Haukkauksia Isosta Omenasta

Viikon matka Isoon Omenaan, New York Cityyn, oli mielenkiintoinen ja myös hajatuksia herättävä. Itse lempinimi on kuulemma peräisin alunperin ns. mustan musiikin soittajilta, jotka yhdistivät rahaa tarkoittaneen slangisanan "sugar" omenaan, koska omenat ovat makeita (esimerkkeinä "sugar daddy" jne. Ajankohta meni minulta vähän ohi, mutta ilmeisesti tämä oli 1900-luvun alussa). New Yorkissa menestyvä taas tienasi paljon rahaa. Siispä suuri omena - Big Apple. Sanonta ehti tosin hiipua, mutta 1950-luvulla journalistit toivat sen takaisin ja alkoivat viljellä sitä, minkä ansiosta se jäi elämään. Näin meille kertoi matkaopas Manhattanin saaren ympäri tehdyllä risteilyllä.

Suurkaupungin menosta päällimmäisenä mieleen jäi tehokkuus ja sujuvuus. Liikenteen ja jalankulun. Vaikka autoja ja ihmisiä oli paljon (tai ehkä juurikin sen takia), liikenne kulki helposti ja sujuvasti niin autotiellä kuin jalkakäytävilläkin. Tiet oli toki monikaistaisia, mutta yleensä yksisuuntaisia. Myös jalkakäytävät oli leveitä, ja vaikka ne oli täynnä ihmisiä menossa molempiin suuntiin, kulku oli helppoa ja nopeaa. Kukaan ei jäänyt kuhnimaan ja jos turistit välillä jäivätkin karttoja katselemaan tai näkymää valokuvaamaan, ihmisvirta soljui häiriintymättä ohi. Aivan mahdottomissa paikoissa pyydettiin tietä sanomalla ystävällisesti "excuse me", myös sisällä kaupoissa ja museoissa. Ystävällisyys oli muutenkin vallitseva olotila: anteeksi pyydettiin jos vähänkin hipaistiin, ovia pidettiin auki jne. Kaupoissa myyjät olivat tietysti vielä erityisen ystävällisiä.

Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.

Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.

Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:

Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.

Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:

Sai näistä muutakin, mm hodareita, falafeleja, pretzeleita ja limuja.

Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:

 

 

Melkein kuin Helsingissä!



Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!

Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:

Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:

Fat Witch Bakery. Erittäin hyviä browniesejä, harmi ettei voi tilata USA:n ulkopuolelle...

Varsin maukas Red Velvet whoopie + tietysti kaikkea muutakin.

Vähän vakavaa historiaa:

The Paikka

Miksi se on The Paikka, selviää tästä.


Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!

Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:

Ihan kuin tällainenkin näkymä olisi "tv:stä tuttu"!

9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.

High Line, eli entiselle junaradalle rakennettu kävelytie oli selkeästi kaupunkilaisten suosiossa:

Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.

Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.

Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:

Tämä laitetaan peukaloon, siivekkeet auttavat pitämään kirjaa auki. Ei uskoisi, miten paljon merkitystä pienellä jutulla on! 

Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).



 

Uppopaistettua jäätelöä. Nam!

Kotimatkalla



Keskeneräisyyden sietämisestä

Olen aina ollut aika maaninen muuttaja, heti kun tavarat on saatu kannettua sisälle, pitää ruveta laittamaan niitä paikoilleen. Yksi kunnon urakka samana iltana (yönä), loput aamulla, ja seuraavana päivänä on kuin muutosta olisi jo enemmän aikaa. Tämä yhden tiukan työrupeaman taktiikka on ollut mulle hyvä, koska saan kauhean stressiahdistuksen purkamattomista muuttolaatikoista. Muutot on muutenkin tarpeeksi stressaavia, kun pitää asettaa elämänsä niinsanotusti uusiin puitteisiin. Kaikki uudet rutiinit, joiden opetteluun menee aikaa ja energiaa, aamukahvin keiton automaattiohjauksen uudelleenohjelmoinnista lähtien. Pahimmillaan joutuu käymään uudessa ruokakaupassa, josta ei ensimmäisiin kuukausiin löydä ikinä mitään. Silloin helpottaa, kun uusi koti on suhtkoht järjestyksessä heti alusta.

Tämänkertainen muutto on ollut poikkeus. Ensimmäiset päivät meni lähinnä remppahommissa, joten ensimmäisen viikon aikana asunto oli kaaoksen vallassa senkin takia. Ensimmäisessä muutossa huonekaluja oli mennyt Sorttiasemalle tai uusille omistajille ja osa jäi mun "väliasemalle" joten pari ensimmäistä viikkoa olohuoneessa oli vain ruokapöytä tuoleineen, lipasto, nojatuoli ja kirjalaatikot. Viime viikolla tuli sentään sohva (jossa on nyt vaan lakanat päällä, kun päällinen tulee ehkä ensi viikolla...). Laatikoita ja purkamatonta sälää on edelleen myös makkarissa, jossa on maalaushommatkin vasta alkuvaiheessa. Ja muutosta on kohta kuukausi. Tämä on aika outo tilanne. Olen aktiivisesti ajatellut, että en pidä kiirettä, että tällä tavalla rauhakseen suunnittelemalla ja vähitellen tulee tehtyä kestävämpiä hankintojakin. Enkä voisikaan kaikkea kerralla hankkia, koska budjetti. Silti hyvin outoa. Oman lisänsä outouteen tuo tietysti siirtymä perheyksiköstä enimmäkseen omilleen. Kodin tuntu ei ole tullut niin helposti kuin yleensä. Hankintalista sitäpaitsi pitenee sitä mukaa kun huomaa pieniä ja isompiakin tarpeita. Näillä näkymin koti on ehkä loppuvuodesta "valmis". Yritän olla stressaamatta.

Onneksi lisää kodikkuutta saa myös tällä tavalla:

Palmut. Oikeesti. Oli ihan pakko. Ei saa ottaa itseään liian vakavasti.

A Home in Process

Kaksi muuttoa vajaan kolmen kuukauden sisään yhdistettynä "mitä ihmettä tapahtuu" -kriiseilyyn ja huippukiireiseen aikaan töissä on aiheuttanut blogiparan laiminlyönnin. Mutta täällä ollaan, vielä.

Uusi koti, ehkä uudet kujeet? Ainakin saattaa olla luvassa pientä remppaa. Maalattu on, ei erityisen hyvällä menestyksellä (ehkä sille on syynsä, että meillä on kouluja seinien maalaamisen opettelua varten). Mutta onneksi kaupasta saa lamppuja, joista lähtee epätasainen valo, mikä häivyttää pienet maalausjälkien epätasaisuudet. Muut hommat saa odottaa, jos ensin kuulostelisi ja fiilistelisi, millaisen muodon koti haluaa ottaa ja millaisen jäljen siihen tulen jättämään. Eikä huonekalujen hankintaa esimerkiksi sovi unohtaa.

Etsivä löytää?

Asunnon etsiminen on viheliäistä puuhaa. Ilmoitusten selaamista, kuvien katselua, fiilistelyä. Oisko se tämä, tässä se on, onpa kivasti laitettu! Näytöissä juoksemista, ai tällainen, joo-o, haistanko homeen kylppärissä, näenkö itseni tässä aamukahvia laittamassa? Laskemista, paljonko voin maksaa, putket tehdään milloin, paljonko tulee lisähintaa? Tekeekö joku korkeamman tarjuksen, häviänkö kilpailun?

Toisaalta välitilassa, kaikki suunnat auki, varmaa on vain kaupunki.

Ikä ikäänsä kutakin

Monesti kuvitellaan, että nuorena on vapaa ja huoleton. Ei tarvi välittää paljon mistään, ei ole vastuuta mistään ja voi muutenkin tehdä ihan mitä huvittaa. Jotkut saattavat myös vähän vartuttuaan kaivata takaisin siihen nuoruuteen. Onhan se tietysti tottakin, harvemmin teinillä on esim. asuntolainaa tai vakituista työpaikkaa (no sitä jälkimmäistä on yhä harvemmalla aikuisellakin) tai vaikkapa lapsia tai eläimiä, jotka ovat riippuvaisia tämän huolenpidosta. Mutta jos ajatellaan muuta kuin talouteen tai huolehdittaviin liittyviä asioita, musta tuntuu pikemminkin että vasta nyt kun neljäskymmenes ikävuosi ei ole enää aivan käsittämättömän kaukana, on jotenkin vapaampi ja rennompi olo. Teininä oli kovin tärkeää olla tietynlainen, vaikka mä en koskaan ollutkaan ns. massateini. Mutta kuitenkin silloin oli jotenkin niin paljon tärkeämpää, miltä näyttää ja antaako juuri sen haluamansa kuvan itsestään. Ettei vaaaaan olisi millään lailla nolo, sehän olisi ollut ihan kamalaa! Ei vaikkapa jollain bändikeikalla voinut kunnolla bilettää, vaan piti tietysti tarkkailla esitystä viileänä ja ehkä vähän hyväksyvästi nyökkäillen.

Mutta tähän ikään tultuani olen alkanut ajatella, että voinkin vaan mennä ja heittäytyä, kun siltä tuntuu. Ja jopa heiluttaa täysillä nyrkkiä (hevikeikalla). Eikä muutenkaan ole enää ollut niin väliksi, näytänkö "ikäiseltäni" vai pukeudunko kenties liikaa nuorille tarkoitettuihin vaatteisiin, onko musiikki-, kirja- tai elokuvamakuni "ikäiselleni sopivaa" vai kenties jotain sellaista, minkä parikymmentä vuotta nuorempien voisi kuvitella omaavan. Yleensähän ihmisten maun ajatellaan "kehittyvän" iän myötä, millä kai tarkoitetaan sitä, että kun nuorena on nauttinut sci-fi- ja actionleffoista, fantasiasta ja metallimusiikista, vanhemmiten nauttiikin jostain muusta (draamasta, inhorealismista ja Phil Collinsista/setärockista). Heh. No, noin radikaali muutos tuskin on mahdollinen ilman omia aktiivisia toimenpiteitä. Tietenkään omat mieltymykseni eivät ole olleet ihan noin yksioikoiset kuin tässä annan ymmärtää, on paljon taiteellisiakin artisteja ja muunlaistakin elokuvaa ja kirjallisuutta, mistä olen kovasti pitänyt ihan pienestäkin asti. Mutta enimmäkseen voisi sanoa, että "kehitystä" ei juurikaan ole tapahtunut. Jonkun mielestä se on varmaankin huono asia, mutta tässä iässäpä en enää pahemmin välitä ;)

Lisäksi minusta on tullut vähän rohkeampi sanomaan omia mielipiteitä ja ilmaisemaan itseäni. Ja ehkä myös herkempi kuuntelemaan itseäni ja ottamaan varmemmin kantaa siihen, mitä minä haluan. Pelkoa yli-itsekkyydestä tuskin on, koska mulla oli aikaisemmin tapana yrittää olla tärkeille ihmisille sellainen kuin oletin heidän odottavan minun olevan. Olen siis yrittänyt mennä ikään kuin pidemmälle kuin normaali läheisen huomioon ottaminen "edellyttäisi" ja oikeastaan joskus on saattanut käydäkin niin, että kun joku on vaikkapa tarvinnut apua, en olekaan jaksanut sitä antaa. Jos Kun en enää toimi niin, saatan olla itsevarmempi sanoessani, mitä haluan, mutta mulla saattaa myös jäädä enemmän energiaa toisten huomioon ottamiseen ja aitoon läsnäoloon.

Odotusta

Siitä on jotain viitisentoista vuotta, kun olen Nightwishia ekan kerran kuullut. Silloin se oli rakkautta ensi säveleltä ja yhtye oli mulle tosi pitkään ehdoton ykkössuosikki. Musiikin kuunteluni oli muutenkin intensiivisempää siihen aikaan, visuaalisella ilmeellä ja sanoituksilla oli paljon enemmän merkitystä (kuin nykyään). Yhtye ja musiikki muodostivat tavallaan oman maailmansa, vähän samalla tavalla kuin elokuvat tai kirjat voivat sen (parhaillaan) luoda. Nightwishin maailmassa tuntui olevan paljon asioita, syvyyttä ja tunnelmaa, enemmän kuin ehkä vastaavilla yhtyeillä muuten. Varmaan senkin takia en oikein koskaan löytänyt toista samanveroista suosikkia, vaikka joku Sonata Arctica alkuaikoina pääsikin suht lähelle.

Sittemmin olen kasvanut aikuisemmaksi (ja vähemmän synkäksi) ja fantasiatarve on lieventynyt. Ei se kuitenkaan täysin kadonnut ole. Menneet elämykset saattavat nostattaa odotuksia liiaksikin. Siksi ehkä vähän pelottaakin, miten käy, kun menen katsomaan tätä:

 

 

 

Mutta minä menen, ja toivon ihanaa iltaa :)

 

"Ihanat kengät! Kuka niiden pitämisestä sinulle maksaa?"

Vertaismarkkinointi tai viraalimarkkinointi on markkintointia kuluttajalta toiselle (tietää wikipedia). Siis kun tuttusi kehuu jotakin tuotetta, hän ei välttämättä tee sitä vain siksi, että nyt sattui hankkimaan hyvän tuotteen, vaan koska hänelle maksetaan siitä. Ehkä ei paljon, tai ehkä hän on vain saanut ilmaiseksi markkinoimansa tuotteen. Mutta hän ei ole aivan niin vilpitön, kuin voisi luulla. Elokuvassa Jonesin perhe (the Joneses) tämä viedään pidemmälle. Naapurustoon muuttaa perhe, joka ei oikeastaan ole perhe. Heillä on kaikenlaista, mitä nyt ihmisillä on, huonekaluja, vaatteita ja sen sellaisia. Mutta he eivät ole ostaneet niitä vaan he ovat ikään kuin eläviä mallinukkeja tavaranäyttelyssä. He näyttävät menestyneiltä ja rikkailta ja kaikin puolin kadehdittavilta. Siinä ystävystyessä ja kanssakäymisen aikana he markkinoivat tiettyjä tuotteita, joiden kulutuksen nousua sitten "yhtiössä" seurataan. Elokuva on viihdyttävä ja jätti kutkuttavan "mitä jos oikeasti" -fiiliksen. Samalla herätti taas vaihteeksi miettimään, että moni varmaan ainakin jossain määrin "kilpailee" naapurinsa kanssa siinä, miten kallista ja miten paljon tavaraa hankkii, eli kulutuksessa. Että aina pitää olla ne uusimmat lelut jne. Tommosiin on sitten hirveän helppo iskeäkin, ei tarvita kuin joku näennäisesti tavallinen naapuri, joka omistamalla kaikenlaista (mukamas) saa kilpavarustelun käyntiin ja muut hankkimaan vaika mitä. Eikä tuolle oikein muuta voi, kun ehkä ymmärtää, että tavara ei ole kaikki kaikessa. Eikä sillä oikeesti ole väliä, vaikka naapurilla on miten kallista sitäsuntätä. Tärkeintä, että itse viihtyy ihan itsenään, ilman että omia omistuksiaan tarvii verrata muihin.

Elämän tärkeämmistä puolista olen nyt lähiaikoina nähnyt kaksikin elokuvaa. Onnistuin pitkästä aikaa valitsemaan Espoo Cinéssä muita kuin hiukan tylsähköjä ns. taideluomuksia (mykkine katseineen ja yksinäisen kurjuuksineen).

Ensimmäinen:

Kuva täältä

Ihanan hauska, paikoitellen hyvinkin liikuttava vanhan parin road movie.



Toinen:

Como Esquecer (So Hard to Forget). Sydänsuruinen kolmikko muuttaa merenrantakaupunkiin. Lämminhenkinen elokuva kaiken kaikkiaan, sisältää myös aavistuksen jostain näkyvän maailman toiselta puolelta, tai ehkä vain päähenkilön kuvitelman. Hyvin voimauttava elokuva jollakin tavalla.

En malta olla lisäämättä tähän loppuun uuden ruotsalaissarjan kehuja! Hubotit - melkein ihmisiä TV2:lla. Linkki yle areenaan tässä. Kyse on siis melkein ihmisen näköisistä roboteista, joita myydään ja käytetään kaikkeen mahdolliseen, kotipalvelijasta tehdastyöläisen kautta seksileluun. Osa näyttää muovinukelta, mutta osa menee täysin ihmisestä, mikä onkin hyvä, kun karkaa ;)

Päivän mietelause

Experience is not to get from only one place.

Harvinaisen osuvan mietelauseen tarjosi Yogi Tea.

Tarhoista sohvalle

Hesarin heinäkuun kuukausiliitteessä oli artikkeli Saamelainen salaisuus. Se kertoo suomalaisesta saamelaistaiteilijasta, jonka isoisoisä perheineen kävi Saksassa Völkerschaussa eli ihmisnäyttelyssä 1925 ja 1930, muttei yleisönä. Niihin aikoihin oli ilmeisesti ihan tavanomaista koota ns. alkuperäiskansoja näyttelyyn "luonnollisine ympäristöineen" mikä ko. saamelaisten kohdalla tarkoitti siis muutamaa kotaa maalattuine tunturitaustoineen. Samoissa näyttelyissä oli myös afrikkalaisten heimojen ja Australian aboriginaalien edustajia. Artikkelin mukaan saamelaisia kohdeltiin näihin verrattuna hyvin, koska saamelaiset saivat palkkaa ja osallistuivat vapaaehtoisesti. Jutusta on siis pääteltävissä, että afrikkalaisilta ja aboriginaaleilta ei paljoa kyselty eikä heille mitään makseltu.

Ihmisnäyttelyn taustalla on varmaankin ollut ajatus tuoda vieraiden kulttuurien edustajat ympäristöineen tavallisen kansan ulottuville. Tuolloinhan ei juuri matkustamista harrastettu, joten ajatuksessa on eräänlaista "vuori Muhammedin luokse" -logiikkaa. Se on vain toteutettu nykyihmiselle (= minulle) irvokkaalta tuntuvalla tavalla. Ja imperialismia siinä on tietysti myös, siinä, että pidetiin muiden kulttuurien edustajia alempiarvoisina ja kun oli valta rahdata pakolla ihmisiä kotoaan vieraisiin olosuhteisiin töllättäväksi, niin myös tehtiin.

Mutta silti kuukausiliitteen artikkelia lukiessani en vain päässyt ajatuksesta, että näissä ihmisnäyttelyissä oli jotain samaa kuin nykypäivän matkustamisessa (en lähde nyt tässä pohtimaan niitä arvojen kannalta). Nyt matkustaminen on niin halpaa, että melkein kuka vaan eurooppalainen pääsee hyvällä tuurilla muutamalla satasella pariksi viikoksi toiselle mantereelle, jossa elämiseen menee murto-osa siitä, mitä kotimaassa kuluu. Meillä on varaa mennä katsomaan niitä muiden maanosien ihmeellisyyksiä. Ja yhä suurempi osa matkailijoista yrittää etsiä ja päästä kokemaan muista kulttuureista sitä aitoa eksotiikkaa mahdollisimman kaukana "turistirysistä" ja loma on suunnilleen pilalla, jos näkyy muita eurooppalaisia. Nyt todella mennään vuoren luokse ja pidemmälle, tai sitten vain sohvalle.

Matkustamisesta puheenollen, odotan mielenkiinnolla, muuttuuko nojatuolimatkailu. Perinteisestihän sillä on tarkoitettu matkakirjallisuuden lukemista, nykyään se voi oikeastaan tarkoittaa myös matkailuohjelmien katsomista. Teknologian kehittyessä GoogleEarthin katukuvat tai oikeastaan niiden seuraava kehitysaskel voivat joskus korvata "perinteisen" matkailun ainakin niillä, joilla ei halpalentojen loppumisen jälkeen ole enää varaa matkustaa. Ja olisihan se turvallisempaakin, ilman tauteja ja sen sellaisia. Kun ei vaan jossakin vielä kauempana tulevaisuudessa rahdattaisi väkipakolla muita elämänmuotoja pieniin tarhoihin ihmisten töllättäväksi.