Rasisteja, onko heitä?

Lapseensa kohdistettu rasismi ja vihapuhe riittivät Umayya Abu-Hannalle. Hän kirjoitti kokemuksistaan ja päätöksestään jättää Suomi taakseen hesarin sunnuntaisivuilla. Seuraavaksi Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin kirjoitti vastineen, joka oli otsikoitu provosoivasti "Prinsessa ja herne". Seurasi vähän samantyyppinen kohu kuin siitä, kun Sofi Oksanen mainitsi haastattelussaan suomalaisen perheväkivallan. Sittemmin tunteet ovat kai laantuneet ja Appelsinkin ottanut hieman maltillisemman suhtautumisen koko juttuun. Netin keskustelupalstoja en ole hirveästi ehtinyt kahlaamaan, mutta hesarin mielipidepalstalla (muistaakseni torstaina 3.1.) julkaistu lääkärin, ettei olisiollut vieläpä geriatri, mielipidekirjoitus herätti huomioni. Siinä tämä totesi, että Abu-Hannan kuvailema tilanne eli vanha ihminen huutamassa "saatanan neekeri" ei missään tapauksessa voi olla totta. Ensimmäiseksi tuli mieleeni, että ko. lääkäri taitaa olla valkoihoinen. Ja miespuolinenkin vielä. Ei kai hänen kohtaamansa vanhukset häntä tietenkään tuolla tavalla hauku. No joo, se siitä.

Mutta yleisesti ottaen oli mielenkiintoista huomata, miten tuollainen kritiikki herättää suunnilleen kahdenlaisia vastareaktioita: joko kritiikin perusta kiistetään ("ei ole voinut käydä noin") tai vaaditaan, että kritiikin esittäjä olisi vain hiljaa eikä puuttuisi asiaan (tai vieläpä, että pitäisi olla kiitollinen.) Vähän niinku jos kylppärissäsi on vuotava hana, et puhu siitä tai yritä tehdä sille mitään, koska onhan sulla sentään katto pään päällä. Eikäkun hetkinen, eihän se niin mene, vaan hana kyllä korjataan! Sentään on esiintynyt myös niitä korjaamiseen tähtääviä puheenvuoroja.

Itse uskon kyllä ehdottomasti rasistien olemassaoloon, onhan heitä ihan oikeasti näkynyt ja kuulunut ihan tarpeeksi. Abu-Hannan kirjoituksen ja erityisesti sen kohun myötä on siitä alettu myös puhua. Toivon, että tämä on alkua oikealle keskustelulle, eikä sitä tukahduteta vain toistelemalla kuluneita fraaseja keskustelun tärkeydestä. Koska onhan se aika sairasta (disclaimer: adjektiivi, ei lääketieteellinen mielipide) haukkua ihmisiä noin törkeästi. Jotenkin vielä sairaampaa, kun se tehdään lapselle. Aika käsittämätöntä on myös se, että pitää toisenvärisiä alempiarvoisina.

Älykkyys meissä ja heissä

YLEltä tulee kaksiosainen dokkari eläinten älykkyydestä (Prisma: huippuälykkäät eläimet). Jotenkin käsittämätöntä, että melkein viime vuosiin asti eläimiä on pidetty esineisiin verrattavina, ainoastaan vaistojensa ohjaamina toimivina. Jo ensimmäisessä jaksossa käy ainakin minulle selväksi, että väitteet ihmisälyn ylivertaisuudesta ovat suuresti liioiteltuja. Rehellisesti sanottuna en usko, että pystyisin itse yhtä luovaan ongelmanratkaisuun kuin ohjelmassa esiintyneet kädelliset ja linnut. Ja muistitesteissä olisin niin paljon surkeampi. Mutta skeittaava koira oli kyllä ihan paras! Hiukan tosin häiritsi tämän omaksi ilokseen (isäntänsä? Täytyyköhän keksiä joku muu termi. Toisaalta ihmisen ja eläimen välinen valtasuhde tietysti pysyy, vaikka ihminen olisi miten ymmärtäväinen ja antaisi eläimelle mahdollisuuden kehittää omia harrastuksia) ihmisensä harrastuksen jakavan koiran ja temppuja tekemään koulutettujen delfiinien rinnastaminen toisiinsa. Vaikka nämä delfiinit toimivatkin luovasti kehittämällä uudenlaisia temppuja, tekivät ne niin käskystä, ei omasta aloitteesta. Mutta hyvä ja mielenkiintoinen dokumentti, odotan innolla kakkososaa.

Niin, dokkarin on tuottanut BBC ja sen esittää Yle. Uudessa verokortissani olikin maininta yleisradioverosta, kun siinä ilmoitettiin yleisradioveron laskemisen perusteena olevat tulot. Veroa suunnitellessa käytiin debattia siitä, onko oikein rahoittaa verovaroista palvelua, jota sen maksamiseen näin osallistuvat eivät välttämättä edes käyttäisi. Että siinä mielessä vanha tv-lupamaksu olisi oikeudenmukaisempi. Toisaalta jokainen meistä maksaa veroistaan paljonkin sellaista, mitä ei itse käytä. Minäkin osallistun ns. yhteisen potin kautta perähikiän ja takahikiän välisten moottoriteiden rakentamiseen, lastentarhojen ylläpitoon ja eläintehtailijoiden tukiaisiin.  

Mainosrahoitteisten medioiden edustajat ovat nähneet valtion rahoittaman median ongelmallisena, koska se on, no, valtion rahoittamaa. Sen ei tarvi kilpailla mainostajista ja siksi se saa helpommin rahaa toimintaansa. On kuultu myös huolta siitä, että valtion rahoittamasta mediatalosta tulee valtiovallan ja erityisesti kullakin hetkellä vallassa olevien puolueiden / henkilöiden vallan pönkittäjä pikemmin kuin kriittiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuja. Maailma on tietysti täynnä esimerkkejä sellaisista valtion rahoittamista kanavista, joiden tehtävä on jokin muu kuin vapaa ja tasapuolinen tiedonvälitys ja jopa välillä vähän kirosanaksi muuttunut sivistys. Mutta on myös parempia valtion rahoittamia mediataloja, kuten BBC, joka tuonkin eläindokkarin, josta jaaritteluni sai alkunsa, on tuottanut. Enkä tiedä, onko mainosrahoitteisten medioidenkaan yhteiskunnallinen aktiivisuus tai kriittisyys niin erityisen aktiivista tai kriittistä, ainakin sen perusteella, mitä itse olen seurannut.

Miksi

Miksi olla olemassa, miksi olla näkyvillä, miksi olla rehellinen, miksi puhua. Miksei voi valehdella, olla piilossa, miksei itseä voi kätkeä, vaikka jollakin olisi silloin helpompi olla. Miksi on niin helppoa vaatia, kun ei ole tarvinnut sellaiseen vaatimukseen vastata. Miksi haluaisin sellaisen perheen, joka ei halua minua vaan mieleisensä haavekuvan.

Täällä ollaan vielä

Yllättävää kyllä, maailmanloppua odottaneet saivat taas kerran pettyä uuden mahdollisuuden. Itsellenihän maailman jatkuminen ei tosin tullut yllätyksenä, sillä olin saanut ammattiliitoltani ensi vuoden kalenterin jo hyvissä ajoin.

Elämän kaoottisen oravanpyörän pyöriessä aina vain kovempaa olen saanut myös vähän mietittyä blogipostauksia, joten jotakin on varmasti tulossa tännekin sivulle. Hajatelmia ja ehkä olutarvostelukin, nimittäin oluthyllystä löytyi taas pari uutta tuttavuutta (mm. viehättävän englantilaisen Badger Breweryn Hopping Hare).

Valokuvia verkossa

Vuoden kiertäessä loppua kohti oma oravanpyörä kiihtyy kiihtymistään. Nykyinen elämänmeno on ainakin minulla ollut sellaista, että kun luonto hiljenee ja kasvu pysähtyy, täytyy itse vaan vaihtaa isommalle vaihteelle ja paahtaa nopeammin ja tehokkaammin. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä, kun tuo kontrasti on niin selkeä. Kirjoittelu on kuitenkin jäänyt vähän taka-alalle, vaikka ajatuksia ja pieniä ideoita onkin kerääntynyt. Siksi onkin hyvä, että muut tekee ja julkaisee sellaista, mitä voi sitten jakaa:)

Yksi teistä

Juhlimisesta ja itsenäisyydestä

Olen ns. bilehile. Pidän juhlista ja käyn mielelläni ”baareilemassa”. En ole koskaan kuulunut niihin, jotka käy baarissa vain puolisoa etsimässä ja sitten kun sellaisen onnistuvat löytämään, eivät mene kuin ehkä pakon edessä kerran vuodessa, jos sitäkään. Tietysti kun ikää on tullut lisää, en enää jaksa valvoa niin pitkään kuin nuorempana, enkä käydä baarissa joka viikonloppu. Eihän se niin kivaa olisikaan, jos se olisi jokaviikkoista. Mutta kun voi silloin tälläin laittaa vähän juhlallisempaa vaatetta ja käydä ulkona, tavata ystäviä, ottaa muutama juoma ja tanssia – rentouttavaa ja piristävää arjen rutiinien ja huolien keskellä. Miellän siis juhlan ja juhlimisen ensisijaisesti iloisena tapahtumana.

Toinen, mikä mielestäni on iloinen asia, on tietysti Suomen itsenäisyys. Kyllä, tiedän, että se on saatu kalliilla. Tiedän myös, että hyvin pitkään se horjui muodollisen sanahelinän rajoilla ja että se on ollut vaikea kunnolla sisäistää. Sattumoisin tiedän myös sen, ettei kaikilla ole aina ollut sitäkään vähää ja ettei sen puute todellakaan ole se parempi vaihtoehto. Mutta sitä olen vähän ihmetellyt, miten Suomen itsenäisyyden juhliminen näyttäytyy enemmän hartaana synkistelynä tai sitten presidentinlinnaan menevien syyllistämisenä kuin iloisena tapahtumana. Voin jo melkein kuulla jonkun nillittävän, että mitä juhlimista tässä mukamas on kun kaikki on niin kurjaa kun elintasokuilu repeää aina vain laajemmaksi ja yhteiskunnan johtavassa asemassa olevilla on aina vain vähemmän tajua kansan enemmistön todellisuudesta. Ihan kuin tämä kaikki johtuisi itsenäisyydestä? Ihan kuin ilman itsenäisyyttä ei olisi riistämistä ja syrjäytymistä tai ihan kuin niille voisi jotain tehdä ilman sitä. Tai ihan kuin nämä tärkeät asiat tiedostettaisiin vain kerran vuodessa. Vai onko niin, että se mikä ärsyttää, on juhliminen? ”Eliitti” juhlii ja ”kansa” muistelee sotaa ja kaatuneita?

Veteraaneilla ratsastetaan jos minkälaisissa asioissa, mutta vähän kyllä ihmettyttää, olisiko se niin epäkunnioittavaa iloita siitä raskailla uhrauksilla saavutetusta asemasta? Miksi itsenäisyyttä juhlitaan katsomalla sotaelokuva ja kättelyä? Miksei sitä juhlita enemmän, julkisemmin, toreilla, bändien ja ilotulitusten kera? Niin, ehkäpä siksi, että suuri enemmistö varaa mussutettavaa, avaa telkkarin ja arvostelee iltapukuja. Minä mukaan luettuna. Kun huomenna on vielä pikkujoulutkin. Mutta jos ensi vuonna järjestäisin omat itsenäisyyspäivän bileet (joo-o, varmaan)!

 

Hyvää itsenäisyyspäivää Sinulle, mahdollinen lukijani!

Erilaisten ystävyyttä

Taannoin tuli haukuttua Finnkinoa hieman syyttä, nimittäin Koskemattomat tuli kuin tulikin teattereihin. Tarinan lähtökohta on sinänsä aina kiinnostava; erilaiset ihmiset kohtaa ja ystävystyy, tässä siis neliraajahalvaantunut kroisos ja köyhä pikkurikollinen. Lisäksi erityisenä koukkuna se, että elokuvan asetelma on todellisesta elämästä. Neliraajahalvaantunut vanhempi herra (valkoihoinen) etsii henkilökohtaista avustajaa. Köyhä nuori mies menee työhaastatteluun saadakseen kuittauksen työkkärin paperiin. Yllättäen halvaantunut ei haluakaan sievisteleviä ja vähän omituisiakin tosissaan paikkaa hakevia (valkoihoisia), vaan tykästyy kaksimetriseen rehvakkaaseen tummaihoiseen, joka tietenkin pyristelee aluksi vähän vastaan. Hyvä tarina ja hauskoja hetkiähän siitä seuraa. Vastakohtien leikkiä, yläluokkainen elämä vs katujen kulttuuri jne. Tulokas tietenkin paitsi piristää työnantajaansa, pistää myös muiden elämää järjestykseen, eikä epäröi näyttää mielipiteitään asiasta kuin asiasta. Eikä sievistele tai hiiviskele henkisesti varpaisillaan toisen vamman ympärillä. Pohjimmiltaan kyse onkin siitä, että lähtökohdista tai olosuhteista riippumatta toisen todelliseen kohtaamiseen riittää vain aitous ja hyväntahtoisuus.