Napos-Tipua napostellen

Margaret Atwoodin kirjassa Oryx ja Crake (vai oliko se Herran tarhurit) esiintyi Napos-Tipu (tm) eli keinotekoisesti kasvatettuja kananpaloja. Atwood on haastatteluissa todennutkin, että hän kuvaa kirjoissaan sovelluksia, joiden tekniikat ovat jo nyt olemassa tai vähintäänkin valmisteilla. Keinolihasta on kehitetty jo vuosikaudet, muistan nähneeni ensimmäisen pikku dokkarinkin aiheesta joskus niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

Nyt on sitten syöty ja maistettu, että mausteita kaipaa, eli keinopihvi ei siis eroa tavallisesta hampurilaispihvistä. (HS)

Lihojen maustamiseen en tämän enempää paneudu, kun ei tuota käytännön kokemusta juurikaan ole. Tervehdin kuitenkin pääosin myönteisesti tätä kehitystä. Jos ja kun keinotekoisesti tuotettu lihasmassa saavuttaa suuren, jatkuvasti kasvamassa olevan yleisön, on päästy ainakin muutamasta eläintehtaiden ongelmista. Lisäksi suurin osa kasvienergiasta, joka nyt menee itseään huomattavasti pienemmän lihamäärän tuottamiseen, voidaan käyttää suoraan ihmisravinnoksi. (Edellinen linkki + esimerkiksi tämä uutinen)

Vaikka toisaalta tämä kehitys on jotenkin ihmismäisellä tavalla vinksahtanutta. Kun ei vaan millään voi luopua lihasta, vaikka sen tuottaminen on tehotonta ja vie paljon enemmän resursseja ja energiaa kuin mitä se syöjälleen tuottaa, puhumattakaan sen eettisistä puutteista ja terveysriskeistä niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja että sitten mieluummin kehitetään keinolihas, jotta voidaan upottaa hampaansa siihen esimerkiksi papu- tai soijapihvin sijasta. Aika kummallista.

Ajatukseni hyppäävät tästä keinolihaksesta kuitenkin väistämättä toiseen jännittävään juttuun, eli erilaisten kudosten ja ruumiinosien (varaosien!) kasvattamiseen. Se ei tunnu yhtään niin kummalliselta vaan päinvastoin hyvin innostavalta. Jos joskus (toivottavasti tietysti ei) tarvitsen uuden elimen, niin ilman muuta ottaisin omista kantasoluista kasvatetun. Ei olisi hylkimisreaktioita, ja tietäisin ainakin, missä se on ollut :)

Kesäinen hernelevite

Alkukesä oli ihanan lämmin ja aurinkoinen, eikä silloin tehnyt mieli "hummusta" eli kikhernelevitettä eetun tapaan. Kehittelin uudenlaisen levitteen vanhasta vieraidenkin suosimasta hernedipistä. Hernedippiin tuli pakasteherneitä 1 ps, maustamatonta tuorejuustoa 1 ptk (250 g), suolaa, pippuria, valkosipulia, sitruunamehua. Sekoitetaan blenderissä tai sauvasekoittimella hienoksi tahnaksi. Testasin myös pehmeällä tofulla, ei kannata laittaa koko pakettia. Muuten siitäkin tuli aika jees.

Mutta se levite - ei sen kummempaa kuin pakasteherneitä, oliiviöljyä, vähän suolaa ja minttua. Sauvasekoittimella tahnaksi. Mittasuhteita ei ole nyt tähän laittaa, kun en ole mitannut. Fiiliksellä mennään. Ei haittaa, jos öljyä tulee niin paljon liikaa, että se erottuu jääkaapissa, sitten vaan sekoitetaan:) Nyt on pari kertaa käynyt sillä lailla ja se sai mut pohtimaan hernepestoa. Ehkäpä joku päivä testataan.

Tuommoinen siitä sitten tuli

Eetun helppo pikahummus

Pitkä päivä, kevyt lounas, kauhee nälkä, eikä leivän päälle ole mitään hyvää. Ratkaisu - pikahummus!

Hummus on terveellistä ja hyvää, ja erityisesti tällaiselle ituhippikasvissyöjäpiiperölle proteiinin lähde parhaasta päästä. Valmistuksen voi aloittaa hyvissä ajoin: liottaa kuivattuja kikherneitä noin 12 tuntia ja keittää ne (vinkki: vesi kannattaa vaihtaa välillä ja vaahto kuoria pois. Herneet pitäisi myös kuulemma keittää ilman kantta. Näin hummuksesta pitäisi tulla vatsaystävällisempi:)

Mutku. Ei aina voi olla suunnitelmallinen. Jos tajuaa vasta kotimatkalla, että leivänpäällinen puuttuu? Sitten kannattaa suunnata säilykehyllylle. Säilöttyjä kikherneitä 2 purkkia (yhdestä tulee liian vähän, ja muutaman päivän päästä on taas samassa tilanteessa...), mun käyttämissä valutettujen herneiden paino on 170 grammaa. Pari teelusikallista tahinia, loraus sitruunamehua ja suolaa. Oliiviöljyä, reilusti. Monessa ohjeessa käytetään vettä (erityisesti kikherneiden keitinvettä), sekin on ok niin tulee vähemmän rasvainen. Mut öljyä/vettä pitää laittaa niin paljon, että massa on helppo saada sauvasekoittimella tasaiseksi. Nesteen määrässä ei kannata pihdata, se on sitten myös helpompi levittää. Lisämausteita oman maun mukaan, tämä kun on "oma versio" niin ei tarvi olla kauhean puhdasoppinen. Valkosipuli on ollut ihan perusmauste, olen myös usein laittanut oliiviöljyn lisäksi myös kookosöljyä. Mustapippuri tai joku yrtti käy erittäin hyvin.

Lopputulos:

Kymmenisen minsaa (plus tiskit sitten joskus). Helppoa ja nopeaa. Ja hyvää!

Vanha muovinen pikkurasia ei kyllä tee oikeutta näin hyvälle hummukselle. Olen jo pitkään etsinyt keraamisia voirasioita, joissa voisi säilyttää näitä levitteitä ja itse tehtyä margariinia. Niiden pitäisi olla värikkäitä ja söpöä koristeluakin saisi olla. Vähän samantyylisiä kuin nämä viime vuonna Puolan matkalla löydetyt espressokupit:

Rakkautta ensi maistelulla

Kävimme puoliskon kanssa Tanskassa. Tuliaisina hirveä määrä olutta, pari leipää (!) ja lakritsia. Ei mitään tavislakua, vaan täydellisen ihanaa luksusherkkua, joka on vielä pakattukin niin tyylikkäästi, ettei mitään rajaa! (Tähän mennessä maistettu passion-suklaa-lakritsi ja suolainen chili-mustaherukkalakritsi. Erittäin hyviä.) Eikä siinä kaikki, vaan niillä on myös lakritsistout ja lakritsilikööriä... Tämän viikon tehtäväni onkin löytää kohtuullinen nettikauppa, joka toimittaa tuota myös Suomeen.

Ihan ite otettu kuva:)

Lakrids by Johan Bülow