Hon är inte jag

Mitä siitä tulee, kun unelmat ja kova työ vievätkin jalansijan asemesta jyrkänteen yli? Kun viemällä sopeutumisensa äärimmilleen hukkaa itsensä, eikä siltikään tule nähdyksi? Iranilaistaustainen ruotsalaiskirjailija Golnaz Hashemzadeh kuvailee eräänlaisen kiltin tytön tragedian. Pakolaisena, isänsä äitiin kohdistamaa väkivaltaa lieventämään pyrkivänä ja pikkuveljeään suojelevana, paikkaansa yhteiskunnassa hakevana hän ei kuitenkaan aivan pärjää, kaikki meneekin lopulta pieleen eikä Suunnitelma kanna. Vai oliko se hänen suunnitelmansa edes.

Kirjan päähenkilö on vanhempiensa kanssa Iranista Ruotsiin paennut tyttö, joka jää vanhempiensa ongelmien alle eikä tule edes heidän toimesta kunnolla nähdyksi ennen kuin on liian myöhäistä. Isä, jonka Hirviö silloin tällöin valtaa, on muuten niin kannustava kuin vanhempi vain voi olla. Hän ei vain näe, miten tuhoavaksi hänen eteenpäin kannustava asenteensa tyttären mielessä lopulta kääntyy.

Mutta kysymys ei tietenkään ole pelkästään siitä, että tytär isäänsä miellyttääkseen sen kaiken tekee. Hän haluaa tulla nähdyksi hyvänä ja arvokkaana, ei sellaisena, jolla on Vamma; este päästä yhteiskunnassa samalle tasolle ruotsalaisten kanssa. Siihen päästäkseen hänen tulee olla parempi kuin He. Hän haluaa ja hänen pitää tulla mahdottomaksi ohittaa. Hän haluaa näyttää opettajalleen, joka ei suostu ottamaan luokkaansa ulkomaalaisia, vaikka he osaavat täydellistä ruotsia ja tekevät koko vuoden tehtävät yhdessä hujauksessa. Opettajalle, joka kertoo hänelle, että eihän kaikki sovi milloinkaan sekaan, että hänestä ei koskaan voi tulla parempaa kuin minä opettaja hänet näkee, koska hänellä on vamma. Se vamma on perimä ja ulkonäkö.

Mutta hänestä tulee. Unelmien ja kovan työn ansiosta hän saa parhaat arvosanat. Hän pääsee Eliittikouluun (jonka esikuvana lienee Handelshögskolan) ja hänestä tulee ensimmäinen maahanmuuttajataustainen Eliittikoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja (kuten muuten kirjailijastakin). Hän on paras, hän tekee kaiken oikein, hän antaa haastatteluja päivälehtiin, hänet on mahdoton ohittaa. Mutta se ei sittenkään riitä, eikä hän saa palautettua viallisia saappaita kauppaan, koska "mutiaiset aina huijaa". Eikä Eliittikoulussakaan kaikki hänestä pidä, vaan hän saa solvaavia uhkailukirjeitä.

Hän ei sittenkään voi määrätä, miten ihmiset hänet näkevät. Traagista on, että ihmiset eivät tiedä, mitä he katsovat.

Päästyään töihin Firmaan, jonne kaikki eliittikoululaiset tähtäävät, ja suoriuduttuaan niin hyvin, ja kun hän on saavuttanut Sen Kaiken, on hän kadottanut itsensä. Anoreksia ja loppumaton halu olla sellainen, millainen hänen tulee olla, ovat koitumassa hänen tuhokseen. Eikä häntä sittenkään nähdä, hänen todellisuuttaan. Vaikka hän ei ole jaksanut peseytyä, häneltä on lähtenyt tukkaa päästä eikä hänen vartalossaan ole grammaakaan rasvaa ihon alla, hänen pomonsa vain kehuu häntä erinomaisesta suoriutumisesta ja tarjoaa uutta, haastavampaa projektia. Onhan hän niin hyvä näyttelemään, eivätkä ihmiset tiedä, mitä he katsovat.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin sillä aikaa, kun odotamme suomalaisten ulkomaalaistaustaisten kirjailijoiden nousua. Mielestäni suomalainen yhteiskunta kaipaa tuoreempaa näkökulmaa, sellaista, jonka lähtökohta on osittain muualla. Sillä välin olisi toivottavaa saada käännöksiä vaikkapa Ruotsista, jotta mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja ei jäisi löytymättä kielimuurin takia.

Minä!

MINÄ olen Radio Rockin aamujuontaja. MINÄ olen hetero ja haluan nyt Tulla Kaapista ja kertoa, millaisesta pornosta tykkään, koska sehän on aivan sama asia kuin homoudestaan kertominen! Sitten jos se video soittaa mulle vaikka tsemppiviestin kisoissa niin ei tarvi enää sanoa, että se oli yks tuttu vaan ja miettiä, kuuliko joku mahdollisen "rakastan sinua" -lopetuksen.. Voi hyvää päivää..

Mitä kauheuksia tapahtuukaan, jos (kun?) minä pääsen naimisiin:

Jatko-osassa varmaan kun mies on ensin pakotettu eroamaan vaimostaan, hänet tietysti sitten pakotetaan naimisiin koiran kanssa. Mikäli eräitä nimeltä manitsemattomia suomalaisia kansanedustajia on uskominen...

Yep. Tämä on erinomaisen hauska niin monella tasolla. Paitsi että tässä tuodaan esiin ne "huolet" joiden takia joudun kuulemaan olevani jotain kamalaa ja vaaraksi koko yhteiskunnalle ja vastuullisena kumppanina eläimeen verrattava, ne kaikesta ylimääräisestä hämäystilpehööristä riisuttuna näyttäytyvät juuri niin naurettavina kuin ne oikeasti on. Ilman mitään tekopyhää hymistelyä ja "huolestumista" kansakunnan tilasta.

Brittidekkaria pukkaa

Tänään alkaa ylen 1:n lauantaidekkarina toinen kausi sarjasta Scott and Bailey. Kyseessä on vähän perinteistä poikkeava poliisisarja, muttei pelkästään siksi, että enemmistö päähenkilöistä on naisia, vaan enemmänkin siksi, millaisia naisia. Siinä missä olemme tottuneet näkemään puhtoisia, työlleen omistautuneita ja ammatissaan erehtymättömiä naispoliiseja ja patologeja (vaikka ihmissuhteissaan heillä saattaa ollakin vaikka mitä häikkää ja sekoilua), on tämä kaksikko nähty myös tekevän virhearviointeja ammatillisesti ja, mikä pahinta, ammattieettisesti. Sääntöjä on siis rikottu, vaikkakin miesasioihin liittyen. Se ei ole kovin yleistä, yleensä miespuoliset hahmot taivuttelevat sääntöjä ja jos naishenkilöitä on kuvassa, nämä korkeintaan katsovat vierestä ja suojelevat "poikia". Ja vaikka kyseisen sarjan naishahmot ovatkin ammatillisesti erittäin päteviä kaikin puolin, tuli tästä juonikuviosta vähän kuitenkin mieleen (ilmeisesti) Madeleine Albrightin lausahdus: naiset ovat tasavertaisessa asemassa miesten kanssa vasta silloin, kun meillä on epäpäteviä naisia johtajina. Ei sen takia, että erityisesti kaipaisimme epäpäteviä johtajia, vaan koska naisten on pitänyt ja pitänee vieläkin olla miehiä parempia menestyäkseen kunnolla, kun taas maailma on täynnä miehiä, jotka eivät oikeasti ole tehtäviensä tasalla.

Viihdyttävää brittidekkaria siis luvassa, ja ellei muuten niin mukavaa vaihtelua keski-ikäisiin elämän kolhimiin viinaanmeneviin ukkoihin!

Soita minulle, Billy

Ihminen, tarve, päämäärä ja hinta. Teatteri Jurkka on tuonut näyttämölle tragedian, jonka tekee vielä traagisemmaksi se, että kyse on todellisesta henkilöstä.

Mitään uutta tai edes erityisen ihmeellistä ei ole siinä, että nainen, voidakseen tehdä mitä haluaa tehdä, pukeutuu mieheksi. Oikeastaan vasta tässä aikakaudessa olemme meidän länsimaisessa liberaalissa kulttuurissamme siinä pisteessä, että naisellinen sukupuolielin ei ole niin täydellisen rajoittava tekijä kuin ennen.

Billy Tiptonin tarinan varsinainen traagisuus näyttäytyykin siinä, että Billy ei ainoastaan pukeutunut mieheksi voidakseen soittaa bändissä, vaan hän ilmeisesti oli transseksuaalinen, mies naisen kehossa. Tai ehkä eräänlainen genderblender, joka vaihtoi sujuvasti roolista ja sukupuolesta toiseen. Tässä näytelmä antoi kyllä ymmärtää, että enemmän oli transseksuaalisuutta kuin sukupuolilla leikittelyä, että nimenomaan se miehen sukupuoli,  ulkoiset tuntomerkit ja miehinen käyttäytyminen oli se oma juttu. Ehkä hän ei olisi koskaan tajunnut toteuttaa itseään tällä tavalla ilman musiikin tuomaa voimakasta motivaatiota vaihtaa naisen olemus miehiseksi, ehkä olisi. Usein "luonto löytää polkunsa", kuten näin kömpelösti suomentamani sananlasku sanoo. Ainakin soittamisesta tai siis oikeastaan siitä, että naisena hän ei päässyt siihen maailmaan, tuli kimmoke.

Mutta, kuten surullisimmissa saduissakin, siitä minkä haluaa, joutuu maksamaan kovan hinnan, eikä sittenkään saavuta aivan sitä, minkä olisi halunnut. Tuohon aikaan, ennen korjausleikkauksia ja hormonihoitoja ja kun asenteet oli mitä oli, piti Billyn piilotella fyysisiä ominaisuuksiaan. Se, ettei voi näyttäytyä totena maailmalle ja erityisesti läheisilleen, on hemmetin kova hinta. Ilmeisesti jotkut Billyn elämän naisista ovat olleet tietoisia asioiden todellisesta laidasta, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä koostui itsensä peittämisestä ja paljastumisen välttelystä. Peittely meni niin pitkälle, ettei lääkäriinkään voinut mennä, vaikka hän kärsi kivuista, meni huonoon kuntoon ja kuolikin sitten vuotavaan vatsahaavaan. Lääkärin välttely oli siihen aikaan tietysti myös järkevää, hänethän olisi todennäköisesti passitettu pakkohoitoon, eikä syynä olisi ollut vatsahaava.

Tiedä siitä, miten todellisuudessa, ainakin näytelmässä paljastumisen pelko esti häntä myös menestymästä kunnolla ja pyrkimästä suurempaan tähteyteen. Mikä vie tarinan traagisuuden vielä tavallaan seuraavalle tasolle, nimittäin jos se mitä hän saavutti piilottamalla itsensä jäi vain varjoksi siitä, mitä hän olisi voinut saavuttaa, mikäli hänen ei olisi tarvinnut piilottaa itseään. Olkoonkin, että se oli enemmän kuin mitä hän olisi Dorothynä saavuttanut.

Soita minulle, Billy oli koskettava näytelmä intiimissä tilassa, jossa näyttelijät ja yleisö elivät yhdessä tarinaa. Ei mikään ihme, että keväällä kaikki näytökset myytiin hetkessä loppuun, kuten nyt nämä lisänäytökset.

Minkä nuorena oppii...

Ruotsin Viralliselle Sylivauvalle on annettu käsilaukku. Kyllä kouluttaminen on aloitettava jo elämän alkuvaiheessa, että oppii olemaan!