PerusSketsi

Tämän piti olla hyvän mielen blogi, mutta maailma tuli taas kerran väliin.

Perssuomalaisen kansanedustajan James Hirvisaaren avustaja keksi ”ironisen” idean ja kirjoitti blogiinsa, että kaikilla ja erityisesti poliisilla olisi helpompaa jos kaikki pitäisi hihamerkkejä á la natsisaksa. Tai eivät nyt ihan kaikki, hän esitteli kaksi vaihtoehtoa, joista ensimmäisessä hihamerkkejä pitäisivät kaikki ulkomaalaiset (esimerkiksi venäläiset sirppiä ja vasaraa ja amerikkalaiset hampurilaista!), vääräuskoiset (eli muslimeille puolikuu), vääränkieliset (suomenruotsalaisille omansa) ja homot (sateekaarilippu), tai vaihtoehtoisesti kaikki Aidot Suomalaiset Suomenkieliset Heterot (ei siis mitään homoja tietenkään!) pitäisivät Suomen vaakunaeläimen leijonan kuvaa. Jostain kumman syystä hän poisti kirjoituksensa aika äkkiä. Joku nopealiikkeinen oli kuitenkin ehtinyt sen lukaista ja siitä kirjoittaa: ks. Turun sanomien juttu.

En nyt lähde kovin perusteellisesti pohtimaan, millä tavalla tällainen ihmisten merkitseminen helpottaisi esimerkiksi poliisin työtä tai millaiseksi Eronen mahdollisesti poliisin työn ylipäänsä kuvittelee, jos se tolla keinolla helpottuisi.

Viime eduskuntavaalien aikana ja erityisesti Perussuomalaisten vaalikampanjoinnin myötä on tullut häiritsevän usein julkisuuteen heittoja tai pidempiä kirjoituksia, jotka sisältävät jotakin vastenmielistä, joskus piiloitellummin ja joskus näkyvämmin. Toki näin on ollut aikaisemminkin, eräskin kaupunginvaltuutettu on oikein kunnostautunut tällä saralla. Yhteinen piirre näissä on kuitenkin ollut se, että sitten kun niistä kirjoituksista tai lausunnoista yritetään tarkemmin kysellä, niitä selitellään ironialla tai sarkasmilla. Tai vitsillä. Että siis ”hei kamoon, ihan läppäläppä, enhän mä nyt oiiikeeesti ole sitä mieltä että...”. Parhaimmillaan monet ns. yleisöstäkin ovat menneet lankaan ja tyytyvät kuittaamaan nämä älynväläykset trollina tai läppänä, jota ei sentään tartte ottaa vakavasti.

Mutta miksei kansanedustajan tai muun luottamushenkilön puheita pidä ottaa vakavasti? Miksi näiden pitäisi päästä helpommalla eikä joutua vastuuseen sanomisistaan, kun esimerkiksi kenen tahansa tavallisen duunarin, joka heittäisi vaikkapa asiakkaalle tai pomolle samanasteista ”ironista” omaan työhönsä liittyvää läppää, olisi syytä pelätä työpaikkansa puolesta? Valtaahan heillä on rutkasti enemmän kuin tällaisella taviksella.

Mutta jos mennään mukaan tähän, että suurta osaa Perussuomalaisia edustavien sanomisista ei vaan voi ottaa vakavasti? Mitä se kertoo puolueesta? Milloin menee viimeinenkin uskottavuus? ”Peruspalvelut on tuotettava pääsääntöisesti julkisesti ja palveluiden ulkoistamista on pidettävä poikkeuksena. Sanomme ei tasaverokehitykselle. (periaatteita eduskuntavaaliohjelmasta 2011)” – muahhahhaa, läppäläppä!

Tuottava kuluttaja ei notku!

Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta sekä yleisestä näkökulmasta että erityisesti Kamppiin liittyen, ja varsinkin sen jälkeen, kun luin erään kaupunginvaltuutetun notkumisvastaisesta puheesta. Siitä keksin otsikoksi päätyneen lentävän lauseenkin:)

Kuten niin usein käy, joku muu kirjoittaa samasta aiheesta paremmin. Sitten ei voi kuin linkata ja suositella Muukalaisia vesirajassa. Kirjoitus on hyvä, tosin mulle tuli, kuten sanottua, enemmänkin mieleen kulutuspakkomielle kuin ihmisviha. Nykyään on niin paljon erilaisia kauppakeskuksia kaikkien kulkureittien varsilla, ettei perinteistä, avointa ja julkista kaupunkitilaa enää juurikaan ole. Josta seuraa, että yksityiset kauppakeskukset tulevat torien, aukioiden ja puistojen tilalle. Ja niissähän ei saa notkua, kun pitää kuluttaa..

Äärimmäinen pahuus naurunalaisena

Kyllä suomalaisetkin elokuvia tehdä osaavat! Olkoonkin, että Iron Sky on oikeastaan kansainvälinen tuotanto. Mutta aina pitää vetää vähän kotiin päin ;) Mulla oli oikeastaan aika vähän ennakkotietoja leffasta, idea oli tietysti tuttu (ja kutkuttava, kyllä) mutta noin muuten oli varsinainen fanitoiminta jäänyt vähiin. Olinkohan nähnyt trailerinki vaan kerran. Toisaalta ehkä juuri siksi, että aavistelin jo etukäteen, ettei leffa tuota pettymystä. Ja hyvähän se oli! Alku ehkä vähän kömpelö ja hieman sillä rajalla, että olisiko ollut vähän liian camp. Mutta parani kyllä ehdottomasti edetessään! Piikittely oli kivaa ja tietyt kliseet asiaankuuluvia. Näyttelijät oli myös hyviä, saksan kieltä oli hauska kuulla ja kuusta oli tehty todella uskottava. Götz Otto ultimatenatsina ja Julia Dietze järkiinsätulevana natsina oli hieno parivaljakko. Aivan loistava oli tietysti USA:n pressaa näyttelevä Stephanie Paul. Mutta hauskin oli ehkä kuitenkin tärkeilevästä pr-päälliköstä avaruusaluksen komentajana kostoretkelle päätyvä Peta Sergeant. Avaruudessa käytävä taistelu oli hyvin tehty (olisi voinut ihastella pidempäänkin...) ja loppuratkaisu oli todella onnistunut, oikeastaan kruunasi koko elokuvan ja toi sen muisteltavien elokuvien kategoriaan. Toisenlainen loppu olisi ollut paitsi laimea, myös jättänyt leffan liiaksi humorististen b-elokuvien sarjaan. Sitä en tiedä, onko se suomalaisen Johanna Sinisalon käsikirjoituksen ansiota vai muiden, käsikirjoittamiseen myös osallistuneiden. Joka tapauksessa, kansainvälisellä ja epäkonventionaalisella tiimillä on saatu aikaan hieno genrerajoja rikkova elokuva, joka ei jää yhtään jälkeen bondeista ja sen sellaisista. Suosittelen kaikille scifirymistelystä pitäville! =)

Listoja on monenlaisia

Yhdysvalloissa on opiskelijoiden tasokokeiden tekijöille laadittu lista sanoista ja ilmaisuista, joita ei ole suotavaa käyttää kokeissa (Hesarin uutinen). Se sisältää sanoja kuten "dinosaurus", "syntymäpäivä", "tanssi" ja "politiikka" sekä köyhyyteen ja vaurauteen viittaavat ilmaisut. Niin ja "orjuus". Ja tietyti "terrorismi", "avioero" ja sairaudet sekä eri musiikkityyleihin viittaavat sanat. Jne. Tämä on ehdoton suosikkini: "Lapset, jotka joutuvat tekemisiin vaikeiden ilmiöiden ja elämäntapahtumien kanssa". Sanoja pitäisi välttää kysymyksissä, koska joku voisi loukkaantua tai tuntea muuten olonsa kiusaantuneeksi. Ilmeisesti dinosaurus on päässyt kielletylle listalle ei siksi, että sillä voitaisiin tarkoittaa opettajaa, vaan koska Yhdysvalloissa kovaa meteliä pitävät ideistit (intelligent design - uskovainen mutta ei ihan perinteinen :) eivät tykkää kun siitä tulee evoluutioviboja ;) näin populistisesti yksinkertaistettuna. Muut sanat ovat sitten kai siksi, ettei opiskelijoiden pieniä päitä vain vahingossa vaivattaisi paitsi ikävillä, myös jokapäiväiseen elämään kuuluvilla asioilla. Siis oikeasti, kuinka monta sellaista nuorta on, jonka vähintään ystäväpiirissä ei ole ollut avioeroa?! Ja jokaisen lapsuudessa tulee eteen vaikeita ilmiöitä ja elämäntapahtumia. Lapsen olosuhteista sitten riippuu, onko se vaikea elämäntapahtuma se, että sisarus saa paremman lahjan ja enemmän huomiota vai jotain väkivaltaista. Näiden asioiden pohtiminen voisi itse asiassa olla hyväksi monen nuoren henkiselle kehitykselle. Ja tähän asti olin luullut, että ilman muuta USA:ssa opetetaan kouluissa, mitä kautta niin suuri määrä ihmisiä Afrikasta päätyi Amerikan mantereelle, nyt en olekaan enää niin varma. Ainakin sen opettaminen olisi ihan terveellistä myös. Ihme kyllä ajatteluun viittaavia sanoja ei ole kielletty, vaikka niiden nimenomaan voisi kuvitella aiheuttavan epämääräisen epämukavia tunteita joissakin. Huh-huh.

Kauhua ja meren pauhua

Kamala kiusaus aloittaa tämän kirjan kommentti/arvostelu kirjan lukujen otsikolla: kuinka kuva piirretään. Sitähän tekijäkin tekee, on aina tehnyt. Piirtää sanoillaan kuvia lukijoiden mieliin. Tässäkin tapauksessa juoni tuntuu ensi alkuun yksinkertaiselta - yksinäinen mies muuttaa uuteen paikkaan, jossa kohtaa kaikenlaista epämiellyttävää ja yliluonnollista. Lopussa hyvä voittaa (ainakin toistaiseksi), kuten Kingillä yleensä. Sitten kuitenkin, kirjassa ja hyvässä taiteessa ylipäänsä, pinnan alla on jotain muutakin, jokin syvempi ajatus. Tässä se voisi olla esimerkiksi muisti ja vammautumisen jälkeinen taistelu. Ja taiteen voima. Nimenomaan sellaisen taiteen, joka on enemmän kuin pelkkää pintaa. Silloin se on vähän eri juttu kuin joidenkin suomalaistenkin nykytaiteilijoiden harrastama "tehdään jotakin abstraktia ja nimetään se Nimetön 1 - n." Mikä on sinänsä hauskaa ja helppoa, mutta myös hieman sielutonta.

Kirja on kirjoitettu vuonna 2008, ja suomennoksen takakanteen on valittu sitaatti Rocky Mountain News -nimisen julkaisun kritiikistä: "Luultavasti parasta, mitä King on koskaan kirjoittanut". En ole samaa mieltä. Pätevä kirja tämä kyllä on, ja jännittävä myös, sillä tavalla että tähän syventyy ja tämän lukee mielellään nopeasti. Mutta henkilökuvaukset olisivat voineet mennä ehkä hieman syvemmälle ja pienen ihmisen sankaruus tiukassa paikassa olisi voinut tulla vielä vähän paremmin esille. Eikä kauhukaan ollut niin kauheaa. Ehkä aika kultaa lukumuistot, mutta sanoisin, että King on kyllä kirjoittanut monta huomattavasti parempaa kirjaa. Uudemmasta tuotannosta esimerkiksi Liseyn tarina. Mutta ei tämä Duma Key huono ole. Omaan sen verran hyvän mielikuvituksen, että voin melkein kuulla aaltojen pauhun. Ja mikä kutkuttava ajatus meren päälle kurkottavasta talosta! Tämä luettua on myös melkein kuin olisi käynyt Floridassa, Taivaan odotushuoneessa ;)

Niin, ja on myös oppinut jotakin amerikkalaisesta taiteesta. Pitihän tuo Thomas Hart Benton googlettaa. Yllättävän paljon amerikkalainen regionalismi muistuttaa neukkulan sosialistista realismia! ;)

Tsek wikipediasta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Thomas_Hart_Benton_(painter)

Ja mitä töitä löytyy:

http://www.artcyclopedia.com/artists/benton_thomas_hart.html

Kohta

Kohta näitä ei enää näy vähään aikaan! Kevät. Se tulee!

Nuoruus on mielentila

Yle Teemalla alkoi eilen mielenkiintoinen moniosainen dokumentti nimeltä Aikamatka nuoruuteen. Ohjelma kuuluu Tiededokumentti-sarjaan, mutta jostakin syystä se ei ole katsottavissa Areenasta. Suuri miinus! Mutta idea on loistava: yhdistää tositv ja tiede! Sen on vieläpä tehnyt BBC, eli laatu on sen mukainen. Jutun juoni on, että kuusi iäkästä (vähän yli tai vähän alle 80 v) brittiä asutetaan viikoksi taloon, joka on sisustettu vuoden 1975 tyyliin. Eikä pelkästään mitään yleistä ajankuvaa, vaan henkilöiden nuoruusajan valokuvista on otettu mallia ja heidän huoneensa muistuttavat mahdollisimman tarkasti heidän oikeita asuntoja tuohon aikaan, ja jopa elintarvikkeet, ruoka ja kaikki muu ovat kuin suoraan vuodelta 1975. Myös tekniikka ja kodinkoneet ovat samalta ajalta. He myös pukeutuvat, kuten "silloin ennen" ja tarkoitus ylipäänsä on, että he eläytyvät ja niinsanotusti uudelleenelävät vuoden 1975. Mutta sarjassa (viisi jaksoa) ei siis keskitytä katselemaan, miten henkilöt pärjää keskenään ja äänestämään ketään ulos, vaan tarkoitus on testata, vaikuttaako tällainen leikkipaluu nuoruuteen tai nuoreen aikuisuuteen näiden koehenkilöiden fyysisiin ominaisuuksiin. Eli nuorentaako tällainen roolipelityyppinen eläytymissessio oikeasti. Koetta kommentoi pari tutkijaa pitkin matkaa, mikä on musta hyvä ratkaisu, koska he voivat osoittaa henkilöissä mahdollisesti tapahtuneet muutokset helposti myös vähän huolimattomasti katselevalle. Sarja on eräänlainen uusinta noin 30 vuotta sitten tehdystä vastaavasta kokeesta, jonka jälkeen ainakin yksi henkilö pystyi luopumaan kävelykepistään. Ja kyllä tuossa ensimmäisessä jaksossakin sen huomasi, että pientä virkistymistä ja eräänlaista voimaantumista oli havaittavissa. Pisti tosiaan miettimään, miten paljon esimerkiksi vanhenemisesta seuraava kunnon yleinen heikentyminen johtuu siitä, että sen odottaa heikentyvän. Ja vähitellen heikentyvän lisää. Mieli on siitä jänskä asia, että tuollaista voi tapahtua täysin tiedostamatta, vähän samaan tapaan kuin lumevaikutus. (Oikeat sairaudet tietenkin poisluettuina, ei alzheimerpotilasta varmaan auta jos vaan itsesuggestiolla yrittää itseään parantaa).

Eihän tuossa kokeessa mitään yleispätevää sabluunakaavaa vanhuuden aiheuttamaan heikkouteen saada, tai sen välttämiseen siis lähinnä. Toisaalta miksi pitäisi, kun ihmisen mielestä on kyse niin mitään 1+1=2 -kaavaa tuskin koskaan voi ollakaan. Mutta on mielen voima kyllä joskus suurempi kuin uskoisikaan. Urheilijat ehkä tietää paremmin sen tunteen, kun on saavuttanut suorituskykynsä rajat, tietää että ei vaan pysty enempään, ja sitten kuitenkin pystyy. (Onhan sitä pienemmässä mittakaavassa koettu joskus itsekin eräissäkin harrastuksissa). Heti eilisen jakson alussa eräs koehenkilöistä oli ehdottoman varma, ettei pääse rappusia ylös matkalaukkunsa kanssa. Kukaan ei kuitenkaan tullut apuun, joten hän hilasi matkalaukkunsa ylös ihan itse. Hitaasti, ja se oli selkeästi rankkaa, mutta kuitenkin hän suoriutui siitä. Seuraavalla kerralla se olisi kenties helpompaa. Tätä jäinkin miettimään, että yhtä tärkeää kuin fyysisen kunnon ylläpitäminen, on myös henkisen kunnon haastaminen, ettei päästä itseään liian helpolla, tai luule, ettei kykene johonkin, ennen kuin kokeilee.