Ruotsalaista kauhua

Ruotsidekkari on viime vuosien aikana muodostunut omaksi käsitteekseen. Ja hyvästä syystä, naapurin lintukoto tai oikeammin sen muuttuminen on tuottanut suuren määrän tarkkanäköisiä ja jännityksen taitavia kirjoittajia. Mitä nyt joskus ehkä menee väkivalta hieman yli (siitä lisää hieman myöhemmin, kirjakesä on vasta alussa). Kauhukirjallisuus taas on sellainen laji, jota ei ihan heti odottaisi grannesvenssoneilta.

Mutta sitten tuli John Ajvide Lindqvist ja Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Vampyyritarina, joka saavutti suuren suosion ja josta tehtiin elokuvakin. Kirjassa tavallinen koulukiusattu poika tutustuu tytöltä näyttävään vampyyriin, joka asuu pedofiilin kanssa. Tarina on kyllä ihan vetävä, väkivaltaisista kohtauksistaan huolimatta, ja luvassa on myös onnellisehko loppu, omalla tavallaan. En ole lukenut varsinaista nuorisokirjallisuutta juurikaan, edes nuorena, enkä lähtisi tekemään liian tiukkaa rajaa nuoriso- ja aikuskirjallisuuden välille. Jotenkin Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli kuitenkin saa hänen ensimmäiset kirjansa tuntumaan nuorisokirjallisuudelta, ainakin Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, zombietarina: kuolleet eivät enää pysy kuolleina, tosi helppolukuinen) ja ehkä myös Ystävät hämärän jälkeen. Viimeksi mainittu mahdollisesti päähenkilön nuoren iän takia ja siksi, että koulumaailma on niin kovasti läsnä. Muutama kohtaus on kuitenkin niin raaka, että sisäinen lastensuojelijani kyllä epäilisi antaa tätä kirjaa teini-ikäisellekään luettavaksi. Vaikka toisaalta tiedostan sen, että moni teini on kokenut elämässään pahuutta ja raakuutta, joten kirjallisuudelta suojelu tuntuu tekopyhältä.

Ihmissatamassa (Människohamn) oltiinkin sitten jo syvemmillä vesillä (heh) ja kirjaa lukiessani minusta alkoi tuntua, että Ajvide Lindqvistia voi hyvällä menestyksellä verrata jopa Stephen Kingiin. Tässäkin tarinassa on kuolemaa, mutta harva mereen kadonneista oikeasti kuolee. On kummittelua, pelkoa, ja alkoholisoituneen lastaan etsivän isän itsensä ylittämistä, kun hän vihdoin lopettaa vuosisatoja kestäneen kirouksen.

Varsinainen outous ilmestyy maailmaan kirjassa Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Mies löytää omituisen vauvan metsästä ja kasvattaa sen piilossa. Mutta mikään ei pysy salassa, eikä väkivallalta voi välttyä. Tässäkin on näyttämönä ensisijaisesti nuorten maailma, varsinkin kirjan loppupuolella, kun tyttö astuu maailmaan. Mutta tämä ei silti vaikuta varsinaiselta nuortenkirjalta. Ehkä hänen käyttämänsä kieli on monimutkaistunut tai sitten suomentaja on vaihtunut...nämä kaikki kirjat olen nimittäin lukenut suomennettuina.

En yleensä pidä siitä, että kirjoja kuvaillaan tyyliin: "kaiken kurjuuden keskellä silti toivonpilkahdus", koska useimmiten tämä "toivonpilkahdus" on seurausta lähinnä lukijan toiveajattelusta eli olematon. Tai sitten sen on tarkoitus tasapainottaa kaikki kirjan kauheudet, ettei lukija olisi aivan murtunut luettuaan kirjallisen sadismia ja onnettomuutta. Tyyliin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Näistä neljästä kirjasta kuitenkin kolmen ensimmäisen loppuratkaisussa näkyy se pieni pilkahdus, elämä palautuu raiteilleen tai seuraa uusi alku. Kultatukka, tähtönen loppuu hieman eri tavalla. Mutta se taitaa silti olla juuri oikea tapa tuolle tarinalle.

John Ajvide Lindqvist on hyvin omalaatuinen kirjailija. Käyttäessään kauhun pahimpia kliseitä, vampyyrejä ja zombeja, hän tekee sen omalla tavallaan ja saa ne tuntumaan raikkailta, uusilta luomuksilta. Hänen muita kirjojaan voisi kauhukirjallisuuden lisäksi kuvailla kummakirjallisuudeksi. Suomikumma on arkisen näyttämistä oudossa, uudessa valossa. Kummakirjallisuus voisi olla vähän laajempi genre, ja hän sopii siihen oikein hyvin.

Hon är inte jag

Mitä siitä tulee, kun unelmat ja kova työ vievätkin jalansijan asemesta jyrkänteen yli? Kun viemällä sopeutumisensa äärimmilleen hukkaa itsensä, eikä siltikään tule nähdyksi? Iranilaistaustainen ruotsalaiskirjailija Golnaz Hashemzadeh kuvailee eräänlaisen kiltin tytön tragedian. Pakolaisena, isänsä äitiin kohdistamaa väkivaltaa lieventämään pyrkivänä ja pikkuveljeään suojelevana, paikkaansa yhteiskunnassa hakevana hän ei kuitenkaan aivan pärjää, kaikki meneekin lopulta pieleen eikä Suunnitelma kanna. Vai oliko se hänen suunnitelmansa edes.

Kirjan päähenkilö on vanhempiensa kanssa Iranista Ruotsiin paennut tyttö, joka jää vanhempiensa ongelmien alle eikä tule edes heidän toimesta kunnolla nähdyksi ennen kuin on liian myöhäistä. Isä, jonka Hirviö silloin tällöin valtaa, on muuten niin kannustava kuin vanhempi vain voi olla. Hän ei vain näe, miten tuhoavaksi hänen eteenpäin kannustava asenteensa tyttären mielessä lopulta kääntyy.

Mutta kysymys ei tietenkään ole pelkästään siitä, että tytär isäänsä miellyttääkseen sen kaiken tekee. Hän haluaa tulla nähdyksi hyvänä ja arvokkaana, ei sellaisena, jolla on Vamma; este päästä yhteiskunnassa samalle tasolle ruotsalaisten kanssa. Siihen päästäkseen hänen tulee olla parempi kuin He. Hän haluaa ja hänen pitää tulla mahdottomaksi ohittaa. Hän haluaa näyttää opettajalleen, joka ei suostu ottamaan luokkaansa ulkomaalaisia, vaikka he osaavat täydellistä ruotsia ja tekevät koko vuoden tehtävät yhdessä hujauksessa. Opettajalle, joka kertoo hänelle, että eihän kaikki sovi milloinkaan sekaan, että hänestä ei koskaan voi tulla parempaa kuin minä opettaja hänet näkee, koska hänellä on vamma. Se vamma on perimä ja ulkonäkö.

Mutta hänestä tulee. Unelmien ja kovan työn ansiosta hän saa parhaat arvosanat. Hän pääsee Eliittikouluun (jonka esikuvana lienee Handelshögskolan) ja hänestä tulee ensimmäinen maahanmuuttajataustainen Eliittikoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja (kuten muuten kirjailijastakin). Hän on paras, hän tekee kaiken oikein, hän antaa haastatteluja päivälehtiin, hänet on mahdoton ohittaa. Mutta se ei sittenkään riitä, eikä hän saa palautettua viallisia saappaita kauppaan, koska "mutiaiset aina huijaa". Eikä Eliittikoulussakaan kaikki hänestä pidä, vaan hän saa solvaavia uhkailukirjeitä.

Hän ei sittenkään voi määrätä, miten ihmiset hänet näkevät. Traagista on, että ihmiset eivät tiedä, mitä he katsovat.

Päästyään töihin Firmaan, jonne kaikki eliittikoululaiset tähtäävät, ja suoriuduttuaan niin hyvin, ja kun hän on saavuttanut Sen Kaiken, on hän kadottanut itsensä. Anoreksia ja loppumaton halu olla sellainen, millainen hänen tulee olla, ovat koitumassa hänen tuhokseen. Eikä häntä sittenkään nähdä, hänen todellisuuttaan. Vaikka hän ei ole jaksanut peseytyä, häneltä on lähtenyt tukkaa päästä eikä hänen vartalossaan ole grammaakaan rasvaa ihon alla, hänen pomonsa vain kehuu häntä erinomaisesta suoriutumisesta ja tarjoaa uutta, haastavampaa projektia. Onhan hän niin hyvä näyttelemään, eivätkä ihmiset tiedä, mitä he katsovat.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin sillä aikaa, kun odotamme suomalaisten ulkomaalaistaustaisten kirjailijoiden nousua. Mielestäni suomalainen yhteiskunta kaipaa tuoreempaa näkökulmaa, sellaista, jonka lähtökohta on osittain muualla. Sillä välin olisi toivottavaa saada käännöksiä vaikkapa Ruotsista, jotta mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja ei jäisi löytymättä kielimuurin takia.

Kuvun alla

Muurahaisfarmin idea on ottaa joukko muurahaisia ja pistää ne elämään pienessä läpinäkyvässä laatikossa, josta ne eivät pääse pakoon ja jossa niiden tekemisiä voi seurailla omaksi huvikseen.

Stephen Kingin kirja Kuvun alla, Under the Dome, sekä siihen perustuva samanniminen televisiosarja (neloselta) kertovat yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista, jonka ylle ilmestyy läpinäkyvä voimakenttä, jonka läpi ei pääse juuri mitään, ihmisistä puhumattakaan. Kirjassa oli kuvattu kaupungin tilanteen nopea kiehahtaminen räjähdyspisteeseen, johon pääpaskiaisen Big Jim Rennien juonittelu suurelta osin tähtäsikin. Sen ohella kaupungin pikkupaskiaiset saivat kaiken haluamansa vallan ja käyttivät sen tietysti täysillä hyväksi.

Tv-sarja eroaa kirjasta jonkin verran, oikeastaan kyseessä on ikään kuin saman tarinan kaksi eri versiota. Henkilögalleria on eri, joskin osa hahmoista esiintyy molemmissa tarinoissa. Mutta vaikka he ovat osittain saman nimisiä, on heidän välillään muuten suuriakin eroja. Kirjan päähyvis Barbie mukaan luettuna. Stephen King on toinen sarjan päätuottajista ja häntä on varmasti ilahduttanut mahdollisuus tehdä kirjastaan rinnakkaisversio.

Kirja oli nopeatempoinen ja jännittävä ja kuvun alkuperä herätti pieniä ajatuksenpoikasia mittakaavoista sekä ihmisten ja ötököiden rinnasteisuudesta. Eikä vastenmielisyyteni ötökkäfarmeja kohtaan ainakaan vähentynyt. Tv-sarjasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka kuluivat lähinnä henkilöiden esittelyyn. Oma huomioni harhautui ensimmäisen jakson aikana myös paljolti eroavaisuuksien havainnoimiseen. Joka tapauksessa tv-sarjassa kupu on paikallaan pitkään, ja itse sarjakin kestää, ainakin kaksi kautta. Voi jopa olla, että sarja on liian pitkäveteinen minun makuuni, mutta toisaalta kun juoni, henkilöt ja kuvun alkuperäkin ovat erilaisia ja Dodee (toivottavasti) välttää kirjassa kuvatun kamalan kohtalonsa, niin ehkä sitä sittenkin jaksaa seurata.


Wikipedia

Norjalaisia murhia, murhaajia ja asianajajia

Kesädekkarien listalle pitää lisätä norjalaisen Anne Holtin kirjat, joita olen muutaman viime aikoina lukaissut. Holt on toiminut asianajajana ja on entinen oikeusministeri. Kirjoitustyyli on sujuva, kerronta kulkee ja rikostutkinnan tuntemus näkyy kirjoista, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. Holtilla on kirjojen päähenkilöiden mukaan jaoteltuna kaksi "sarjaa", joista olen lukenut Hanne Wilhelmsen -kirjoja. Wilhelmsen on traaginen hahmo, muttei kliseisellä "keski-ikäinen mies, jonka vaimo on jättänyt jurouden takia"-tyylisellä tavalla, vaan Wilhelmsen on lesbo ja pelkää kuollakseen paljastuvansa. Puolison vakava sairaus ja kuolema on siten suurempi katastrofi kuin se muuten olisi. Siitä huolimatta kinkkinen rikosmysteeri selviää kunniallisesti.

Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.

 Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.

Dekkarikesä

Jotenkin huomaamatta on tänä kesänä tullut luettua melkein pelkästään dekkareita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lukemiseni olisi ollut yksitoikkoista. Dekkarinimityksen alle kun menisi melkein mitä vaan, oli sitten kysymys murhasta, muusta rikoksesta tai muuten vaan selvitettävästä mysteeristä. Päähenkilötkin ovat vaihdelleet kriiseilevästä yksinhuoltajaäidistä kylmäpäisiin lampaisiin.

Johanna Tuomolan olen löytänyt Saaran ystävällisellä avustuksella, toiset ovat löytyneet sattumamenetelmällä eli olen mennyt tutkiskelemaan kirjaston jännityshyllyä ja napannut mukaani lupaavilta kuulostavia. Se onkin ollut hedelmällinen taktiikka. Paitsi että olen huijannut elimistöäni kuvitellulla rennolla kiireettömyydellä (lomafiiliksen kehittelyä ilman oikeaa lomaa), olen myös tehnyt löytöjä.

Tässä joitakin poimintoja kesän kirjalöydöistä:

- Johanna Tuomola: kevyttä luettavaa. Henkilökohtaisesti hieman häiritsi kahdessa ensimmäisessä järjellisen motiivin puuttuminen. Onneksi kolmas eli Petoksen anatomia oli tässä suhteessa vähän parempi ja loppu oikeastaan aika sympaattinen.

- Minette Walters: tavallaan kliseinen eriparisten henkilöhahmojen yhteentörmäys ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, vaikka rikokset rumia ja epämiellyttäviä.

- Leonie Swann: lammasdekkarit Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi. Ihmisten maailmaa lampaiden silmin. Aivan ihanasti kuvattuja otuksia, näistä haluaisi lukea lisää. Näkökulman vaihdos tuo mukavaa tuoreutta genreen eikä haittaa ollenkaan eläytyä välillä yksinkertaisemmista asioista -kuten heinästä- nauttivien hahmojen maailmaan. Toisaalta henkilöhahmot (paitsi ehkä ihmiset:) eivät suinkaan ole yksiulotteisia tai tylsiä, tästä saamme kai kiittää kirjailijan psykologitaustaa.

- Carita Forsgrenin Jänistanssi. Tämä ei ole dekkari, vaikka hengenmenetys erästä hahmoa kohtaakin ja epämääräinen mysteerikin löytyy. Pitäisin kirjaa ennemmin nuortenkirjana, vaikka sitä sellaiseksi ei olekaan luokiteltu. Pidin siitä, miten tarinaa kuljetettiin eri päähenkilöiden näkökulmasta, osittain käytiin samoja tapahtumia mutta eri silmien kautta nähtyinä ja osittain tapahtumat etenivät henkilöstä toiseen hyppien. Kirja oli kuitenkin helppolukuinen, ei vähiten siksi, että melkein kaikki hahmot kuuluivat samaan pieneen piiriin.

Ei pelkästään uusia, vaan myös vanhoja tuttavuuksia on tullut luettua. Liza Marklund ei petä. Olen lukenut hänen uudempia kirjojaan, nyt luin Prime Timen. Kirja oli hyvä kuvaus television säälimättömästä maailmasta. Muuten oli hassua lukea päähenkilön henkilökohtaisen elämän tapahtumia kun tietää, miten hänen tarinansa kehittyy ja mitä kaikkea vielä tapahtuu. Toisaalta Marklundin kirjojen juonet ovat aina olleet niin vetäviä, että katkokset Annika Bengtzonin henkilökohtaisessa elämässä tai  viittaukset edellisissä kirjoissa tapahtuneisiin asioihin eivät paljoa ole lukukokemusta haitanneet.

Nyt taitaa olla lukukiintiö taas vähäksi aikaa täynnä. Voi siis keskittyä käsityö- ja tuunausprojekteihin!

Kunkut osaa

Tartuin ensimmäiseen Stephen Kingin kirjaan joskus hyvin nuorena, muistaakseni ala-asteella. (Ihan tosi, sitä ennen olin lukenut kotimme kirjahyllystä mm. dekkareita ja Arthur C. Clarkea).. Silloin se oli menoa se, ja olen kahlannut läpi melkein kaikki herran hengentuotteet, ihan viime vuosiin asti.

Olen myös löytänyt Laurie R. Kingin, jolla on sekä dekkareita että muita fiktiokirjoja. Hänellä on paitsi loistava poliisipäähenkilö Kate Martinelli, myös Sherlok Holmesin kanssa seikkaileva Mary Russell. Ja paljon muuta. Yksi vaikuttavimmista hänen kirjoistaan on kuitenkin Folly, joka kertoo kauas Atlantilla sijaitsevalle saarelle muuttavasta naisesta, joka rakentaa siellä itselleen talon ja sisäisen rauhan. Aivan loistava kirja, ja hieno tarina, varsinkin kun Follyn jälkeen lukee Keeping Watchin, sen eräänlaisen sisarteoksen.

Olen myös pyöritellyt kirjastossa Jonathon Kingin dekkareita, ja päätin vihdoin tarttua yhteen. Eikä turhaan, oli hieno lukukokemus, ja luontokuvauksetkin mukaansa tempaavia. Melkein tunsi itsensäkin melomassa murhaajan kanssa kilpaa Floridan suoalueilla. Mutta varoituksen sana, jos kovia kokenut ja hieman rähjääntynyt ex-poliisi päähenkilönä aiheuttaa kliseiden yliannostus -tyyppistä pahoinvointia, ei ehkä kannata tarttua Max Freemanista (no joo...) kertoviin dekkareihin. Mutta onneksi sillä on muitakin kirjoja, esim. historiallinen the Styx :) Harmi vaan, että sitä ei ole kirjastoissa. No, jahka saan ensin hankittua kirjahyllyn ja sitten vielä kasattua sen, voin ehkä kartuttaa kokoelmaani vähän lisää.

Elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaikesta

Sain hienon joululahjan: Esko Valtaojan Kaiken käsikirjan.

Kirjassa ei ole juurikaan nippelitietoa, mutta silti se onnistuu olemaan kattava ja elävä yleisesitys siitä, mitä niinsanotusti tiedämme maailmankaikkeuden ja elämän synnystä, ihmisen kehityksestä, uskonnollisuudesta jne. Muutamalla runonsäkeellä ja vitsikkäällä esitystyylillä maustettuna. Erittäin taitavasti on lukemattomien tutkimustuntien tuottamat tuhannet sivut tiivistetty helppolukuisiksi reiluksi 200 sivuksi.

Kirjassa on myös yksi parhaita lukemiani ajatuksia. En törmännyt tähän ensimmäist kertaa, mutta se on yhtä kaikki mainitsemisen arvoinen. Nimittäin se, että vaikka historiaa opetetaan perinteisesti valloittajien, valtakuntien ja sotien kautta, ei nämä toisiaan seuraavat valtakaudet ja ideologiat hirveästi kerro sitä tärkeintä, sitä miten ihmisen elämä on muuttunut vuosisatojen myötä. Käytännössä se on ollut aivan sama, minkänimiselle herralle niitä veroja ja kymmenyksiä on kerätty, samanlaista raatamista se elämä on joka tapauksessa ollut. Kunnes on tullut pientä teknologista edistystä, uusia keksintöjä jne. Onko tavallisen elämän näkökulmasta suurempi vaikutus ollut jollakin sodalla, joka ei oikeastaan juurikaan eroa muista sodista, vai ehkäisypillerin keksimisellä?

Toki sodillakin voi olla omia, ensi ajattelulla ennalta-arvaamattomia vaikutuksia. Veikkaan, että moderni humanitaarinen oikeus ja pakolaisoikeus eivät ehkä olisi kehittyneet samanlaisiksi kuin nyt ovat ilman joukkotuhontaa ja maailmansotien, erityisesti toisen maailmansodan kauhuja. Miten nämä sitten vaikuttavat taviksen elämään tänä päivänä riippuu ehkä siitä, missä päin maailmaa sattuu syntymään.

Ihmisen alkuperä kiinnostaa tietysti kovasti. Tähtien lapsia olemme siinä missä kaikki muukin ympärillämme. Mutta omaa napaakin tarkemmin tutkimalla voi löytää kaikkea mielenkiintoista. On nimittäin hyvin jännittävää huomata, miten sukupuumme täydentyy jatkuvasti ja miten vanha käsitys siitä, että me, Homo Sapiens, olisimme tavallaan neanderthalilaisten seuraajia, on nyt todellakin vanhentunut. Ja että itse asiassa meissä on neanderthalilaisten geenien lisäksi myös muiden geenejä. Esimerkiksi denisovanihmisten. Ehkäpä siinä selitys hyvälle kehitys- ja selviytymiskyvylle - tarpeeksi laaja ja monipuolinen geenivaranto.

Suomalaisen kirjallisuuden syksy

Tänä syksynä on tullut luettua taas reippaasti enemmän kirjoja kuin pitkiin aikoihin. Vaikka onhan tuota aikaakin ollut, kun ei oikein mihinkään "iltaharrastuksiin" ole päässyt. Ehkä jos tämä viimeinenkin flunssa tästä hellittää, pääsee taas liikkumaan vähän muuallekin kuin kulkuneuvosta toiseen ja sohva-jääkaappi-väliä. Mutta siihen asti mennään nenä kiinni näyttöruudussa ja kirjassa.

Tähän mennessä syksyäni ovat vauhdittaneet:

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita,
Sofi Oksasen Puhdistus (kyllä, nyt vasta...),
Anja Snellmanin Parvekejumalat
ja Laura Gustafssonin Huorasatu.

Ensinnäkin Sinisalosta on pakko todeta, että oikein harmittaa etten ole lukenut häntä aikaisemmin muuten kuin jonkin satunnaisen novellin silloin tällöin. Hänhän on suunnilleen Suomen Margaret Atwood! No joo, parin novellin lisäksi olen nähnyt Ennen päivänlaskua ei voi -näytelmän, mutta siitä on ikuisuus eli ei paljon kehumista tässä. Kädettömät on novellikokoelma, jossa on nimensä mukaisesti kaikenlaisia häiritseviä tarinoita. Scifi tietysti kolahtaa aina ja sen Sinisalo osaa. Hänellä on kuitenkin aina tarinassa myös joku "juttu" tai koukku, eikä hän oikeastaan tarvitse mitään tulevaisuusdystopioita tai hienoja tekniikan kehitysvisioita luodakseen tarinoita, jotka kuljettavat lukijan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi Transit oli hyvinkin koskettava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Grande Randonnée oli taas niitä tarinoita, jotka saa lukijan aivot tekemään pikkuisen silmukan, kun pistää ensin vaan lukien menemään ja jossain vaiheessa tarinaa huomaa, että hetkinen... Voisin kehua yksitellen kaikki kokoelman novellit, mutta tähän loppuun nostaisin vielä kaksi; Metsän tutun ja Baby Dollin, ja asettaisin ne vastakkain. Ensimmäisessä on naisen voima ja nykyihmiskunnan kadotettu yhteys luontoon, toisessa naiseuteen kasvavat etsivät puuttuvaa voimaansa hyvin pahassa ja kieroutuneessa maailmassa, joka ei itse asiassa ole kuin parin piirun päässä tästä meidän omastamme.

En varmasti voi sanoa Puhdistuksesta mitään, mitä siitä ei olisi jo sanottu. Näin myös elokuvan aika pian kirjan lukemisen jälkeen, ja vaikka rankkoja teoksia molemmat, minua vähän häiritsi ne muutokset, mitä elokuvassa oli tarinaan tehty. Aliide näyttäytyi paljon kierompana ja kylmempänä, mitä hän kirjassa oli. Tietysti kirjassa pystyy elokuvaa paremmin tuomaan esiin henkilöhahmon sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi kaikki se, miten Aliiden kokemukset häntä muuttivat, ja miten tämä vaikutti tarinan kulkuun sen loppuun asti, jäi elokuvasta puuttumaan. Ja että "nykyhetken" päärosvo, se ihmiskauppias, oli virolainen, oli mielestäni virhe castingilta, se ehkä hajotti tarinan kokonaisuutta vähän. Kirja oli kyllä juuri niin hyvä kuin on kehuttukin ja raakuuksineen kuitenkin luettava. Oksanen on aikamoinen virtuoosi kirjoittamaan, miten muutamalla sanalla voikin maalata lukijan mieleen niin selväpiirteisen kuvan!

Parvekejumaliakin on taidettu kehua, ja ihan syystä. Muistaakseni siitä puhuttiin kovasti "maahanmuuttokirjana" ja kirjan kai nähtiin käsittelevän pitkälti islamia. Sitähän siinä paljon onkin, kyllä. Mutta varsinainen teema taitaa sittenkin olla universaali: se miten niin kovin moni haluaa nujertaa heikompansa jo elämän ensi vuosista ja miten nujerrettu, jos on tarpeeksi sitkeä, käyttää sen vähäisenkin saamansa valon, ilman tai ravinnepalan kasvaakseen ja jaksaakseen. Sekin taitaa olla universaalia, että usein se nujerrettu on tyttöpuolinen, mutta nujertajissa on niin miehiä kuin naisiakin. Sama se, mikä ideologia tai uskonto siinä kulissina on, kaava ei juuri muutu.

Ja lisää samaa kamaa. Laura Gustafsson oli mulle uusi tuttavuus, ja vähän epäilytti tarttua Huorasatuun. Suoraan sanottuna uskoin olevani liian vanha ja liian queer saadakseni mitään irti tämän päivän heterotyttöjen elämästä kumpuavasta teoksesta. Mutta sainpas kuitenkin! Ei osunut ihan sataprosenttisesti sieluun, mutta kirja oli viihdyttävä. Se, että siinä seikkailee vanhoja jumaluuksia uudessa ympäristössä, tuo mieleen Hal Duncanin, mutta muuten teksti ja kirja muutenkin on täysin omanlaisensa ja omaa luokkaansa. Gustafsson on hyvin tarkkanäköinen eikä epäröi näyttää lukijalle hirvittäviä asioita hirvittävinä tai puhua asioista niiden oikeilla nimillään. Silti kirjassa on myös lämpöä ja siitä paistaa kirjoittajan hyvällä tavalla kiero mielikuvitus. Lukisin ehdottomasti myös jatko-osan, varsinkin jos siinä kerrottaisiin, mitä pienille lentäville lapsiraunioille käy.

Markkinahumua ja numeron piirtämistä

Onko oikeutta pakko käyttää? Ehkä siinä mielessä on, että oikeus saattaa unohtua, jos sitä ei käytä. Muutkin saattavat unohtaa, että sinulla sellainen on. Toisaalta sekin voi olla tietoinen valinta. Niin surullista ja mahdollisten hyvien asioiden hukkaan heittämistä kuin se onkin, ei yhteiskunnalliseen keskusteluun tai yhteiskunnan kehittämiseen ole pakko osallistua. En pidä siitä, että äänestämistä sanotaan velvollisuudeksi. Se on velvollisuus yhtä vähän kuin vaikuttaminen muutenkin, suotavaa toki ja vähintä, mitä kansalainen tai siis yhteiskunnan jäsen voi tehdä. Mutta ennen kaikkea se on oikeus. Olkoonkin, että monien mielestä merkityksetön, oikeus yhtä kaikki ja parempi sen kanssa kuin ilman.

On tähän viikonloppuun mahtunut muutakin ohjelmaa kuin ehdokkaiden vertailua ja äänestämistä, eli Kirja-, ruoka-, viini-, musiikki- jne messut! Kahdeksan tunnin täydeltä ihmisvilinää, hälinää, haastatteluja ja maistiaisia. Aika loppui hieman kesken, Valtaoja jä näkemättä, kuten Pimppi-kirjan paneelikin. Yksi viinilipuke meinasi jäädä käyttämättä!

Tässä saalis henkisen ravinnon puolelta (Ullan leivät on jo pakkasessa, niitähän sai kolme vitosella...):

Kyllä se kirjahylly tätä menoa ennen pitkää romahtaa...

Novelleja, vanhaa rakkautta ja suomidekkaria

Kesän alkajaisiksi piti hakea läjä kirjallisuutta lomalukemiseksi, vaikka lomaan on vielä aikaa eikä kesäkään tunnu olevan kuin kuukauden nimenä kalenterissa. Niin siis melkein kaikki olenkin jo itse asiassa ehtinyt lukea, kohta joutuu hakemaan uuden satsin!

Tarinoita tuonpuoleisista oli jännä, pieniä tarinoita siitä, millaista kuoleman tuolla puolen on. Aika monessa tarinassa esiintyy jonkinlainen jumala, mikä on kai ymmärrettävää, elämän jälkeisissä asioissa kun liikutaan. Paljon enemmän variaatioita tarinoihin, kun on joku persoona läsnä siinä.
Auringonlaskun jälkeen on Kingiä, pitkästä aikaa novellikokoelma. Kahdessa tai tavallaan ehkä kolmessa niistä käsitellään myöskin tuonpuoleista. Novelleista ihan ensimmäinen, Willa, sai aikaan samanlaiset vinkeät väreet kuin eräs leffa (pääosassa Nicole Kidman:). Ja pakkomiellettä tavallaan kuvaavassa N:ssä on ihana Lovecraft-sävy. Se on myös sellaista aitoa, ihanaa Kingiä, minkä voin nähdä taipuvan elokuvaksi, ainakin eräs kohtauksista piirtyy hyvinkin selkeästi. Niin että vaikka siis periaatteessa on puhe pakko-oireista, ei se suinkaan ole koko totuus, välttämättä... Joo, vaikka joskus tuleekin heikompia esityksiä ja huteja, pystyy herra King silti välillä säväyttämään juuri oikealla tavalla.

Vanhaa rakkauttahan tuo Kingikin on, mutta tässä postauksessa sen tittelin vie Neil Gaimanin Sandman-sarjaan kuuluva albumi Ikuiset yöt, novellikokoelma tämäkin oikeastaan. Oi-oi-oi. Sandmanin visuaalista jälkeä olen kuolannut siitä asti, kun vahingossa tartuin ensimmäiseen albumiin. Että joku osaakin. Gaimanin luomat Ikuiset ja niihin liittyvät tarinat ovat ehdottomasti sen kaiken taiteellisen vaivannäön arvoisia.
Novellikokoelmien lisäksi piti saada vähän kevyempää, joten mukaan tarttui suomidekkari. Tuula Mai Salmelan Syvyyden avaimet. Ja olipa hyvä että tarttui, oikein kiva uusi tuttavuus tämä kirjailija. Erittäin suuri plussa sille, että tapahtumapaikkana on Helsinki ja sen ihanat Toukola sekä Arabia. Ja murhaakin pohditaan vähän niin kuin oheistekemisenä. Juuri sopivaa kesälukemistoa tämä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta kun pääsin vauhtiin, pitää tässä vaiheessa nostaa esille Stefan Nymanin Anna online, vaikka sen olen lukenut jo kauan sitten. Kyllä suomalainenkin kauhua osaa kirjoittaa. Harmi vaan, että kirja on vähän lyhyt, jotenkin jäi sellainen olo, että enemmän olisi voinut tunnelmaa luoda. No, ei sentään niin pahasti kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessa, jossa suunnilleen puolessa välissä alkaa tuntua siltä, että kirjailijalle tuli kiire saada kirja valmiiksi määräaikaan mennessä ja piti pistää pikakelaus päälle.

Mutta ei kesä pelkkää lukemista ole! Se on myös aurinkoa, toivottavasti ainakin :)

Kauhua ja meren pauhua

Kamala kiusaus aloittaa tämän kirjan kommentti/arvostelu kirjan lukujen otsikolla: kuinka kuva piirretään. Sitähän tekijäkin tekee, on aina tehnyt. Piirtää sanoillaan kuvia lukijoiden mieliin. Tässäkin tapauksessa juoni tuntuu ensi alkuun yksinkertaiselta - yksinäinen mies muuttaa uuteen paikkaan, jossa kohtaa kaikenlaista epämiellyttävää ja yliluonnollista. Lopussa hyvä voittaa (ainakin toistaiseksi), kuten Kingillä yleensä. Sitten kuitenkin, kirjassa ja hyvässä taiteessa ylipäänsä, pinnan alla on jotain muutakin, jokin syvempi ajatus. Tässä se voisi olla esimerkiksi muisti ja vammautumisen jälkeinen taistelu. Ja taiteen voima. Nimenomaan sellaisen taiteen, joka on enemmän kuin pelkkää pintaa. Silloin se on vähän eri juttu kuin joidenkin suomalaistenkin nykytaiteilijoiden harrastama "tehdään jotakin abstraktia ja nimetään se Nimetön 1 - n." Mikä on sinänsä hauskaa ja helppoa, mutta myös hieman sielutonta.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2008, ja suomennoksen takakanteen on valittu sitaatti Rocky Mountain News -nimisen julkaisun kritiikistä: "Luultavasti parasta, mitä King on koskaan kirjoittanut". En ole samaa mieltä. Pätevä kirja tämä kyllä on, ja jännittävä myös, sillä tavalla että tähän syventyy ja tämän lukee mielellään nopeasti. Mutta henkilökuvaukset olisivat voineet mennä ehkä hieman syvemmälle ja pienen ihmisen sankaruus tiukassa paikassa olisi voinut tulla vielä vähän paremmin esille. Eikä kauhukaan ollut niin kauheaa. Ehkä aika kultaa lukumuistot, mutta sanoisin, että King on kyllä kirjoittanut monta huomattavasti parempaa kirjaa. Uudemmasta tuotannosta esimerkiksi Liseyn tarina. Mutta ei tämä Duma Key huono ole. Omaan sen verran hyvän mielikuvituksen, että voin melkein kuulla aaltojen pauhun. Ja mikä kutkuttava ajatus meren päälle kurkottavasta talosta! Tämä luettua on myös melkein kuin olisi käynyt Floridassa, Taivaan odotushuoneessa ;)

Niin, ja on myös oppinut jotakin amerikkalaisesta taiteesta. Pitihän tuo Thomas Hart Benton googlettaa. Yllättävän paljon amerikkalainen regionalismi muistuttaa neukkulan sosialistista realismia! ;)

Tsek wikipediasta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Hart_Benton_(painter)

Ja mitä töitä löytyy:

http://www.artcyclopedia.com/artists/benton_thomas_hart.html