Itsen kiusausta

Kun on ujo ja hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö, onnistuu tietenkin hankkiutumaan näkyviin paikkoihin ja ryhmässä johtavaan tehtävään. Sitten kun on yksi projekti saatettu kunnialla päätökseen hikoiluista, jännityksestä, stressikohtauksista ja sydämentykytyksistä huolimatta, pitää löytää seuraava juttu, missä voi tuoda itseä esille. Ja taas pääsee jännittämään ja ihmettelemään miksi ja lupaamaan itselle, että tämän jälkeen ei kyllä. Vaikka tavallaan kuitenkin aavistaa, että taas seuraavan tilaisuuden tullen kun kysellään tekijöitä, nostaa kätösensä ja ilmoittautuu. Juuri ennen kun ehtii tulla toisiin ajatuksiin.

Novelleja, vanhaa rakkautta ja suomidekkaria

Kesän alkajaisiksi piti hakea läjä kirjallisuutta lomalukemiseksi, vaikka lomaan on vielä aikaa eikä kesäkään tunnu olevan kuin kuukauden nimenä kalenterissa. Niin siis melkein kaikki olenkin jo itse asiassa ehtinyt lukea, kohta joutuu hakemaan uuden satsin!

Tarinoita tuonpuoleisista oli jännä, pieniä tarinoita siitä, millaista kuoleman tuolla puolen on. Aika monessa tarinassa esiintyy jonkinlainen jumala, mikä on kai ymmärrettävää, elämän jälkeisissä asioissa kun liikutaan. Paljon enemmän variaatioita tarinoihin, kun on joku persoona läsnä siinä.
Auringonlaskun jälkeen on Kingiä, pitkästä aikaa novellikokoelma. Kahdessa tai tavallaan ehkä kolmessa niistä käsitellään myöskin tuonpuoleista. Novelleista ihan ensimmäinen, Willa, sai aikaan samanlaiset vinkeät väreet kuin eräs leffa (pääosassa Nicole Kidman:). Ja pakkomiellettä tavallaan kuvaavassa N:ssä on ihana Lovecraft-sävy. Se on myös sellaista aitoa, ihanaa Kingiä, minkä voin nähdä taipuvan elokuvaksi, ainakin eräs kohtauksista piirtyy hyvinkin selkeästi. Niin että vaikka siis periaatteessa on puhe pakko-oireista, ei se suinkaan ole koko totuus, välttämättä... Joo, vaikka joskus tuleekin heikompia esityksiä ja huteja, pystyy herra King silti välillä säväyttämään juuri oikealla tavalla.

Vanhaa rakkauttahan tuo Kingikin on, mutta tässä postauksessa sen tittelin vie Neil Gaimanin Sandman-sarjaan kuuluva albumi Ikuiset yöt, novellikokoelma tämäkin oikeastaan. Oi-oi-oi. Sandmanin visuaalista jälkeä olen kuolannut siitä asti, kun vahingossa tartuin ensimmäiseen albumiin. Että joku osaakin. Gaimanin luomat Ikuiset ja niihin liittyvät tarinat ovat ehdottomasti sen kaiken taiteellisen vaivannäön arvoisia.
Novellikokoelmien lisäksi piti saada vähän kevyempää, joten mukaan tarttui suomidekkari. Tuula Mai Salmelan Syvyyden avaimet. Ja olipa hyvä että tarttui, oikein kiva uusi tuttavuus tämä kirjailija. Erittäin suuri plussa sille, että tapahtumapaikkana on Helsinki ja sen ihanat Toukola sekä Arabia. Ja murhaakin pohditaan vähän niin kuin oheistekemisenä. Juuri sopivaa kesälukemistoa tämä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta kun pääsin vauhtiin, pitää tässä vaiheessa nostaa esille Stefan Nymanin Anna online, vaikka sen olen lukenut jo kauan sitten. Kyllä suomalainenkin kauhua osaa kirjoittaa. Harmi vaan, että kirja on vähän lyhyt, jotenkin jäi sellainen olo, että enemmän olisi voinut tunnelmaa luoda. No, ei sentään niin pahasti kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessa, jossa suunnilleen puolessa välissä alkaa tuntua siltä, että kirjailijalle tuli kiire saada kirja valmiiksi määräaikaan mennessä ja piti pistää pikakelaus päälle.

Mutta ei kesä pelkkää lukemista ole! Se on myös aurinkoa, toivottavasti ainakin :)

Viherjuttuja2

Hehee, muutaman viikon takainen viherkokeiluni on tuottanut tulosta! Vihanneskrassi tuli ja meni, mutta herneet vielä kasvaa ja kukoistaa!

Verottajasta huolimatta:

Ihana kesäinen vihreä! =)

Hesarista päivää

Tämä uutinen on saanut Helsingin Sanomien paperiversion etusivulla (A3) vetävän otsikon: Presidentti Niinistö jyrähti Makaroville. Ulkomaaosiossa sitten selviää, että toisin kuin olisi voinut päätellä, herra Tasavallan presidenttimme jyrähdys ei ollut tyyliä: "pää kiinni meidän asioistamme", vaan pikemminkin piipitystä "ei-ei, kenraali on erehtynyt". On siinä jyrähdystä kerrakseen!

Itse asiaan - eipä tässä muuta voi kuin lauleskella "räh-mäl-lään, on olo kotoisa, ti-di-dii..."

Sanomisen tärkeydestä

Ihmislaji on kykenevä niin suureen pahaan, ettei sitä voi yksilötasolla oikein ymmärtääkään. Kävin siis omin silmin katsomassa, mitä Auschwitz-Birkenausta on jäljellä. (Linkki: http://en.auschwitz.org/m/) Aika paljon, mikä on hyvä. Minusta on hyvä, että sitä paikkaa esitellään ja siellä kierrätetään ihmisiä. Yli miljoonan ihmisen järjestelmällinen tappaminen on jotain, minkä ei pitäisi antaa painua unholaan. Kyseessä on kuitenkin yksi Euroopan suurista kollektiivisista traumoista, sotien ja neukkulan ohella. Omassa sarjassaan tämä on kuitenkin häikäilemättömän päämäärätietoisuuden ja valtavuutensa vuoksi. Siis oikeasti, ensin saada idea tappaa muutama kansanryhmä, suurimpana juutalaiset, mutta myös romanit ja homoseksuaalit, kokonaan, ja sitten lähteä toteuttamaan sitä kurinalaisesti, järjestelmällisesti ja tehokkaasti ja kaiken liikenevän hyödynnettävän (kirjaimellisesti) hyödyntäen  - se kuulostaa niin epätodelliselta!

Pienoismalli kaasukammiosta.

He luulivat saavansa tavaransa takaisin.

Röykkiöittäin tavaraa. Kenkiä, astioita, proteeseja, kainalosauvoja. Hiuksia.
Esillä oli myös hiuksista kudottua kangasta. Hiuksia ja sitä kangasta ei saanut kuvata.

Mutta eihän se ole epätodellista. Eikä se jäänyt viimeiseksi kansanmurhayritykseksi tai keskitysleiriksi edes Euroopassa.

Auschwitz I.

Auschwitz I.

Auschwitz II Birkenau. Se isompi, varsinainen tuhoamispaikka.

Auschwitz II Birkenau. Ladoilta näyttäviä vankien asuinrakennuksia ja niiden raunioita silmänkantamattomiin.

Auschwitz II Birkenau. Sisäkuva asuinrakennuksista, kuvassa nukkumalavereita.

Pohjois-Koreassa taitaa parhaillaankin olla hyvin paljon ihmisiä tämänlaisessa paikassa. Olkoonkin, että ilman samanlaista joukkotuhonnan tarkoitusta. Se erottaa Auschwitz-Birkenaun myös neukkujen Siperiaan perustamista vankileireistä, jossa ihmisiä kuoli lähinnä sairauksiin, nälkään, kylmyyteen, yksilöteloituksiin ja satunnaseen väkivaltaan. Yhdistävänä tekijänä niillä on kuitenkin se, että joku niistä ja vastaavista paikoista aina hyötyy. Ja tarpeeksi suuri enemmistö antaa sen tapahtua. Tilaisuus tekee varkaan ja yhdistelmä valta + rankaisemattomuus johtaa hirveyksiin. Olen tietenkin idealistipiiperö, mutta joskus mietin, olisiko ääneen lausutuilla ajatuksilla oma perhosvaikutuksensa. Olisiko tämä ja moni muu tuho ja pahuuden riemuvoitto jäänyt tapahtumatta, jos tarpeeksi moni olisi suunnitelmasta kuultuaan nauranut että mikä idioottimainen ajatus! Tai sanonut ei. Ollut eri mieltä ja ilmoittanut sen. Sen sijaan, että oli kiltisti hiljaa.

Jostain syystä, kuljeskellessani Auschwitz-Birkenaun rakennusten välissä, päässäni alkoi soimaan kappale, joka kirjoitettiin vastauksena erääseen kirjeeseen. Kirjeen kirjoittaja ei pitänyt siitä, että bändin jäsen ilmoitti mielipiteensä erääseen asiaan.

Viherjuttuja

Kaupunkiviljely Helsingissä elää vahvaa nousukautta. Dodo ry:n viljelypaikat Pasilassa vietiin käsistä ja moni jäi ilman. Siirtolapuutarhoihin on vuosien jonot ja puutaloalueilla perustetaan pihapalstoja. Minusta se on hienoa, vaikka jotkut saattavatkin kuitata asian cityhipstereiden trendihöpötyksenä. Toivottavasti kehitys jatkuu ja laajenee eivätkä helsinkiläiset kattopuutarhat jää haavekuviksi. Johan niitä on muualla. Olisi jo aika ymmärtää, että kaupunki ja vihreys tai viljely eivät ole toistensa vastakohtia. Ei se oikeastaan edes olisi erityisen radikaalia, vaan eräänlaista paluuta kaupunkien alkuaikoihin. Kaupungeissa on aina viljelty omiin tarpeisiin. Eikä kaupungin todellakaan tarvitse olla ruma betoniautiomaa, vaan se voi olla viihtyisä elinympäristö niin ihmisille kuin kasveillekin. Lisäksi haaveilen hiukan omista mehiläisistä, kuten täällä: http://www.youtube.com/watch?v=n9Dt0bpHLVE. Viljelijäksi minusta tuskin on, eikä kokemustakaan ole. Viimekesäiset chilit oli aika epäonnistunut yritys. Vaikka monesta taimesta muutama jäikin henkiin ja ihme kyllä pärjäsi talvenkin yli, vain yksi kantoi satoa (yksi palko viime teoikseen, ennen risuksi kuivumistaan). Ja totta puhuen enhän minä edes itse niitä idättänyt, Puoliskohan ne multaan laittoi ja niistä huolehti... Mutta en vielä lannistu, tänä vuonnapa koitan ihan itse vihanneskrassia ja sokeriherneitä! Kuva:

Sokeriherneet on niissä pikkupurkeissa. Pikkutaimi keskellä on peräisin eräästä epäonnisesta chilistä. Kokeilin, kasvattaako irtileikattu chilinoksa juuren ja niinhän tuo kasvatti! Piti istuttaa sekin sitten.


EDIT: vaihdettu mehiläistarhauksesta kertova linkki (bbc:n juttu ei suostunutkaan näkymään).

Kierrätystehtailua

Vielä ehtii tänne.

On se kyllä kätevää, kun kaikki kierrätysmateriaalityöstäjät ja uusiokäyttäjät kerääntyy kerran vuodessa samaan paikkaan! Tuli tehtyä muutama ostos, kyllä.