superbarbi tylyttää

Onpas taas harvinaisen turha tv-ohjelma eksynyt ruutuun, nimittäin Jutta ja puolen vuoden superdieetit. On superkorot, superkynnet, superteennäisyys ja superhuono asenne elämänmuutosta yrittäviä kohtaan, tehden koko ohjelmasta varsinaisen superärsyttävyyden huipun. Ilmeisesti ohjelman tarkoituksena on mainostaa nimihenkilön fitness- tms yritystä, mutta ensimmäisen jakson perusteella voisin olettaa, että vaikutus on aivan päinvastainen. Ns. "valmentajat" näyttäytyivät kyllä niin vastenmielisiltä, että itse kiertäisin ne hyvin kaukaa. Ja kun kattoo tämän yrityksen henkilökuntalistaa en voi kun ihmetellä, mitä nuo kuvittelevat voivansa antaa yhtään mitään jollekin muulle kun valmiiksi bodaushullulle. Henkilön, jolla ei ole kokemusta liikunnasta, jolla on ehkä ongelmallinen suhde omaan kehoon ja syömiseen, joka on herkässä tilassa yrittämässä elämäntapamuutosta, ei ehkä kannata heittäytyä sellaisten armolle, jotka näyttävät koko olemuksellaan ja puhetavallaan ja asenteellaan, miten huono ja mitätön toinen onkaan. Ja tulevat oven taakse vaa'an kanssa kolkuttelemaan ja valittelevat, miten "luottamus on mennyt" kun yllättäen ilman tukea elämäntaparemonttia yrittävä syömishäiriöinen ei heti noudata käskettyä ruokavaliota täydellisesti (niin, "oletko luovuttaja, häh?!"-tyyppinen huutaminen on kyllä minun mielestäni tukemisesta kaukana). Ekassa jaksossa kävi kuitenkin sikäli onnellisesti, että viime minuuteilla kävi ilmi, että asiakas oli saanut jonkun toisen valmentajan tuekseen, jonka kanssa hän oli suunnitellut jatkoa. Olen silloin tällöin kattonut suurimpia pudottajia, tanssi peppu pieneksi -sarjaa ja joitain muita vastaavia, eikä koskaan ole tullut samanlaista pahoinvointia kuin tästä supertylytys-sarjasta.

Mutta on niitä kannustaviakin elämäntapamuutosohjelmia. Esim. Dieetit vaihtoon (engl. Supersize vs. superskinny) on mukava, koska siinä on otettu mukaan myös toinen ääripää, ylilaihat. Liian usein laihtuminen tuntuu olevan se päämäärä ja saatetaan jopa unohtaa ettei yksin laihuus tuo onnea, eikä ainakaan liian pitkälle vietynä. Tässä ohjelmassa käydään läpi molempien terveysriskit ja molempia yritetään saada terveellisemmän elämän ja terveemmän itsetunnon alkuun. Ja jos joku ei tunnu olevan täysillä mukana, siitä keskustellaan ystävällisesti. Motivaatiota löydetään myös varoittavista esimerkeistä, mikä voi tuntua vähän tylyltä (tai tuntui supertylytys-ohjelmaan asti), mutta ainakin se herättää paremmin miettimään omia tapojaan ja sitä, minne niiden kanssa on päätymässä kuin se, että annetaan ymmärtää toisen vaan olevan sellaisenaan huono.

Älykkyys meissä ja heissä

YLEltä tulee kaksiosainen dokkari eläinten älykkyydestä (Prisma: huippuälykkäät eläimet). Jotenkin käsittämätöntä, että melkein viime vuosiin asti eläimiä on pidetty esineisiin verrattavina, ainoastaan vaistojensa ohjaamina toimivina. Jo ensimmäisessä jaksossa käy ainakin minulle selväksi, että väitteet ihmisälyn ylivertaisuudesta ovat suuresti liioiteltuja. Rehellisesti sanottuna en usko, että pystyisin itse yhtä luovaan ongelmanratkaisuun kuin ohjelmassa esiintyneet kädelliset ja linnut. Ja muistitesteissä olisin niin paljon surkeampi. Mutta skeittaava koira oli kyllä ihan paras! Hiukan tosin häiritsi tämän omaksi ilokseen (isäntänsä? Täytyyköhän keksiä joku muu termi. Toisaalta ihmisen ja eläimen välinen valtasuhde tietysti pysyy, vaikka ihminen olisi miten ymmärtäväinen ja antaisi eläimelle mahdollisuuden kehittää omia harrastuksia) ihmisensä harrastuksen jakavan koiran ja temppuja tekemään koulutettujen delfiinien rinnastaminen toisiinsa. Vaikka nämä delfiinit toimivatkin luovasti kehittämällä uudenlaisia temppuja, tekivät ne niin käskystä, ei omasta aloitteesta. Mutta hyvä ja mielenkiintoinen dokumentti, odotan innolla kakkososaa.

Niin, dokkarin on tuottanut BBC ja sen esittää Yle. Uudessa verokortissani olikin maininta yleisradioverosta, kun siinä ilmoitettiin yleisradioveron laskemisen perusteena olevat tulot. Veroa suunnitellessa käytiin debattia siitä, onko oikein rahoittaa verovaroista palvelua, jota sen maksamiseen näin osallistuvat eivät välttämättä edes käyttäisi. Että siinä mielessä vanha tv-lupamaksu olisi oikeudenmukaisempi. Toisaalta jokainen meistä maksaa veroistaan paljonkin sellaista, mitä ei itse käytä. Minäkin osallistun ns. yhteisen potin kautta perähikiän ja takahikiän välisten moottoriteiden rakentamiseen, lastentarhojen ylläpitoon ja eläintehtailijoiden tukiaisiin.  

Mainosrahoitteisten medioiden edustajat ovat nähneet valtion rahoittaman median ongelmallisena, koska se on, no, valtion rahoittamaa. Sen ei tarvi kilpailla mainostajista ja siksi se saa helpommin rahaa toimintaansa. On kuultu myös huolta siitä, että valtion rahoittamasta mediatalosta tulee valtiovallan ja erityisesti kullakin hetkellä vallassa olevien puolueiden / henkilöiden vallan pönkittäjä pikemmin kuin kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuja. Maailma on tietysti täynnä esimerkkejä sellaisista valtion rahoittamista kanavista, joiden tehtävä on jokin muu kuin vapaa ja tasapuolinen tiedonvälitys ja jopa välillä vähän kirosanaksi muuttunut sivistys. Mutta on myös parempia valtion rahoittamia mediataloja, kuten BBC, joka tuonkin eläindokkarin, josta jaaritteluni sai alkunsa, on tuottanut. Enkä tiedä, onko mainosrahoitteisten medioidenkaan yhteiskunnallinen aktiivisuus tai kriittisyys niin erityisen aktiivista tai kriittistä, ainakin sen perusteella, mitä itse olen seurannut.

Brittidekkaria pukkaa

Tänään alkaa ylen 1:n lauantaidekkarina toinen kausi sarjasta Scott and Bailey. Kyseessä on vähän perinteistä poikkeava poliisisarja, muttei pelkästään siksi, että enemmistö päähenkilöistä on naisia, vaan enemmänkin siksi, millaisia naisia. Siinä missä olemme tottuneet näkemään puhtoisia, työlleen omistautuneita ja ammatissaan erehtymättömiä naispoliiseja ja patologeja (vaikka ihmissuhteissaan heillä saattaa ollakin vaikka mitä häikkää ja sekoilua), on tämä kaksikko nähty myös tekevän virhearviointeja ammatillisesti ja, mikä pahinta, ammattieettisesti. Sääntöjä on siis rikottu, vaikkakin miesasioihin liittyen. Se ei ole kovin yleistä, yleensä miespuoliset hahmot taivuttelevat sääntöjä ja jos naishenkilöitä on kuvassa, nämä korkeintaan katsovat vierestä ja suojelevat "poikia". Ja vaikka kyseisen sarjan naishahmot ovatkin ammatillisesti erittäin päteviä kaikin puolin, tuli tästä juonikuviosta vähän kuitenkin mieleen (ilmeisesti) Madeleine Albrightin lausahdus: naiset ovat tasavertaisessa asemassa miesten kanssa vasta silloin, kun meillä on epäpäteviä naisia johtajina. Ei sen takia, että erityisesti kaipaisimme epäpäteviä johtajia, vaan koska naisten on pitänyt ja pitänee vieläkin olla miehiä parempia menestyäkseen kunnolla, kun taas maailma on täynnä miehiä, jotka eivät oikeasti ole tehtäviensä tasalla.

Viihdyttävää brittidekkaria siis luvassa, ja ellei muuten niin mukavaa vaihtelua keski-ikäisiin elämän kolhimiin viinaanmeneviin ukkoihin!

"Ihanat kengät! Kuka niiden pitämisestä sinulle maksaa?"

Vertaismarkkinointi tai viraalimarkkinointi on markkintointia kuluttajalta toiselle (tietää wikipedia). Siis kun tuttusi kehuu jotakin tuotetta, hän ei välttämättä tee sitä vain siksi, että nyt sattui hankkimaan hyvän tuotteen, vaan koska hänelle maksetaan siitä. Ehkä ei paljon, tai ehkä hän on vain saanut ilmaiseksi markkinoimansa tuotteen. Mutta hän ei ole aivan niin vilpitön, kuin voisi luulla. Elokuvassa Jonesin perhe (the Joneses) tämä viedään pidemmälle. Naapurustoon muuttaa perhe, joka ei oikeastaan ole perhe. Heillä on kaikenlaista, mitä nyt ihmisillä on, huonekaluja, vaatteita ja sen sellaisia. Mutta he eivät ole ostaneet niitä vaan he ovat ikään kuin eläviä mallinukkeja tavaranäyttelyssä. He näyttävät menestyneiltä ja rikkailta ja kaikin puolin kadehdittavilta. Siinä ystävystyessä ja kanssakäymisen aikana he markkinoivat tiettyjä tuotteita, joiden kulutuksen nousua sitten "yhtiössä" seurataan. Elokuva on viihdyttävä ja jätti kutkuttavan "mitä jos oikeasti" -fiiliksen. Samalla herätti taas vaihteeksi miettimään, että moni varmaan ainakin jossain määrin "kilpailee" naapurinsa kanssa siinä, miten kallista ja miten paljon tavaraa hankkii, eli kulutuksessa. Että aina pitää olla ne uusimmat lelut jne. Tommosiin on sitten hirveän helppo iskeäkin, ei tarvita kuin joku näennäisesti tavallinen naapuri, joka omistamalla kaikenlaista (mukamas) saa kilpavarustelun käyntiin ja muut hankkimaan vaika mitä. Eikä tuolle oikein muuta voi, kun ehkä ymmärtää, että tavara ei ole kaikki kaikessa. Eikä sillä oikeesti ole väliä, vaikka naapurilla on miten kallista sitäsuntätä. Tärkeintä, että itse viihtyy ihan itsenään, ilman että omia omistuksiaan tarvii verrata muihin.

Elämän tärkeämmistä puolista olen nyt lähiaikoina nähnyt kaksikin elokuvaa. Onnistuin pitkästä aikaa valitsemaan Espoo Cinéssä muita kuin hiukan tylsähköjä ns. taideluomuksia (mykkine katseineen ja yksinäisen kurjuuksineen).

Ensimmäinen:

Kuva täältä

Ihanan hauska, paikoitellen hyvinkin liikuttava vanhan parin road movie.



Toinen:

Como Esquecer (So Hard to Forget). Sydänsuruinen kolmikko muuttaa merenrantakaupunkiin. Lämminhenkinen elokuva kaiken kaikkiaan, sisältää myös aavistuksen jostain näkyvän maailman toiselta puolelta, tai ehkä vain päähenkilön kuvitelman. Hyvin voimauttava elokuva jollakin tavalla.

En malta olla lisäämättä tähän loppuun uuden ruotsalaissarjan kehuja! Hubotit - melkein ihmisiä TV2:lla. Linkki yle areenaan tässä. Kyse on siis melkein ihmisen näköisistä roboteista, joita myydään ja käytetään kaikkeen mahdolliseen, kotipalvelijasta tehdastyöläisen kautta seksileluun. Osa näyttää muovinukelta, mutta osa menee täysin ihmisestä, mikä onkin hyvä, kun karkaa ;)

Nuoruus on mielentila

Yle Teemalla alkoi eilen mielenkiintoinen moniosainen dokumentti nimeltä Aikamatka nuoruuteen. Ohjelma kuuluu Tiededokumentti-sarjaan, mutta jostakin syystä se ei ole katsottavissa Areenasta. Suuri miinus! Mutta idea on loistava: yhdistää tositv ja tiede! Sen on vieläpä tehnyt BBC, eli laatu on sen mukainen. Jutun juoni on, että kuusi iäkästä (vähän yli tai vähän alle 80 v) brittiä asutetaan viikoksi taloon, joka on sisustettu vuoden 1975 tyyliin. Eikä pelkästään mitään yleistä ajankuvaa, vaan henkilöiden nuoruusajan valokuvista on otettu mallia ja heidän huoneensa muistuttavat mahdollisimman tarkasti heidän oikeita asuntoja tuohon aikaan, ja jopa elintarvikkeet, ruoka ja kaikki muu ovat kuin suoraan vuodelta 1975. Myös tekniikka ja kodinkoneet ovat samalta ajalta. He myös pukeutuvat, kuten "silloin ennen" ja tarkoitus ylipäänsä on, että he eläytyvät ja niinsanotusti uudelleenelävät vuoden 1975. Mutta sarjassa (viisi jaksoa) ei siis keskitytä katselemaan, miten henkilöt pärjää keskenään ja äänestämään ketään ulos, vaan tarkoitus on testata, vaikuttaako tällainen leikkipaluu nuoruuteen tai nuoreen aikuisuuteen näiden koehenkilöiden fyysisiin ominaisuuksiin. Eli nuorentaako tällainen roolipelityyppinen eläytymissessio oikeasti. Koetta kommentoi pari tutkijaa pitkin matkaa, mikä on musta hyvä ratkaisu, koska he voivat osoittaa henkilöissä mahdollisesti tapahtuneet muutokset helposti myös vähän huolimattomasti katselevalle. Sarja on eräänlainen uusinta noin 30 vuotta sitten tehdystä vastaavasta kokeesta, jonka jälkeen ainakin yksi henkilö pystyi luopumaan kävelykepistään. Ja kyllä tuossa ensimmäisessä jaksossakin sen huomasi, että pientä virkistymistä ja eräänlaista voimaantumista oli havaittavissa. Pisti tosiaan miettimään, miten paljon esimerkiksi vanhenemisesta seuraava kunnon yleinen heikentyminen johtuu siitä, että sen odottaa heikentyvän. Ja vähitellen heikentyvän lisää. Mieli on siitä jänskä asia, että tuollaista voi tapahtua täysin tiedostamatta, vähän samaan tapaan kuin lumevaikutus. (Oikeat sairaudet tietenkin poisluettuina, ei alzheimerpotilasta varmaan auta jos vaan itsesuggestiolla yrittää itseään parantaa).

Eihän tuossa kokeessa mitään yleispätevää sabluunakaavaa vanhuuden aiheuttamaan heikkouteen saada, tai sen välttämiseen siis lähinnä. Toisaalta miksi pitäisi, kun ihmisen mielestä on kyse niin mitään 1+1=2 -kaavaa tuskin koskaan voi ollakaan. Mutta on mielen voima kyllä joskus suurempi kuin uskoisikaan. Urheilijat ehkä tietää paremmin sen tunteen, kun on saavuttanut suorituskykynsä rajat, tietää että ei vaan pysty enempään, ja sitten kuitenkin pystyy. (Onhan sitä pienemmässä mittakaavassa koettu joskus itsekin eräissäkin harrastuksissa). Heti eilisen jakson alussa eräs koehenkilöistä oli ehdottoman varma, ettei pääse rappusia ylös matkalaukkunsa kanssa. Kukaan ei kuitenkaan tullut apuun, joten hän hilasi matkalaukkunsa ylös ihan itse. Hitaasti, ja se oli selkeästi rankkaa, mutta kuitenkin hän suoriutui siitä. Seuraavalla kerralla se olisi kenties helpompaa. Tätä jäinkin miettimään, että yhtä tärkeää kuin fyysisen kunnon ylläpitäminen, on myös henkisen kunnon haastaminen, ettei päästä itseään liian helpolla, tai luule, ettei kykene johonkin, ennen kuin kokeilee.