Hon är inte jag

Mitä siitä tulee, kun unelmat ja kova työ vievätkin jalansijan asemesta jyrkänteen yli? Kun viemällä sopeutumisensa äärimmilleen hukkaa itsensä, eikä siltikään tule nähdyksi? Iranilaistaustainen ruotsalaiskirjailija Golnaz Hashemzadeh kuvailee eräänlaisen kiltin tytön tragedian. Pakolaisena, isänsä äitiin kohdistamaa väkivaltaa lieventämään pyrkivänä ja pikkuveljeään suojelevana, paikkaansa yhteiskunnassa hakevana hän ei kuitenkaan aivan pärjää, kaikki meneekin lopulta pieleen eikä Suunnitelma kanna. Vai oliko se hänen suunnitelmansa edes.

Kirjan päähenkilö on vanhempiensa kanssa Iranista Ruotsiin paennut tyttö, joka jää vanhempiensa ongelmien alle eikä tule edes heidän toimesta kunnolla nähdyksi ennen kuin on liian myöhäistä. Isä, jonka Hirviö silloin tällöin valtaa, on muuten niin kannustava kuin vanhempi vain voi olla. Hän ei vain näe, miten tuhoavaksi hänen eteenpäin kannustava asenteensa tyttären mielessä lopulta kääntyy.

Mutta kysymys ei tietenkään ole pelkästään siitä, että tytär isäänsä miellyttääkseen sen kaiken tekee. Hän haluaa tulla nähdyksi hyvänä ja arvokkaana, ei sellaisena, jolla on Vamma; este päästä yhteiskunnassa samalle tasolle ruotsalaisten kanssa. Siihen päästäkseen hänen tulee olla parempi kuin He. Hän haluaa ja hänen pitää tulla mahdottomaksi ohittaa. Hän haluaa näyttää opettajalleen, joka ei suostu ottamaan luokkaansa ulkomaalaisia, vaikka he osaavat täydellistä ruotsia ja tekevät koko vuoden tehtävät yhdessä hujauksessa. Opettajalle, joka kertoo hänelle, että eihän kaikki sovi milloinkaan sekaan, että hänestä ei koskaan voi tulla parempaa kuin minä opettaja hänet näkee, koska hänellä on vamma. Se vamma on perimä ja ulkonäkö.

Mutta hänestä tulee. Unelmien ja kovan työn ansiosta hän saa parhaat arvosanat. Hän pääsee Eliittikouluun (jonka esikuvana lienee Handelshögskolan) ja hänestä tulee ensimmäinen maahanmuuttajataustainen Eliittikoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja (kuten muuten kirjailijastakin). Hän on paras, hän tekee kaiken oikein, hän antaa haastatteluja päivälehtiin, hänet on mahdoton ohittaa. Mutta se ei sittenkään riitä, eikä hän saa palautettua viallisia saappaita kauppaan, koska "mutiaiset aina huijaa". Eikä Eliittikoulussakaan kaikki hänestä pidä, vaan hän saa solvaavia uhkailukirjeitä.

Hän ei sittenkään voi määrätä, miten ihmiset hänet näkevät. Traagista on, että ihmiset eivät tiedä, mitä he katsovat.

Päästyään töihin Firmaan, jonne kaikki eliittikoululaiset tähtäävät, ja suoriuduttuaan niin hyvin, ja kun hän on saavuttanut Sen Kaiken, on hän kadottanut itsensä. Anoreksia ja loppumaton halu olla sellainen, millainen hänen tulee olla, ovat koitumassa hänen tuhokseen. Eikä häntä sittenkään nähdä, hänen todellisuuttaan. Vaikka hän ei ole jaksanut peseytyä, häneltä on lähtenyt tukkaa päästä eikä hänen vartalossaan ole grammaakaan rasvaa ihon alla, hänen pomonsa vain kehuu häntä erinomaisesta suoriutumisesta ja tarjoaa uutta, haastavampaa projektia. Onhan hän niin hyvä näyttelemään, eivätkä ihmiset tiedä, mitä he katsovat.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin sillä aikaa, kun odotamme suomalaisten ulkomaalaistaustaisten kirjailijoiden nousua. Mielestäni suomalainen yhteiskunta kaipaa tuoreempaa näkökulmaa, sellaista, jonka lähtökohta on osittain muualla. Sillä välin olisi toivottavaa saada käännöksiä vaikkapa Ruotsista, jotta mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja ei jäisi löytymättä kielimuurin takia.

Palvelua ja kääntämistä

Suuresti arvostamani suomentaja Kersti Juva kertoo Kotuksen blogissaan, miten hän pyrkii tuomaan kirjojen henkilöt mahdollisimman lähelle lukijaa. Tähän kuuluu lukijaa vieraannuttavien piirteiden - kuten puhuttelumuotojen - suomentaminen sanan kaikenkattavassa merkityksessä. Jos alkuperäisessä teoksessa henkilöt puhuttelevat toisiaan titteleillä ja nimillä, tekee Juva kovan työn keksiäkseen, miten tämän voisi kiertää. Mielestäni ehkä vähän liiankin kovan. Ensinnäkin jos kirja sijoittuu vieraaseen aikaan ja paikkaan, voi teoksen yhtenäisyys kärsiä puhuttelutapojen muuttamisella. Jos lukija sattuu olemaan tietoinen esimerkiksi englantilaisista kohteliaisuussäännöistä ja lukee tällä tavalla muokattua kirjaa, se saattaa pikemminkin häiritä, kuin tuoda kirjan henkilöitä läheisemmiksi.

Toiseksi, sellaisessa kirjassa on varmasti paljon muutakin vierasta. Luin lapsena Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkareita, jotka sijoittuvat yleensä New Yorkiin, noin 1930-luvusta joitakin kymmeniä vuosia eteenpäin. Wolfe suuressa mahtavuudessaan vasta vieras hahmo olikin: hän siis omistaa kerrostalon, hänellä on oma kokki/hovimestari, jolta hän tilaa olutta napinpainalluksella. Hän viljelee orkideoita ja sitä varten hänellä käy oma puutarhuri. Hän ei poistu talostaan juuri ollenkaan, hän komentelee ja ratkaisee rikoksia. Hän puhuttelee aina ihmisiä hyvin kohteliaasti, kuten siihen aikaan ja kulttuuriin kuului, jopa vihaisena (no nyt just en muista miten hän kohteli Tolloa Komisariota:). Koko sen muun vierauden keskellä kohtelias puhe ei hirveästi enää vieraannuta, pikemminkin jos hän siinä ajassa ja asemassa olisi puhutellut ihmisiä kuten keskivertosuomalainen, olisi se ollut töykeää eikä olisi sopinut hahmolle ollenkaan. Eikä se, että kaikki muutkin olisivat puhutelleet toisiaan samalla tavalla, olisi juuri asiaa parantanut.

Lisäksi luulen, että jos tarttuu kirjaan, joka sijoittuu eri "maailmaan" kuin missä itse on, on jo valmiiksi hakeutumassa vierauden ääreen. No mutta minä olenkin aina ajatellut, että kirjallisuuden olennainen ominaisuus on nimenomaan tarjota välähdyksiä vieraasta maailmasta.

Vähän tekisi mieli jopa ajatella, että Juvan asenne on, vaikkakin hyvää tarkoittava ja ystävällismielinen, hiukan holhoava.

Mutta kieli ja kirjallisuus herättää tunteita. Itse olen ehkä välillä taipuvaisempi sentimentaalisuuteen ja vanhan arvostamiseen. Ihmettelin kovasti, kun luin viime vuoden viimeisestä Kielikellosta uussuomennoksista. Onhan näitä aina silloin tällöin tullut huomattua, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia. Arvelen, etten ole koskaan täysin tajunnut, että kyse ei ole vain jostain uusintapainoksesta tai huonon suomennoksen korjaamisesta, vaan täydellisestä uusiksi suomentamisesta. Ja sitä juuri ihmettelen, lukiessani artikkelin esimerkkejä ajattelin, että lukisin vanhoja kirjoja kyllä mieluummin vähän vanhemmalle suomelle käännettynä, kuin nykysuomelle.

Mutta mistä tämä into? Ymmärrän kamalan rikoksen - alkuperäisteosta lyhennellen tai muuten muokaten suomennetun - korjaamisen alkuperäistä vastaavaksi. Mutta miksi suomentaa uudestaan sellaisia kirjoja, mitkä on jo suomennettu ihan kelvollisesti? Jatkuvastihan syntyy uutta maailmankirjallisuutta, joka kaipaa kääntäjää. Ja mitä siitä, jos vanhojen suomennosten kieli on vanhaa, se ehkä kuuluu asiaan vanhaa kirjaa luettaessa. Ei siinä ole mitään pahaa, että lukija saa samalla käsityksen siitä, miten oma äidinkieli on vuosikymmenten (ja niin kovasti haluaisin ajatella, että jatkossa vuosisatojen) saatossa muuttunut. Minun mielestäni. Helppo olisi tietysti heti väittää vastaan, että eihän kukaan lukisi vaikeaa kieltä ja vaikeahan se olisi jos se eroaisi omasta päivittäin käyttämästä kielestä. Sillä kuka nyt haluaisi vaivata päätään jollakin "vaikealla".. en haluaisi uskoa, että se on näin. Haluaisin uskoa, että viimeistään koulussa voisi saada lapset ja nuoret lukemaan kaikenlaista kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta, ei vain sitä helpointa.

Vai onko tämä joku nuoren kielen syndrooma (kirjoitettua suomea vasta vakiinnutettiin 1800-luvulla, tietää Kielikellon samainen artikkeli)? Että kaikki kirjoitettu kieli täytyy aina pitää ajan tasalla, pakottaa kirjallisuus elämään jatkuvasti nykyhetkessä. Suomennetaankohan yhtä innokkaasti suomalaista kirjallisuutta nykykieleen? Yhtä hullu ajatus sekin on, eikö?

Rouskis

*rouskisrouskisrouskis* "Hei mitä, EI!" -oho *rouskisrouskis* - nyt se tulee *rouskis* *vilkaisu olan yli* - vielä ehtii *rouskis*loikkis* - karkuuuuun!

Joskus oltiin ihan yleisesti sitä mieltä, että eläimet ovat vain ulkoisiin ärsykkeisiin automaattisesti reagoivia hermokimppuja. Silloin ei suurella enemmistöllä liene ollut tapana viettää aikaa kissojen kanssa.

Kellä voima, sillä vastuu

Viime aikoina on taas jokunen ihminen jäänyt suojatiellä auton alle. Muutenkin näkee päivittäin, miten suojatie merkitsee autoilevalle lähinnä eriväristä ajorataa ilman mitään erityisvelvollisuuksia (kuten hidastaminen ja pysähtyminen). Tehokkaasta ajo-opetuksesta huolimatta kaikki autoilijat eivät siis tosiasiallisesti täytä ajokorttiedellytyksiä. Mutta ilmentää tällainen ajotyyli muutakin.

Suojatiekeskustelussa on yleensä havaittavissa pari päälinjaa - päivitellään sitä, että autoilijat eivät viitsi noudattaa lakia ja muistutetaan jalankulkijoita siitä, että kannattaa olla varovainen, koska "luu jää toiseksi". En kuitenkaan ole nähnyt tai kuullut sellaista kommenttia, että autoilijan kannattaa noudattaa varovaisuutta (ja lakia) juuri siksi, että "luu jää toiseksi" eli koska autoilijalla on väline ja voima tehdä toiselle paljonkin vahinkoa. Minun mielestäni autoilijan pitäisi juuri siitä syystä olla varovainen ajaessaan, ettei satuttaisi ketään. Mutta tällä hetkellä tuntuu olevan valloillaan ennemminkin "kuka on kunkku, heikommat pois alta kun jäävät toiseksi" - asenne. Minusta se on vastuutonta.

Kontrolli parempi

Helsingin huumepoliisin päälliköllä on ollut omaa kivaa ja osaston touhu on ollut muutenkin, erikoista, tekisi mieleni sanoa. Mutta enpäs sano, vaan sen sijaan sanon, että ylläri! Silleen ironisesti. Koska eihän se oikeasti ole yllättävää, että valvonnan puutteessa aseman mahdollistamat väärinkäytökset lisääntyvät. Yleisesti ottaen Suomen kansa pitää poliisia laitoksena, valtion edustajana ja yksilönä luotettavana, ja useimmissa tapauksissa näin tietysti onkin, koska Suomi on vielä oikeusvaltion kirjoissa eikä esimerkiksi Aarnion sotkuista kirjoittelevia toimittajia hakata pimeillä kujilla. Se, että suurin osa toimii luotettavasti ja oikein, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vallan ja rankaisemattomuuden yhdistelmä ei saisi aikaan tällaisia asioita. Tämä, sekä taannoinen Puolustusvoimissa paljastunut harjoituskidutus osoittavat selkeästi, mihin yksilö voi ryhtyä, jos on sellaisessa asemassa, että voi tehdä tällaisia asioita ilman pelkoa rangaistuksesta. Sellaista mahdollisuutta ei minun mielestäni voi täysin eliminoida ikinä, joten rangaistuksen uhkaa tarvitaan. Puolustusvoimien tapauksessa rangaistus tuli, kuten kuuluikin. Vanhan sanonnan mukaan luottamus hyvä, kontrolli parempi.

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa

Hyvässä elokuvassa on räjähdyksiä, ammuskelua, tappeluita, avaruusaluksia ja se herättää ajatuksia (muitakin kuin että kultapoju Matt Damon onnistuu naamastaan huolimatta ihan hyvin toimintasankarin roolissa). Lisäksi se herättää erilaisia ajatuksia katsojasta riippuen.

Kävin katsomassa Elysiumin.

Saara sai elokuvasta pontta syvälliselle pohdinnalle materiaalisen hyvän tavoittelemisesta ihmisyyden kustannuksella.

Itse katsoin elokuvaa omalta tasoltani, vertauksena länsimaiden hyvinvoinnin ja sitä ylläpitävän ns. kolmannen maailman suhteesta. Tutulta tuntui asetelma, jossa kaukaisuudessa kimmeltävässä Elysiumissa on mahdollista saada hoitoa lähestulkoon kaikkeen ja se on vieläpä niin helppoa, että sitä tuhlataan turhanpäiväisyyksiin, mutta siitä huolimatta tämän yltäkylläisyyden mahdollistavalla alkutuotantotasolla ihmiset kärsivät ja kuolevat hoidon puutteeseen, koska siellä ihmishenki on halpaa ja jokainen vain kertakäyttötavaraa. Siellä suurin unelma on päästä Elysiumin kansalaiseksi, osalliseksi niistä kaikista aarteista. Kummassakin maailmassa on myös omat roistonsa, tosin eräs Maan maailman roisto kasvaa elokuvan aikana toimimaan oman elinkeinonsa lopettamisen puolesta.

Elokuva ei tietenkään ole täydellinen rikas länsi - kurjat muut -vertauskuva, sillä elysiumeja löytyy meidän maailmamme kurjimmistakin kolkista. Myös omia kansalaisiaan voidaan riistää. Ja kuten Saaran kirjoituksesta voi ymmärtää, ihmisyyden menettäminen vähän kerrallaan voi olla niin salakavalaa että siihen voi langeta hyvätkin.

Jännittävä elokuva kuitenkin on. Ja katsomisen arvoinen, vaikka ei olisikaan taipuvainen syvälliseen ajatteluun.

Haukkauksia Isosta Omenasta

Viikon matka Isoon Omenaan, New York Cityyn, oli mielenkiintoinen ja myös hajatuksia herättävä. Itse lempinimi on kuulemma peräisin alunperin ns. mustan musiikin soittajilta, jotka yhdistivät rahaa tarkoittaneen slangisanan "sugar" omenaan, koska omenat ovat makeita (esimerkkeinä "sugar daddy" jne. Ajankohta meni minulta vähän ohi, mutta ilmeisesti tämä oli 1900-luvun alussa). New Yorkissa menestyvä taas tienasi paljon rahaa. Siispä suuri omena - Big Apple. Sanonta ehti tosin hiipua, mutta 1950-luvulla journalistit toivat sen takaisin ja alkoivat viljellä sitä, minkä ansiosta se jäi elämään. Näin meille kertoi matkaopas Manhattanin saaren ympäri tehdyllä risteilyllä.

Suurkaupungin menosta päällimmäisenä mieleen jäi tehokkuus ja sujuvuus. Liikenteen ja jalankulun. Vaikka autoja ja ihmisiä oli paljon (tai ehkä juurikin sen takia), liikenne kulki helposti ja sujuvasti niin autotiellä kuin jalkakäytävilläkin. Tiet oli toki monikaistaisia, mutta yleensä yksisuuntaisia. Myös jalkakäytävät oli leveitä, ja vaikka ne oli täynnä ihmisiä menossa molempiin suuntiin, kulku oli helppoa ja nopeaa. Kukaan ei jäänyt kuhnimaan ja jos turistit välillä jäivätkin karttoja katselemaan tai näkymää valokuvaamaan, ihmisvirta soljui häiriintymättä ohi. Aivan mahdottomissa paikoissa pyydettiin tietä sanomalla ystävällisesti "excuse me", myös sisällä kaupoissa ja museoissa. Ystävällisyys oli muutenkin vallitseva olotila: anteeksi pyydettiin jos vähänkin hipaistiin, ovia pidettiin auki jne. Kaupoissa myyjät olivat tietysti vielä erityisen ystävällisiä.

Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.

Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.

Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:

Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.

Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:

Sai näistä muutakin, mm hodareita, falafeleja, pretzeleita ja limuja.

Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:

 

 

Melkein kuin Helsingissä!



Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!

Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:

Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:

Fat Witch Bakery. Erittäin hyviä browniesejä, harmi ettei voi tilata USA:n ulkopuolelle...

Varsin maukas Red Velvet whoopie + tietysti kaikkea muutakin.

Vähän vakavaa historiaa:

The Paikka

Miksi se on The Paikka, selviää tästä.


Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!

Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:

Ihan kuin tällainenkin näkymä olisi "tv:stä tuttu"!

9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.

High Line, eli entiselle junaradalle rakennettu kävelytie oli selkeästi kaupunkilaisten suosiossa:

Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.

Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.

Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:

Tämä laitetaan peukaloon, siivekkeet auttavat pitämään kirjaa auki. Ei uskoisi, miten paljon merkitystä pienellä jutulla on! 

Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).



 

Uppopaistettua jäätelöä. Nam!

Kotimatkalla



Konkreettisia tekoja poliitikolta, voi iik!

Urheilu- ja kulttuuriministerimme on tehnyt ihmisoikeuksien puolesta jotakin muuta kuin mahdollisesti vihjaissut takakammarissa vähän sinnepäin, tai siis jälkikäteen kertonut vihjaisseensa sinnepäin. Ja siitäkös kohu on noussut. Itse en voi kuin olla tyytyväinen, että kerrankin suomalaisen poliitikon toiminta suuntautuu ihmisoikeuksien puolustamiseen, ei vastustamiseen.

Ja muuten, tärkeintä tässä ei todellakaan ole se, että Venäjä ei lähde muuttamaan lakiaan yhden lipunheilutuksen takia. Tärkeintä on se lipunheilutus itsessään.

Norjalaisia murhia, murhaajia ja asianajajia

Kesädekkarien listalle pitää lisätä norjalaisen Anne Holtin kirjat, joita olen muutaman viime aikoina lukaissut. Holt on toiminut asianajajana ja on entinen oikeusministeri. Kirjoitustyyli on sujuva, kerronta kulkee ja rikostutkinnan tuntemus näkyy kirjoista, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. Holtilla on kirjojen päähenkilöiden mukaan jaoteltuna kaksi "sarjaa", joista olen lukenut Hanne Wilhelmsen -kirjoja. Wilhelmsen on traaginen hahmo, muttei kliseisellä "keski-ikäinen mies, jonka vaimo on jättänyt jurouden takia"-tyylisellä tavalla, vaan Wilhelmsen on lesbo ja pelkää kuollakseen paljastuvansa. Puolison vakava sairaus ja kuolema on siten suurempi katastrofi kuin se muuten olisi. Siitä huolimatta kinkkinen rikosmysteeri selviää kunniallisesti.

Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.

 Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.

Napos-Tipua napostellen

Margaret Atwoodin kirjassa Oryx ja Crake (vai oliko se Herran tarhurit) esiintyi Napos-Tipu (tm) eli keinotekoisesti kasvatettuja kananpaloja. Atwood on haastatteluissa todennutkin, että hän kuvaa kirjoissaan sovelluksia, joiden tekniikat ovat jo nyt olemassa tai vähintäänkin valmisteilla. Keinolihasta on kehitetty jo vuosikaudet, muistan nähneeni ensimmäisen pikku dokkarinkin aiheesta joskus niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

Nyt on sitten syöty ja maistettu, että mausteita kaipaa, eli keinopihvi ei siis eroa tavallisesta hampurilaispihvistä. (HS)

Lihojen maustamiseen en tämän enempää paneudu, kun ei tuota käytännön kokemusta juurikaan ole. Tervehdin kuitenkin pääosin myönteisesti tätä kehitystä. Jos ja kun keinotekoisesti tuotettu lihasmassa saavuttaa suuren, jatkuvasti kasvamassa olevan yleisön, on päästy ainakin muutamasta eläintehtaiden ongelmista. Lisäksi suurin osa kasvienergiasta, joka nyt menee itseään huomattavasti pienemmän lihamäärän tuottamiseen, voidaan käyttää suoraan ihmisravinnoksi. (Edellinen linkki + esimerkiksi tämä uutinen)

Vaikka toisaalta tämä kehitys on jotenkin ihmismäisellä tavalla vinksahtanutta. Kun ei vaan millään voi luopua lihasta, vaikka sen tuottaminen on tehotonta ja vie paljon enemmän resursseja ja energiaa kuin mitä se syöjälleen tuottaa, puhumattakaan sen eettisistä puutteista ja terveysriskeistä niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja että sitten mieluummin kehitetään keinolihas, jotta voidaan upottaa hampaansa siihen esimerkiksi papu- tai soijapihvin sijasta. Aika kummallista.

Ajatukseni hyppäävät tästä keinolihaksesta kuitenkin väistämättä toiseen jännittävään juttuun, eli erilaisten kudosten ja ruumiinosien (varaosien!) kasvattamiseen. Se ei tunnu yhtään niin kummalliselta vaan päinvastoin hyvin innostavalta. Jos joskus (toivottavasti tietysti ei) tarvitsen uuden elimen, niin ilman muuta ottaisin omista kantasoluista kasvatetun. Ei olisi hylkimisreaktioita, ja tietäisin ainakin, missä se on ollut :)

Alkoholi - ainahan se mielessä on. Vai onko?

Johtuukohan kesästä vai mistä, mutta alkoholi on ollut ajankohtainen puheenaihe. On nostettu kissa pöydälle ja kerrottu ääneen, että monet suomalaiset ihannoivat humalatilaa samaan aikaan kun alkoholiongelmista ei voi puhua. Toisaalta katujuoppouden sijasta tissuttelu on lisääntynyt. Nämä on jokseenkin vastakohtaiset näkemykset ja molemmilla tuntuu olevan jotakin tutkimustietoa taustallaan. Ainakin edellä linkatun Helsingin uutisten jutun yhteydessä oli tilastolaatikko, jonka mukaan väkevien kulutus on laskenut reilusti samaan aikaan kun viinien ja oluen kulutus on noussut. Väkeviähän harvemmin tissutellaan.

Erityisen mielenkiintoista kuitenkin on, että 10 prosenttia väestöstä juo puolet kaikesta kulutetusta alkoholista. Se on aika hurja määrä, kun sitä ajattelee. En toki usko, että alkoholismin oheissairaudet ja muut lieveilmiöt vaivaavat pelkästään tätä 10 prosenttia, mutta voisi olettaa, että suurin osa ongelmista kasautuu sinne, minne käyttökin. Ei sillä, etteikö ns. vähempikin käyttö olisi jollekin ongelma tai aiheuttaisi ongelmia. Riippuvuus voi tulla salakavalasti vähitellen ja alkoholiriippuvuus voi aiheuttaa paljonkin surua ja tuskaa. Varmaan enemmän kuin esim peliriippuvuus ihan fyysistenkin vaikutustensa ansiosta.

Parempaan suuntaan kuitenkin ollaan menossa. Nuorison humalahakuinen juominen on laskussa (edelleen sama Helsingin uutisten linkki). Ilmiön syitä ei ilmeisesti ole tutkittu, joten voin heittää kehiin valistumattoman mutu-arvaukseni. Jospa nuorison alkoholinkäytön maltillistuminen johtuukin alkoholin arkipäiväistymisestä ja sen saatavuuden vapautumisesta? Nykyiset suurkuluttajat ovat niitä viisikymppisiä ja vanhempia, jotka ovat oppineet juomaan kuuskyt-seiskytluvuilla silloisten rajoitusten alaisuudessa. Ne vetää edelleen kuin viimeistä päivää "nyt sitä saa, ei tiedä saako huomenna" -fiiliksissä, kun ne on tottuneet siihen, että alkoholi on jotain erityistä, mitä pitää ahnehtia aina kun sitä on tarjolla tai mahdollista saada ja niin paljon kuin suinkin kykenee. Nykyteinit on kasvaneet isomman valikoiman ja helpomman saatavuuden aikakaudella, mutta eipä sitten juomisessa enää mitään erityistä olekaan. Vaikka aina on tietysti niitä teinikännäjiä, ja joillekin heistä kehittyy riippuvuus. Mutta suuressa mittakaavassa tarkasteltuna ikäluokka ei ole niin kiinnostunut humalahakuisesta juomisesta kuin vanhempansa. Tätä voisi miettiä, kun uusia (uusvanhoja) rajoituksia alkoholin saatavuuteen ajetaan.

Ja loppuprovona vielä, että ehkäpä alkoholin tabuasema on poistunut historiaan vasta sitten, kun Kuluttajaliitolta kysytään myös alkoholiasioista. Nythän äänessä ovat olleet lähinnä valtionhallinto vs tuottajat.

Päivän hajatelma

Huh, jopas on kohu noussut arvoisan sisäministerimme puheista. Ensimmäinen mieleen tuleva asia oli, että hyvä kun sanoo mitä ajattelee, siinä vaan suurellekin yleisölle selviää, millainen, öö, henkilö, meillä poliisiministerinä toimii. Sen kummemmin erilaisia ansiokkaita kirjoituksia kommentoimatta tai niihin linkkaamatta tai edes kansalaisuustottelemattomuuden ideaa kehittelemättä, halusin jakaa Päivän Suuren Hajatelman, mikä on tietysti niin Itsestäänselvyys kuin olla voi: se, mitä joku henkilö arvostaa niin paljon, että on sen puolesta valmis rikkomaan lakia, kertoo hänestä itsestään hyvin paljon.

Kun ollaan laittomuuksien (kirjaimellisesti) äärellä, ovat kaikki teot tietysti yhtä laittomia (lukuun ottamatta saivartelevia esimerkkejä viranomaisesta, perustuslaista ja sen kanssa ristiriitaisesta laista jne;) mutta moraalisesti kaikkia tekoja ei voi pitää samanarvoisina.

Toimitaanko siis esimerkiksi Martin Luther Kingin esimerkkiä noudattaen kaikkien tasavertaisen kohtelun ja samojen oikeuksien puolesta, vai sitä vastaan, että: "Parisuhdelain, homoadoptiolain ja sukupuolineutraalin avioliiton perimmäisenä tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnan asenteisiin, jotta homoseksuaalinen suuntautuneisuus tunnustettaisiin heteroseksuaalisuuden rinnalle tasavertaiseksi tavaksi toteuttaa seksuaalisuutta. Sillä pyritään poistamaan ympäristön syyllistävät asenteet ja homosuhteisiin liittyvä syyllisyys". The Puhe kansanlahetyspaivat.fi-sivustolla, s. 7

Onneksi yhteiskunnan asenteet muuttuvat ihan myös järjen, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien arvostamisen lisääntymisen ansiosta.

Keskeneräisyyden sietämisestä

Olen aina ollut aika maaninen muuttaja, heti kun tavarat on saatu kannettua sisälle, pitää ruveta laittamaan niitä paikoilleen. Yksi kunnon urakka samana iltana (yönä), loput aamulla, ja seuraavana päivänä on kuin muutosta olisi jo enemmän aikaa. Tämä yhden tiukan työrupeaman taktiikka on ollut mulle hyvä, koska saan kauhean stressiahdistuksen purkamattomista muuttolaatikoista. Muutot on muutenkin tarpeeksi stressaavia, kun pitää asettaa elämänsä niinsanotusti uusiin puitteisiin. Kaikki uudet rutiinit, joiden opetteluun menee aikaa ja energiaa, aamukahvin keiton automaattiohjauksen uudelleenohjelmoinnista lähtien. Pahimmillaan joutuu käymään uudessa ruokakaupassa, josta ei ensimmäisiin kuukausiin löydä ikinä mitään. Silloin helpottaa, kun uusi koti on suhtkoht järjestyksessä heti alusta.

Tämänkertainen muutto on ollut poikkeus. Ensimmäiset päivät meni lähinnä remppahommissa, joten ensimmäisen viikon aikana asunto oli kaaoksen vallassa senkin takia. Ensimmäisessä muutossa huonekaluja oli mennyt Sorttiasemalle tai uusille omistajille ja osa jäi mun "väliasemalle" joten pari ensimmäistä viikkoa olohuoneessa oli vain ruokapöytä tuoleineen, lipasto, nojatuoli ja kirjalaatikot. Viime viikolla tuli sentään sohva (jossa on nyt vaan lakanat päällä, kun päällinen tulee ehkä ensi viikolla...). Laatikoita ja purkamatonta sälää on edelleen myös makkarissa, jossa on maalaushommatkin vasta alkuvaiheessa. Ja muutosta on kohta kuukausi. Tämä on aika outo tilanne. Olen aktiivisesti ajatellut, että en pidä kiirettä, että tällä tavalla rauhakseen suunnittelemalla ja vähitellen tulee tehtyä kestävämpiä hankintojakin. Enkä voisikaan kaikkea kerralla hankkia, koska budjetti. Silti hyvin outoa. Oman lisänsä outouteen tuo tietysti siirtymä perheyksiköstä enimmäkseen omilleen. Kodin tuntu ei ole tullut niin helposti kuin yleensä. Hankintalista sitäpaitsi pitenee sitä mukaa kun huomaa pieniä ja isompiakin tarpeita. Näillä näkymin koti on ehkä loppuvuodesta "valmis". Yritän olla stressaamatta.

Onneksi lisää kodikkuutta saa myös tällä tavalla:

Palmut. Oikeesti. Oli ihan pakko. Ei saa ottaa itseään liian vakavasti.

Eläimellistä menoa

Huomenna torstaina keskustellaan eduskunnassa, pitäisikö luopua eläinten sullomisesta verkkohäkkeihin rahan takia. Kysymyksessä on siis lähetekeskustelu kansalaisaloitteesta. Samalla keskusteltaneen, onko pakko noudattaa hallituksen tahtoa luoda ns. normaalin lainsäädäntömenettelyn ohittava pikakaista eli kun on ensin säädetty laki kansalaisaloitteesta, onko sitä nyt oikeasti noudatettava...eikun siitä taisikin tulla kannanotto, että sinnepäin. Tarkemmin ottaen kansalaisaloite on verrannollinen sadan kansanedustajan allekirjoittamaan aloitteeseen. Mnjäh. Parempi kuin ei mitään, tietysti.

Pitäisiköhän pistää veikkaus pystyyn, monennessako puheenvuorossa väitetään niiden, jotka haluavat kieltää turkistarhauksen, olevan vieraantuneita luonnosta. Sillä sehän se vasta luonnollista on, pitää eläimiä syntymästään asti verkkopohjaisissa pikku häkeissä, muutaman lajitoverin ja ehkä yhden puukalikan kanssa.

Samaan aikaan samassa paikassa. Eli kun elämä on jo valmiiksi ollut kurjaa tai kurjahkoa, voi siitä tehdä vielä vähän kurjempaa. Vai olenkohan ainoa, joka näkee aivan erityisen julmuuden siinä, että löytöeläin, joka on ehkä ollut lemmikki, otetaan talteen (niin, joskus on voinut puhua jopa pelastamisesta) - ja aletaan sitten käyttää sitä kokeisiin. Sitä paitsi jos laji on muuten vaan villiintynyt, kuten esim kanit, ei se mun mielestä eroa villieläinten pyydystämisestä. Ei se eläin ainakaan tiedä, miten monen sukupolven takaiset esivanhemmat elivät tyytyväisenä ihmisolentojen kanssa. Ja silloinkin, kiinniotto kokeita varten ei oikein sovi kuvaan rakastetusta lemmikistä. Kanien keskuudessa leviävien tautien tapauksessa asiaa toki voisi harkita.

Kevättä odotellessa

Kevät tuo aina mukanaan jotakin uutta. Luonnon kiertokulussa kevään uudet elämänalut ovat ainutkertaisia, vaikka ovatkin tavallaan edellisten vuosi(tuhansi)en elämänalkujen toisintoja. Keväällä mielikin hieman uudistuu, vaikkei varsinaista uutta elämässä muuten olisikaan. Kylmän ja pimeän jälkeen lämmittävät auringonsäteet ja lempeästi puhalteleva tuuli riittävät saamaan aikaan jälleensyntyneen tunteen. Tänä vuonna pimeyttä riitti sen tavanomaisen määrän, mutta kylmyyttä ja lunta sitäkin enemmän. Ja riittää edelleen. Mieli alkaa silti vähitellen kääntyä kohti valoa ja kirkkaita värejä. Tänä vuonna kevät tuo elämääni mukanaan myös mullistuksen, josta ensimmäinen aalto on jo käynnissä. Miten tässä kaikessa vielä käy, jää nähtäväksi. Ainakin asunnonetsintä on nyt päättynyt ja keväistä tunnelmaa pääsee juuri sopivasti lisäämään tuleva sisustuskausi.

Alkuvuoden asuntonäyttöramppauksessa oli itse asiassa yllättävän hyvä puoli - vaatekaupoissa luuhaaminen jäi vähemmälle. Ja kun piti tarkemmin tarkkailla rahankäyttöäkin, ei tullut tehtyä niin paljon heräteostoksiakaan. Tai ehkä oikeammin turhakeostoksia, sillä eräät parhaista ja kovassa käytössä olevista vaatteistani on olleet heräteostoja. Mutta, valitettavasti, häpeän tunnustaa, osa kokonaan käyttämättä jääneistäkin on ollut heräteostoksia.

Ostamisen jäätyä vähemmälle on itse tekeminen alkanut tuntua houkuttelevalta. Näin siitä huolimatta, että olen aina ollut ihan surkea missä tahansa kädentaidossa. Ja että koulussa vihasin kässätunteja suunnilleen yhtä paljon kuin liikuntatunteja. Sittemmin olen löytänyt liikunnan ilon, mutta muista kuin koulussa harjoitetuista lajeista. Voisinko löytää käsitöistäkin jotakin iloa? Ainakin jos saisin kehitettyä riittävästi kärsivällisyyttä opetella jonkun taidon? Olen ajatellut virkkaamista.

Suunnittelin koko viime talven tekeväni itselleni pipon. En edes ostanut koukkua, saati lankaa.

Nyt olen vähän alkanut suunnitella mattoa. Esimerkiksi tällaista. Värejä pitää toki vielä miettiä. Musta ja musta harmaa tai tumma turkoosi, vaikkapa. Myös tällainen on hieno. Ja tämä. No ei keltainenkaan huono vaihtoehto ole.

Oiskohan jossakin työväenopistossa virkkausta superkömpelöille -kursseja...

Mä maksan ja maksan, mutta kukaan ei kiitä

Viime viikkoina olisi ollut niin herkullisia, pidemmänkin kirjoittelun ansaitsevia aiheita tarjolla. Sattuneesta syystä vaan ei oo pystynykyenny tekemään mitään "ylimääräistä", jollaisena tätä blogia vähän pidän. Nyt on kuitenkin hiukan tilaa vapaalle ajattelulle, ja käytänkin sen heti hyväksi.

Nämä herkulliset aiheet liittyvät verotukseen. Meillä oli ensin onneton episodi, jossa yksinäiselle turvapaikanhakijalle/moottoripyöräjengin liepeillä pyörivälle yrittäjälle maksettiin pimeästi hyvää tarkoittaen/hyvässä uskossa, että yrittäjä hoitaa velvollisuudet kuten kuuluu. Sitten hallitus yritti saada yrittäjien ja osakkeenomistajien "verotaakkaa" alennettua vähän reilummalla kädellä, ja joutuukin nyt jälkikäteen selittelemään ja muuttamaan aikeitaan, kun asia tuli julkisuuteen eikä sitä nieltykään noin vain. Sitten paljasteltiin suomalaisia veroparatiisiympyröitä. Näistä kaikista muistin taas vanhastaankin tutun ihmellisen yleisen käsityksen, että verot on vain ilkeän valtion tai vielä pahempaa: byrokraattien, keksimä keino kiusata pientä rehellistä ihmistä. Siitä syystä ei ole muka keneltäkään pois, jos byrokraattia vähän huijaa ja pistää silloin tällöin hieman ekstraa verottajan ohitse omaan taskuun.

Mutta! Samalla, kun itketään verojen ankaruutta jne unohdetaan, millä tätä yhteiskuntaa pyöritetään. Väitän, että kaikki veronkiertäjät/veroja vihaavat ovat: käyneet koulua, käyttäneet julkista terveydenhuoltoa ainakin lapsena, heidän äitinsä ovat saaneet neuvontaa ja apua neuvolasta, ajelevat autoillaan paikasta toiseen teitä pitkin (harvempi varmaan käyttää julkisia kulkuvälineitä), voivat jättää sen autonsa parkkiin ja jos se varastetaan, he voivat ilmoittaa asiasta poliisille ja ehkäpä saada autonsa takaisinkin, he saavat lautaselleen maataloustukien avulla ihan käsittämättömän halpana pidettyä sikanautaa jne. Niin ja jos he työllistävät, kuten tämän hetken pyhä lehmä kuuluu, he saavat valita työnhakijoista, joista kaikki osaavat lukea, kirjoittaa ja käyttää tietokonetta, ovat kouluttautuneet kyseiseen ammattiin eikä se ole maksanut näille työllistäjille yhtikäs mitään. Heidän ei tarvitse maksaa lahjuksia pystyäkseen hoitamaan asioita ja pyörittämään bisneksiään. Jos he saavat lapsen, voi toinen vanhemmista jäädä kotiin hoitamaan sitä. Jos he ovat muuttaneet omaa rauhaa saadakseen ja halvempien asumiskustannusten perässä keskelle metsää, mukulan koulumatkasta ei välttämättä tarvitse itse maksaa juuri mitään. Ja silti itketään, miten rankkaa on maksaa yhteiskunnalle. Vähän veikkaisin, että itku ois kovempi, jos jokainen joutuisi itse huolehtimaan kaikkien tarvitsemiensa palvelujen kustantamisesta. Tien rakentaminen kotoa mahdolliselle työpaikalle se vasta nannaa olisikin.

Eri asia sitten on se, miten ja millaisella tehokkuudella yhteiskunnassa verovaroja käytetään. Hommataanko ylikalliita toimimattomia tietojärjestelmiä, sairastutetaanko kokonainen sukupolvi homekouluissa, juoksutetaanko syrjäytettyjä luukulta toiselle lomakkeiden kanssa, tuetaanko veroparatiisiyhtiöitä julkisissa kilpailutuksissa. Kupataanko yhteiskunnan ylläpitämiseen tarkoitettua rahaa johonkin muualle.

Mitä kauheuksia tapahtuukaan, jos (kun?) minä pääsen naimisiin:

Jatko-osassa varmaan kun mies on ensin pakotettu eroamaan vaimostaan, hänet tietysti sitten pakotetaan naimisiin koiran kanssa. Mikäli eräitä nimeltä manitsemattomia suomalaisia kansanedustajia on uskominen...

Yep. Tämä on erinomaisen hauska niin monella tasolla. Paitsi että tässä tuodaan esiin ne "huolet" joiden takia joudun kuulemaan olevani jotain kamalaa ja vaaraksi koko yhteiskunnalle ja vastuullisena kumppanina eläimeen verrattava, ne kaikesta ylimääräisestä hämäystilpehööristä riisuttuna näyttäytyvät juuri niin naurettavina kuin ne oikeasti on. Ilman mitään tekopyhää hymistelyä ja "huolestumista" kansakunnan tilasta.

Naisia politiikassa

Jee, uusi mielenkiintoinen kirja on ilmestynyt: Eveliina Talvitien Keitäs tyttö kahvia. Juttua siitä mm. tässä. Menee tietysti lukulistan kärkeen. Sitä ennen tekisi mieli hiukan veikkailla, kauanko menee ennen kuin a) kirjaan haastateltujen henkilöiden kokemukset kiistetään, b) näitä kokemuksia vähätellään, c) muistutetaan, että politiikka on kovaa ja pitää olla kestävä nahka jos meinaa pärjätä ja d) todetaan, että nuorilla miehillä sitä vasta uskottavuusvaikeuksia onkin.

Jos ei Saara pysty pitämään yllä positiivista ajattelua, en kyllä pysty minäkään juuri nyt. Turkistarhakeskustelusta ja tekopyhähihhuleiden julmista tavoista hän sentään osaa kirjoittaa paljon järkevämmin kuin allekirjoittanut.

Näpit irti illuusiostani!

Julmuus on ok, kunhan se on tapahtunut tarpeeksi kauan sitten. Varsinkin jos samalla voi muodikkaasti käyttää käytettyä vaatetta. Eikä se tietenkään ole turkistarhalta, kun se on kierrätettyä! Voi mitkä mahdollisuudet tällainen ajattelutapa avaakaan!

Eei se eläimen kärsimys oikeasti katoa, vaikka siitä olisi aikaa. Jos pitää vanhan turkin käyttämättä jättämistä tuhlauksena, voi varmaankin sen kerran elämässä tuhlauksen sallia. Koska yleensä muuten on tietysti hyvin säästäväinen eikä tuhlaa ikinä mitään. Jos kyse ei olekaan tuhlaamisen kauhistuksesta, vaan muuten vaan harmittaa jättää kiiltävä eläimennahka kirpparin myyntipöydälle kun sen voisi pukea päälleen, on ehkä prioriteetit sittenkin muualla kuin säästäväisyydessä. Ja turhahan se on ollut alunperinkin eikä se, että sitä käyttää joku uusi ihminen myöhemmin, tee siitä yhtään sen parempaa.

Elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta

Sain hienon joululahjan: Esko Valtaojan Kaiken käsikirjan.

Kirjassa ei ole juurikaan nippelitietoa, mutta silti se onnistuu olemaan kattava ja elävä yleisesitys siitä, mitä niinsanotusti tiedämme maailmankaikkeuden ja elämän synnystä, ihmisen kehityksestä, uskonnollisuudesta jne. Muutamalla runonsäkeellä ja vitsikkäällä esitystyylillä maustettuna. Erittäin taitavasti on lukemattomien tutkimustuntien tuottamat tuhannet sivut tiivistetty helppolukuisiksi reiluksi 200 sivuksi.

Kirjassa on myös yksi parhaita lukemiani ajatuksia. En törmännyt tähän ensimmäist kertaa, mutta se on yhtä kaikki mainitsemisen arvoinen. Nimittäin se, että vaikka historiaa opetetaan perinteisesti valloittajien, valtakuntien ja sotien kautta, ei nämä toisiaan seuraavat valtakaudet ja ideologiat hirveästi kerro sitä tärkeintä, sitä miten ihmisen elämä on muuttunut vuosisatojen myötä. Käytännössä se on ollut aivan sama, minkänimiselle herralle niitä veroja ja kymmenyksiä on kerätty, samanlaista raatamista se elämä on joka tapauksessa ollut. Kunnes on tullut pientä teknologista edistystä, uusia keksintöjä jne. Onko tavallisen elämän näkökulmasta suurempi vaikutus ollut jollakin sodalla, joka ei oikeastaan juurikaan eroa muista sodista, vai ehkäisypillerin keksimisellä?

Toki sodillakin voi olla omia, ensi ajattelulla ennalta-arvaamattomia vaikutuksia. Veikkaan, että moderni humanitaarinen oikeus ja pakolaisoikeus eivät ehkä olisi kehittyneet samanlaisiksi kuin nyt ovat ilman joukkotuhontaa ja maailmansotien, erityisesti toisen maailmansodan kauhuja. Miten nämä sitten vaikuttavat taviksen elämään tänä päivänä riippuu ehkä siitä, missä päin maailmaa sattuu syntymään.

Ihmisen alkuperä kiinnostaa tietysti kovasti. Tähtien lapsia olemme siinä missä kaikki muukin ympärillämme. Mutta omaa napaakin tarkemmin tutkimalla voi löytää kaikkea mielenkiintoista. On nimittäin hyvin jännittävää huomata, miten sukupuumme täydentyy jatkuvasti ja miten vanha käsitys siitä, että me, Homo Sapiens, olisimme tavallaan neanderthalilaisten seuraajia, on nyt todellakin vanhentunut. Ja että itse asiassa meissä on neanderthalilaisten geenien lisäksi myös muiden geenejä. Esimerkiksi denisovanihmisten. Ehkäpä siinä selitys hyvälle kehitys- ja selviytymiskyvylle - tarpeeksi laaja ja monipuolinen geenivaranto.