Norjalaisia murhia, murhaajia ja asianajajia

Kesädekkarien listalle pitää lisätä norjalaisen Anne Holtin kirjat, joita olen muutaman viime aikoina lukaissut. Holt on toiminut asianajajana ja on entinen oikeusministeri. Kirjoitustyyli on sujuva, kerronta kulkee ja rikostutkinnan tuntemus näkyy kirjoista, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. Holtilla on kirjojen päähenkilöiden mukaan jaoteltuna kaksi "sarjaa", joista olen lukenut Hanne Wilhelmsen -kirjoja. Wilhelmsen on traaginen hahmo, muttei kliseisellä "keski-ikäinen mies, jonka vaimo on jättänyt jurouden takia"-tyylisellä tavalla, vaan Wilhelmsen on lesbo ja pelkää kuollakseen paljastuvansa. Puolison vakava sairaus ja kuolema on siten suurempi katastrofi kuin se muuten olisi. Siitä huolimatta kinkkinen rikosmysteeri selviää kunniallisesti.

Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.

 Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.

Soita minulle, Billy

Ihminen, tarve, päämäärä ja hinta. Teatteri Jurkka on tuonut näyttämölle tragedian, jonka tekee vielä traagisemmaksi se, että kyse on todellisesta henkilöstä.

Mitään uutta tai edes erityisen ihmeellistä ei ole siinä, että nainen, voidakseen tehdä mitä haluaa tehdä, pukeutuu mieheksi. Oikeastaan vasta tässä aikakaudessa olemme meidän länsimaisessa liberaalissa kulttuurissamme siinä pisteessä, että naisellinen sukupuolielin ei ole niin täydellisen rajoittava tekijä kuin ennen.

Billy Tiptonin tarinan varsinainen traagisuus näyttäytyykin siinä, että Billy ei ainoastaan pukeutunut mieheksi voidakseen soittaa bändissä, vaan hän ilmeisesti oli transseksuaalinen, mies naisen kehossa. Tai ehkä eräänlainen genderblender, joka vaihtoi sujuvasti roolista ja sukupuolesta toiseen. Tässä näytelmä antoi kyllä ymmärtää, että enemmän oli transseksuaalisuutta kuin sukupuolilla leikittelyä, että nimenomaan se miehen sukupuoli,  ulkoiset tuntomerkit ja miehinen käyttäytyminen oli se oma juttu. Ehkä hän ei olisi koskaan tajunnut toteuttaa itseään tällä tavalla ilman musiikin tuomaa voimakasta motivaatiota vaihtaa naisen olemus miehiseksi, ehkä olisi. Usein "luonto löytää polkunsa", kuten näin kömpelösti suomentamani sananlasku sanoo. Ainakin soittamisesta tai siis oikeastaan siitä, että naisena hän ei päässyt siihen maailmaan, tuli kimmoke.

Mutta, kuten surullisimmissa saduissakin, siitä minkä haluaa, joutuu maksamaan kovan hinnan, eikä sittenkään saavuta aivan sitä, minkä olisi halunnut. Tuohon aikaan, ennen korjausleikkauksia ja hormonihoitoja ja kun asenteet oli mitä oli, piti Billyn piilotella fyysisiä ominaisuuksiaan. Se, ettei voi näyttäytyä totena maailmalle ja erityisesti läheisilleen, on hemmetin kova hinta. Ilmeisesti jotkut Billyn elämän naisista ovat olleet tietoisia asioiden todellisesta laidasta, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä koostui itsensä peittämisestä ja paljastumisen välttelystä. Peittely meni niin pitkälle, ettei lääkäriinkään voinut mennä, vaikka hän kärsi kivuista, meni huonoon kuntoon ja kuolikin sitten vuotavaan vatsahaavaan. Lääkärin välttely oli siihen aikaan tietysti myös järkevää, hänethän olisi todennäköisesti passitettu pakkohoitoon, eikä syynä olisi ollut vatsahaava.

Tiedä siitä, miten todellisuudessa, ainakin näytelmässä paljastumisen pelko esti häntä myös menestymästä kunnolla ja pyrkimästä suurempaan tähteyteen. Mikä vie tarinan traagisuuden vielä tavallaan seuraavalle tasolle, nimittäin jos se mitä hän saavutti piilottamalla itsensä jäi vain varjoksi siitä, mitä hän olisi voinut saavuttaa, mikäli hänen ei olisi tarvinnut piilottaa itseään. Olkoonkin, että se oli enemmän kuin mitä hän olisi Dorothynä saavuttanut.

Soita minulle, Billy oli koskettava näytelmä intiimissä tilassa, jossa näyttelijät ja yleisö elivät yhdessä tarinaa. Ei mikään ihme, että keväällä kaikki näytökset myytiin hetkessä loppuun, kuten nyt nämä lisänäytökset.