Erilaisten ystävyyttä

Taannoin tuli haukuttua Finnkinoa hieman syyttä, nimittäin Koskemattomat tuli kuin tulikin teattereihin. Tarinan lähtökohta on sinänsä aina kiinnostava; erilaiset ihmiset kohtaa ja ystävystyy, tässä siis neliraajahalvaantunut kroisos ja köyhä pikkurikollinen. Lisäksi erityisenä koukkuna se, että elokuvan asetelma on todellisesta elämästä. Neliraajahalvaantunut vanhempi herra (valkoihoinen) etsii henkilökohtaista avustajaa. Köyhä nuori mies menee työhaastatteluun saadakseen kuittauksen työkkärin paperiin. Yllättäen halvaantunut ei haluakaan sievisteleviä ja vähän omituisiakin tosissaan paikkaa hakevia (valkoihoisia), vaan tykästyy kaksimetriseen rehvakkaaseen tummaihoiseen, joka tietenkin pyristelee aluksi vähän vastaan. Hyvä tarina ja hauskoja hetkiähän siitä seuraa. Vastakohtien leikkiä, yläluokkainen elämä vs katujen kulttuuri jne. Tulokas tietenkin paitsi piristää työnantajaansa, pistää myös muiden elämää järjestykseen, eikä epäröi näyttää mielipiteitään asiasta kuin asiasta. Eikä sievistele tai hiiviskele henkisesti varpaisillaan toisen vamman ympärillä. Pohjimmiltaan kyse onkin siitä, että lähtökohdista tai olosuhteista riippumatta toisen todelliseen kohtaamiseen riittää vain aitous ja hyväntahtoisuus.

 

 

Looper

Aikamatkailuleffat voi olla hyviä tai vähemmän hyviä, mutta jos niissä yhdistyy kylmäverinen tappaminen ja Bruce Willis, ollaan aika lähellä hyvää elokuvaa! Looperissa mafialiigat käyttävät aikamatkustusta murhiin ja ruumiiden hävittämiseen. Aika näppärää, kun tapettavan voi siirtää ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, paikkaan jossa sitä odotetaan aseen kanssa ja homma hoidetaan sekunnissa. Pelin henkeen kuuluu, että kautensa päätteeksi nämä "hitmanit" eli looperit saavat viimeiseksi hoidoksi itsensä, 30 vuoden päästä. Sen jälkeen heillä on 30 vuotta aikaa nauttia elämästä, kunnes koittaa se "viimeinen matka". Paitsi että eihän se näin helposti mene, kun Brucekin on menossa mukana. Ruumiita tulee siis enemmänkin, samalla kehitetään hauskaa teoriaa siitä, miten nykyhetken hahmon kehoon jälkiä tekemällä saa aikaan muutoksia myös tulevaisuuden hahmon kehossa. Sillä tavalla voi esimerkiksi kätevästi viestiä (ja vaikka pakottaa karanneen kohteen takaisin).

Toinen aikamatkatarinoiden kestoaiheita on tietysti menneisyyden muuttaminen. Tässäkin leffassa sivuttiin itseään toteutuvaa ennustusta kohti kulkemista ja vanhaa kunnon "tappaisitko Hitlerin"-dilemmaa. Nämä teemat käsitellään kuitenkin tyylikkäästi, ilman turhia alleviivauksia tai mukasyvällisiä pohdintoja.

Kerro, kerro yötoive, ken ihanin on päällä maan

Ent. naapurintytöstä nyk. luurangosta merirosvoprinsessan kautta hevikuningattareen. On pojilla ollut mielenkiintoinen matka ja tytöillä ehkä myös, tai no, vaiheikas ainakin. Suuria tunteita ja dramatiikkaa tuskin on puuttunut kulissien takaa, vaikka julkisuuteen sitä onkin tihkunut hyvin vähän. Emme tiedä, onko tarinassa roistoa, kuka se olisi ja kenelle on tehty paskasti. No, matka jatkuu. Anetten jälkeen Nightwishin vokalistina toimiva Floor Jansen on määräaikainen kiinnitys. Yhden keikan perusteella voisin sanoa, että poikien menetys, muttei välttämättä Floorin, hänellä kun on omakin bändi ja omia touhuja.

Konsertin tunnelma oli kaikesta huolimatta hyvä. Floor on kyllä ihana. Everdream ja yllättäen myös Amaranth meni kuitenkin vähän takellellen, ihan kuin ne eivät oikein sopisi Floorin äänialalle tai olisivat ehkä kaivanneet laulun osalta jonkinlaista uudelleensovitusta. Tai sitten vain kuvittelen. Sitä tuskin kuvittelen, että viimeisen biisin (Last Ride of the Day) alussa Floorin laulu hieman kompasteli. Se pääsi kyllä melkein heti kunnolla vauhtiin ja esityksestä tulikin energialtaan melkeinpä keikan paras.

Hienoa konserttia seurasi sitten elokuva. Näin jälkiviisaana sanoen Imaginaerum oli juuri sellainen kuin olisi voinut odottaakin. Taikuutta, fantasiaa, hyvännäköistä kuvaa ja koskettava tarina. Elokuvassa  käsiteltiin isä-lapsi-suhdetta ja omaan sisäiseen maailmaansa eksyneen vanhuksen tarinaa. Seikkailu sisäisessä maailmassa oli kuvattu todella hienosti. Elokuva kaikkinensa kolahti ainakin minuun ihan täysillä. Vaikea sanoa kuitenkaan mitään sen tarkempaa itse tarinasta sortumatta ylisentimentaalisuuteen tai käyttämään latteuksia.

Eilen oli siis elokuvan maailmanensi-ilta (toisin kuin Nokia, Nightwish toi uutukaisensa ensimmäiseksi Suomeen), olisi hauska tietää oliko se tarkoituksella isänpäivän aattona. Elokuva sopisi hyvin myös joulun nyyhkyleffaksi.

Oli kyllä juuri niin ihana ilta kuin odotinkin.

 

 

Your world never changes, mister Bond or An old dog doesn´t need to learn new tricks

En ole oikeastaan koskaan ollut mikään Bond-fani. Tykkään kyllä kovasti toimintaelokuvista ja jännäreistä, mutta Bond-leffoista olen nähnyt vain muutaman. Enkä ole varmaan ikinä ymmärtänyt, että suurin osa ihmisistä ei pidä niitä vitsileffoina vaan ihan vakavasti otettavina elokuvina. Ei tietenkään sillä tavalla vakavasti otettavina kuten ns. taide- tai draamaelokuvia, mutta kuitenkin ihan tosissaan tehtyinä. Minun mielestäni James Bondin ja Austin Powersin erona on oikeastaan ollut se, että Powersin parodia on viety vähän pidemmälle kuin Bondin. Eikä se ero ole aina niin kovin iso ollut.

Kunnes tuli Quantum of Solace, se oli hyvä. Joten luulin, että Bond-elokuvista on nyt tulossa ihan vakavasti otettavia toimintaelokuvia. Sitten menin katsomaan Skyfallin. Elokuvan kantavana teemana, kenties juhlavuoden kunniaksi, on jonkinlainen "vanhan ja uuden maailman" välinen konflikti, moneen otteeseen viitattiin siihen, että Bond on vanha kettu, joka joutuu pärjäämään nuorille nuorten maailmassa.

Sitten arvosteluun: (Mahdolliselle lukijalle varoitukseksi, että feministinen ärähtely-osiossa tulee megaspoileri eli minun on pakko kertoa, miten elokuva päättyy, jotta saisin pointtini kerrottua).

Minun mielestani Bond-perinteitä oli parhaiten kunnioitettu elokuvan alkugrafiikassa. Se oli näyttävä, sen taustalla soiva tunnusbiisi oli upea (vaikkakin laulussa olisi voinut olla enemmän voimaa joissakin kohdin, Adelesta luulisi lähtevän enemmänkin ääntä), siinä esitettiin hienosti viitteitä tapahtumapaikoista ja elokuvassa myöhemmin esiintyvistä visuaalisista elementeistä. Ehdottomasti pitää kehua myös räjähdyksiä ja erästä erityisen visuaalista kohtausta yhdessä Shanghain pilvenpiirtäjässä. Juonikin oli ihan kelvollinen. Sitä kyllä olisi voinut kehittää vielä lisää, tuoda vähän enemmän esiin pomonsa pettämäksi tulleen katkeruutta ja sitä vaikeaa tilannetta, jossa pomo joutuu pettämään alaisensa. Judi Dench on niin hyvä kovilla panoksilla pelaavan johtajan roolissa ja varmasti kykenevä vähän syvällisempäänkin näyttelemiseen. Pelin luonteen raakuutta olisi voinut ehkä vähän korostaa. Ja M:n hahmo olisi saanut kaipaamaani syvyyttä ripauksen lisää, jos pelin kovuuden olisi nähnyt tuntuvan jossakin. En peräänkuuluta mitään tunteellisia kohatuksia, mutta vähän jotain kuitenkin, vaikkapa sitä, ettei se kaikki olisi ollut niin helppoa, ja olisin ehkä halunnut nähdä hiukan myös pomon lojaaliutta värväämiään agentteja kohtaan.

Ja tässä feministinen ärähtely-osio: vaikka maailman muuttumista korostetaan kovasti, mitään varsinaista muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Äijät häärii, naisista yksi on pääpahiksen leikkikalu; toisesta, lupaavasta agentista tulee pikku sihteerikkö; ministeri on mitätön piipittäjä ja pomo tapetaan pois pelistä. Uudeksi pomoksi saadaan totta kai mies, ja lopuksi, sihteerikön jäädessä oven taakse äijät yksissä tuumin toteavat, että heillä on vielä paljon hommia tehtävänä. Pläh, mikä antikliimaksi.

Olutekstra

Olen sairastellut viime viikot. Yleensä aina flunssat iskee juuri siihen huonoimpaan aikaan (onko edes olemassa hyvää aikaa sairastaa?) Nyt oli vähän toisenlainen sairaus kyseessä, mutta sen verran vaikutti arkeen kuitenkin, että sain unohtaa elokuvissa juoksemisen. Täällä Helsingissähän on taas vietetty elokuvafestaria, tällä kertaa meneillään on Rakkautta ja Anarkiaa. Oloni alkaa nyt olla voiton puolella, joten OLISIN voinut käydä katsomassa edes tämän. No, kuinkas ollakaan se on loppuunmyyty! Eikä ilmeisesti ole tulossa normilevitykseen, kuten ei juuri mikään tämänkertaisista R&A-elokuvista. Mälsää. Luulisi, että joku finnkinon (koska muita leffateatterinpitäjiä ei juurikaan kaupungissa enää ole) valikoimasta päättävä henkilö älyäisi, että jos elokuvafestareiden näytökset myydään lähes järjestään loppuun, melkeinpä festarista, elokuvasta ja genrestä riippumatta, olisi yleisöä odotettavissa myös tavisteattereiden näytöksiin. Edes muutamaan! Edes juuri siihen Ranskan vuoden katsotuimpaan elokuvaan. Mutta ei, kun mennään varmalla hollywood-bulkilla, niin sitten mennään.

Noh, nytpä tulee sitten blogin ensimmäinen olutarvostelupostaus eikä elokuva-arvostelua. Kesällä tuli käytyä tanskanmaalla ja sieltä raahattua tuliaisina erinäisiä oluita. Niitä on vähitellen testailtu, mutta olen pidättäytynyt niistä kirjoittelemasta, koska en oikeasti viitsi osaa tehdä oikeaoppista arvostelua, sellaista missä olisi kaikkea hyödyllistä tietoa kysesisestä oluesta (alkoholiprosenttien lisäksi luonnollisesti kantavierteet, humalalajikkeet, värisävyn numerot sun muut).

Joten tässä hieman fiilispohjalta, ja jotta itsekin muistaisin, mahdollista seuraavaa reissua varten.

Frog Hops - eihän kukaan sammakoista pitävä voi vastustaa tollasta! :) kyseessä on Atlantin ylittävän yhteistyön tuloksena syntynyt Imperial Wheat Stout. Tanskalainen Amager Brygghus kohtasi ohiolaisen Hoppin' Frogin. Mulla on hiukan epäluuloja jenkkistoutteja kohtaan (maistelin paria joskus olutmessuilla, eikä tehnyt vaikutusta). Toisaalta kitalakeni ei ole erityisen harjaantunut enkä ehkä pysty antamaan imperial stouteille sitä arvostusta, joka niille kuuluu. Sama pätee mustan alen kohdalla, en vain saa sitä alas. Näin kävi nyt sitten tässäkin. Vaahto oli komea ja olut aivan mustaa, tuoksu lupasi lämmintä paahteisuutta, mutta maku tällaiselle noviisille aivan liian kitkerä.

Hullun panijan (heh..) elikkä Den Gale Bryggerin Gamle Bådsmands Porter. Villihiivalla käytetty uuden ja vanhan oluen sekoitus, käynyt vieläpä tammitynnyrissä. Kuulosti ihanalta, kun käpälöin tätä Kööpenhaminassa Ölbutikenin hyllyssä. Ja tykkäänhän minä laivoista ja merestäkin, mikä myöskin vaikutti valintaan. Mutta no jaa, tämän olisi voinut jättää tuomatta. Perusmaku oli hapan (liekö sitä uutta olutta sitten), jälkimakuna kahvi yritti tulla esille, mutta yritykseksi jäi. Valitettavasti. Jos portterit oli vanhaan aikaan tällaisia, on kehitys ollut vain hyvästä. Tästä voisin jopa sanoa, että ehkäpä asian harrastajatkaan ei vältsis tykkää.

Mutta! Kolmas kerta toden sanoi, tämä ei tosin ollut tanskalaista tuotantoa vaan aito skotti:

(ja koska tiedän ainakin yhden mahdollisen lukijani olevan välillä myös vääräleukaisuuteen taipuvainen, voin vakuuttaa, että ennen tämän maistelua en ollut vetänyt litraa olutta kitusiini;)

Ylistystä kuitenkin nyt seuraa, koska tämä luomu kaurastoutti oli: täyteläinen, sopivan paahteinen ja suklainen, ei liian kitkerä ja näytti lasissakin tosi hyvältä. Juuri tällaisesta oluesta pidän, syksyisin ja talvisin siis, kun ilma on surkea, viileä ja kostea ja lasiin kaipaa jotain lämmittävää ja lohdullista. Eikä ole ensimmäinen kaurastout, josta mulla on hyviä kokemuksia. Ja tätä saa Alkosta, jee! (Vaikkakin suolaiseen 4,55 euron hintaan. Siitä huolimatta taidan ostaa tuota uudemmankin kerran).

Odotusta

Siitä on jotain viitisentoista vuotta, kun olen Nightwishia ekan kerran kuullut. Silloin se oli rakkautta ensi säveleltä ja yhtye oli mulle tosi pitkään ehdoton ykkössuosikki. Musiikin kuunteluni oli muutenkin intensiivisempää siihen aikaan, visuaalisella ilmeellä ja sanoituksilla oli paljon enemmän merkitystä (kuin nykyään). Yhtye ja musiikki muodostivat tavallaan oman maailmansa, vähän samalla tavalla kuin elokuvat tai kirjat voivat sen (parhaillaan) luoda. Nightwishin maailmassa tuntui olevan paljon asioita, syvyyttä ja tunnelmaa, enemmän kuin ehkä vastaavilla yhtyeillä muuten. Varmaan senkin takia en oikein koskaan löytänyt toista samanveroista suosikkia, vaikka joku Sonata Arctica alkuaikoina pääsikin suht lähelle.

Sittemmin olen kasvanut aikuisemmaksi (ja vähemmän synkäksi) ja fantasiatarve on lieventynyt. Ei se kuitenkaan täysin kadonnut ole. Menneet elämykset saattavat nostattaa odotuksia liiaksikin. Siksi ehkä vähän pelottaakin, miten käy, kun menen katsomaan tätä:

 

 

 

Mutta minä menen, ja toivon ihanaa iltaa :)

 

"Ihanat kengät! Kuka niiden pitämisestä sinulle maksaa?"

Vertaismarkkinointi tai viraalimarkkinointi on markkintointia kuluttajalta toiselle (tietää wikipedia). Siis kun tuttusi kehuu jotakin tuotetta, hän ei välttämättä tee sitä vain siksi, että nyt sattui hankkimaan hyvän tuotteen, vaan koska hänelle maksetaan siitä. Ehkä ei paljon, tai ehkä hän on vain saanut ilmaiseksi markkinoimansa tuotteen. Mutta hän ei ole aivan niin vilpitön, kuin voisi luulla. Elokuvassa Jonesin perhe (the Joneses) tämä viedään pidemmälle. Naapurustoon muuttaa perhe, joka ei oikeastaan ole perhe. Heillä on kaikenlaista, mitä nyt ihmisillä on, huonekaluja, vaatteita ja sen sellaisia. Mutta he eivät ole ostaneet niitä vaan he ovat ikään kuin eläviä mallinukkeja tavaranäyttelyssä. He näyttävät menestyneiltä ja rikkailta ja kaikin puolin kadehdittavilta. Siinä ystävystyessä ja kanssakäymisen aikana he markkinoivat tiettyjä tuotteita, joiden kulutuksen nousua sitten "yhtiössä" seurataan. Elokuva on viihdyttävä ja jätti kutkuttavan "mitä jos oikeasti" -fiiliksen. Samalla herätti taas vaihteeksi miettimään, että moni varmaan ainakin jossain määrin "kilpailee" naapurinsa kanssa siinä, miten kallista ja miten paljon tavaraa hankkii, eli kulutuksessa. Että aina pitää olla ne uusimmat lelut jne. Tommosiin on sitten hirveän helppo iskeäkin, ei tarvita kuin joku näennäisesti tavallinen naapuri, joka omistamalla kaikenlaista (mukamas) saa kilpavarustelun käyntiin ja muut hankkimaan vaika mitä. Eikä tuolle oikein muuta voi, kun ehkä ymmärtää, että tavara ei ole kaikki kaikessa. Eikä sillä oikeesti ole väliä, vaikka naapurilla on miten kallista sitäsuntätä. Tärkeintä, että itse viihtyy ihan itsenään, ilman että omia omistuksiaan tarvii verrata muihin.

Elämän tärkeämmistä puolista olen nyt lähiaikoina nähnyt kaksikin elokuvaa. Onnistuin pitkästä aikaa valitsemaan Espoo Cinéssä muita kuin hiukan tylsähköjä ns. taideluomuksia (mykkine katseineen ja yksinäisen kurjuuksineen).

Ensimmäinen:

Kuva täältä

Ihanan hauska, paikoitellen hyvinkin liikuttava vanhan parin road movie.



Toinen:

Como Esquecer (So Hard to Forget). Sydänsuruinen kolmikko muuttaa merenrantakaupunkiin. Lämminhenkinen elokuva kaiken kaikkiaan, sisältää myös aavistuksen jostain näkyvän maailman toiselta puolelta, tai ehkä vain päähenkilön kuvitelman. Hyvin voimauttava elokuva jollakin tavalla.

En malta olla lisäämättä tähän loppuun uuden ruotsalaissarjan kehuja! Hubotit - melkein ihmisiä TV2:lla. Linkki yle areenaan tässä. Kyse on siis melkein ihmisen näköisistä roboteista, joita myydään ja käytetään kaikkeen mahdolliseen, kotipalvelijasta tehdastyöläisen kautta seksileluun. Osa näyttää muovinukelta, mutta osa menee täysin ihmisestä, mikä onkin hyvä, kun karkaa ;)

Avaruusölliäiset vauhdissa

PROMETHEUS

"He loivat meidät. Nyt he haluavat tuhota meidät. Mikä sai heidät muuttamaan mielensä?" -noo, ehkä ihmiset on vaan niiiiiiin ärsyttäviä ja itsekeskeisiä..

Jäi vähän ristiriitaiset tunteet tuosta leffasta. Perusrymistelynä se oli kyllä huippuluokkaa, samoin avaruusalukset ym tekniset vempaimet oli ihania! Ja Charlize Theron oli mainio, tosi kiva että se on löytänyt vähän muunlaisia rooleja. Noomi kantoi hyvin lt Ripleyn takkia, vaikka roolihahmonsa olikin "vain" tutkijanörtti. Mutta muuten, aliensaagan osana tuo ei oikein tyydyttänyt. Jotain jäi puuttumaan ja Luoja-höpötykset oli jotenkin niin päälleliimattuja... ja limahirviöt oli no, öö, mielenkiintoisia. Enpä ois uskonut tätä kirjoittavani, mutta Alien vs Predator sopi melkeinpä paremmin Alien-leffojen jatkumoon kuin tämä.

Mutta jos ei kaipaa mitään syvällistä näkökulmaa vaan jännittäviä paria tuntia, niin mikäs siinä, kyllä minä ainakin sain rahalle vastinetta! :)

Äärimmäinen pahuus naurunalaisena

Kyllä suomalaisetkin elokuvia tehdä osaavat! Olkoonkin, että Iron Sky on oikeastaan kansainvälinen tuotanto. Mutta aina pitää vetää vähän kotiin päin ;) Mulla oli oikeastaan aika vähän ennakkotietoja leffasta, idea oli tietysti tuttu (ja kutkuttava, kyllä) mutta noin muuten oli varsinainen fanitoiminta jäänyt vähiin. Olinkohan nähnyt trailerinki vaan kerran. Toisaalta ehkä juuri siksi, että aavistelin jo etukäteen, ettei leffa tuota pettymystä. Ja hyvähän se oli! Alku ehkä vähän kömpelö ja hieman sillä rajalla, että olisiko ollut vähän liian camp. Mutta parani kyllä ehdottomasti edetessään! Piikittely oli kivaa ja tietyt kliseet asiaankuuluvia. Näyttelijät oli myös hyviä, saksan kieltä oli hauska kuulla ja kuusta oli tehty todella uskottava. Götz Otto ultimatenatsina ja Julia Dietze järkiinsätulevana natsina oli hieno parivaljakko. Aivan loistava oli tietysti USA:n pressaa näyttelevä Stephanie Paul. Mutta hauskin oli ehkä kuitenkin tärkeilevästä pr-päälliköstä avaruusaluksen komentajana kostoretkelle päätyvä Peta Sergeant. Avaruudessa käytävä taistelu oli hyvin tehty (olisi voinut ihastella pidempäänkin...) ja loppuratkaisu oli todella onnistunut, oikeastaan kruunasi koko elokuvan ja toi sen muisteltavien elokuvien kategoriaan. Toisenlainen loppu olisi ollut paitsi laimea, myös jättänyt leffan liiaksi humorististen b-elokuvien sarjaan. Sitä en tiedä, onko se suomalaisen Johanna Sinisalon käsikirjoituksen ansiota vai muiden, käsikirjoittamiseen myös osallistuneiden. Joka tapauksessa, kansainvälisellä ja epäkonventionaalisella tiimillä on saatu aikaan hieno genrerajoja rikkova elokuva, joka ei jää yhtään jälkeen bondeista ja sen sellaisista. Suosittelen kaikille scifirymistelystä pitäville! =)