HSL:n Facebook-päivitys sunnuntaina 8.9. klo 11 maissa (lihavointi meikäläisen): "Väärin pysäköity auto on häirinnyt bussin 24 kulkua aamusta lähtien Tarkk´ampujankadun tienoilla. Poikkeusreitti kulkee Kasarmikadun kautta. Toivottavasti auto saadaan siirrettyä pikapuoliin pois."
Millä ihmeen logiikalla tämä näin menee, että bussit pistetään menemään poikkeusreittiä mitä ilmeisimmin useamman kuin sen ensimmäisen paikalle osuneen vuoron ajan? Tollaiset asiat pitää hoitaa samantien, eikä voivotella, kärsiä ja toivoa että "saadaan pikapuoliin tehtyä jotain". Mutta niin, nyt ollaankin Suomessa, jossa mitä röyhkeämpi, sitä vapaammin saa mellastaa. Saamatonta.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
torstai 5. syyskuuta 2013
Haukkauksia Isosta Omenasta
Viikon matka Isoon Omenaan, New York Cityyn, oli mielenkiintoinen ja myös hajatuksia herättävä. Itse lempinimi on kuulemma peräisin alunperin ns. mustan musiikin soittajilta, jotka yhdistivät rahaa tarkoittaneen slangisanan "sugar" omenaan, koska omenat ovat makeita (esimerkkeinä "sugar daddy" jne. Ajankohta meni minulta vähän ohi, mutta ilmeisesti tämä oli 1900-luvun alussa). New Yorkissa menestyvä taas tienasi paljon rahaa. Siispä suuri omena - Big Apple. Sanonta ehti tosin hiipua, mutta 1950-luvulla journalistit toivat sen takaisin ja alkoivat viljellä sitä, minkä ansiosta se jäi elämään. Näin meille kertoi matkaopas Manhattanin saaren ympäri tehdyllä risteilyllä.
Suurkaupungin menosta päällimmäisenä mieleen jäi tehokkuus ja sujuvuus. Liikenteen ja jalankulun. Vaikka autoja ja ihmisiä oli paljon (tai ehkä juurikin sen takia), liikenne kulki helposti ja sujuvasti niin autotiellä kuin jalkakäytävilläkin. Tiet oli toki monikaistaisia, mutta yleensä yksisuuntaisia. Myös jalkakäytävät oli leveitä, ja vaikka ne oli täynnä ihmisiä menossa molempiin suuntiin, kulku oli helppoa ja nopeaa. Kukaan ei jäänyt kuhnimaan ja jos turistit välillä jäivätkin karttoja katselemaan tai näkymää valokuvaamaan, ihmisvirta soljui häiriintymättä ohi. Aivan mahdottomissa paikoissa pyydettiin tietä sanomalla ystävällisesti "excuse me", myös sisällä kaupoissa ja museoissa. Ystävällisyys oli muutenkin vallitseva olotila: anteeksi pyydettiin jos vähänkin hipaistiin, ovia pidettiin auki jne. Kaupoissa myyjät olivat tietysti vielä erityisen ystävällisiä.
Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.
Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.
Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:
Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.
Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:
Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:
Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!
Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:
Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:
Vähän vakavaa historiaa:
Miksi se on The Paikka, selviää tästä.
Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!
Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:
9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.
High Line, eli entiselle junaradalle rakennettu kävelytie oli selkeästi kaupunkilaisten suosiossa:
Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.
Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.
Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:
Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).
Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.
Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.
Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:
Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.
Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:
 |
| Sai näistä muutakin, mm hodareita, falafeleja, pretzeleita ja limuja. |
Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:
 |
| Melkein kuin Helsingissä!
|
Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!
Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:
Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:
 |
| Fat Witch Bakery. Erittäin hyviä browniesejä, harmi ettei voi tilata USA:n ulkopuolelle... |
 |
| Varsin maukas Red Velvet whoopie + tietysti kaikkea muutakin. |
Vähän vakavaa historiaa:
 |
| The Paikka |
Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!
Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:
 |
| Ihan kuin tällainenkin näkymä olisi "tv:stä tuttu"! |
9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.
 |
Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.
 |
Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.
Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:
 |
| Tämä laitetaan peukaloon, siivekkeet auttavat pitämään kirjaa auki. Ei uskoisi, miten paljon merkitystä pienellä jutulla on! |
Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).
 |
| Uppopaistettua jäätelöä. Nam! |
 |
| Kotimatkalla |
perjantai 23. elokuuta 2013
Taiteita ja muutakin Helsingin yössä
Vuosittainen Helsingin juhlaviikkojen aikana vietettävä Taiteiden yö onnistuu aina tarjoamaan sopivan vaihtelevia elämyksiä. Tänä vuonna taideretki alkoi Tennispalatsilta, jossa on kaupunginmuseon näyttely Happy End? vielä viimeisiä päiviä. Liian usein mielenkiintoiset näyttelyt jäävät viime hetkiin tai menevät ihan täysin ohi. Tämä kokonaisuus oli outo, mutta ajatuksia herättävä. Varsinkin venäläisen AES+F -kollektiivin teokset toivat tuulahduksen Venäjän (toivottavasti ei Suomen) mahdollisesta tulevaisuudesta, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ulkoisesti virheettömiä poseeravia kuoria. Vaikka esittelytekstin mukaan "Kauniin pinna alla kytee epätoivo, ahneus ja vallanhimo" en oikeastaan nähnyt ilmeettömissä kasvoissa muuta kuin välinpitämättömyyttä.
Siloitellusta pinnasta oli suhteellisen jyrkkä siirtymä Riikka Purosen luomaan muodon moninaisuuteen Valokuvagalleria Hippolytessä. Vaikka toisaalta, erilaisista kauneisikoneista hänkin on joitain inspiraatioita ammentanut.
Sieltä tulikin sitten kiire kuuntelemaan, kuinka Maija Vilkkumaa luki otteita uudesta kirjastaan Nainen katolla. Vilkkumaamaista tekstiä ilman muuta, ja tarkkanäköistä ihmiselon kuvailua.
Ja edelleen vastineeksi alun "kaikki pintaa ja kuollutta" -tunnelmalle illan kruunasi Helsingin gaykuoro Out ´n Loud. Tunnetta, aitoutta ja panostamista löytyy vaikka kuinka monelle tusinabotoksinaamalle jakaa!
Samaan aikaan oli Rautatientorilla Herkkujen Suomi ja Syystober. Kaikenlaista herkkua olikin tarjolla, maistiaisten lisäksi myös tavanomaisempaa festariruokaa sekä Helsinki Bryggerietin mainioita hampurilaisia ja maittavaa olutta. Valitettavasti nälkä sai unohtamaan valokuvauksen ihan täysin! Mutta hyvää oli :)
Siloitellusta pinnasta oli suhteellisen jyrkkä siirtymä Riikka Purosen luomaan muodon moninaisuuteen Valokuvagalleria Hippolytessä. Vaikka toisaalta, erilaisista kauneisikoneista hänkin on joitain inspiraatioita ammentanut.
Sieltä tulikin sitten kiire kuuntelemaan, kuinka Maija Vilkkumaa luki otteita uudesta kirjastaan Nainen katolla. Vilkkumaamaista tekstiä ilman muuta, ja tarkkanäköistä ihmiselon kuvailua.
Ja edelleen vastineeksi alun "kaikki pintaa ja kuollutta" -tunnelmalle illan kruunasi Helsingin gaykuoro Out ´n Loud. Tunnetta, aitoutta ja panostamista löytyy vaikka kuinka monelle tusinabotoksinaamalle jakaa!
 |
| Odottava tunnelma |
 |
| Ding Dong! |
Samaan aikaan oli Rautatientorilla Herkkujen Suomi ja Syystober. Kaikenlaista herkkua olikin tarjolla, maistiaisten lisäksi myös tavanomaisempaa festariruokaa sekä Helsinki Bryggerietin mainioita hampurilaisia ja maittavaa olutta. Valitettavasti nälkä sai unohtamaan valokuvauksen ihan täysin! Mutta hyvää oli :)
maanantai 19. elokuuta 2013
Konkreettisia tekoja poliitikolta, voi iik!
Urheilu- ja kulttuuriministerimme on tehnyt ihmisoikeuksien puolesta jotakin muuta kuin mahdollisesti vihjaissut takakammarissa vähän sinnepäin, tai siis jälkikäteen kertonut vihjaisseensa sinnepäin. Ja siitäkös kohu on noussut. Itse en voi kuin olla tyytyväinen, että kerrankin suomalaisen poliitikon toiminta suuntautuu ihmisoikeuksien puolustamiseen, ei vastustamiseen.
Ja muuten, tärkeintä tässä ei todellakaan ole se, että Venäjä ei lähde muuttamaan lakiaan yhden lipunheilutuksen takia. Tärkeintä on se lipunheilutus itsessään.
Ja muuten, tärkeintä tässä ei todellakaan ole se, että Venäjä ei lähde muuttamaan lakiaan yhden lipunheilutuksen takia. Tärkeintä on se lipunheilutus itsessään.
lauantai 17. elokuuta 2013
Norjalaisia murhia, murhaajia ja asianajajia
Kesädekkarien listalle pitää lisätä norjalaisen Anne Holtin kirjat, joita olen muutaman viime aikoina lukaissut. Holt on toiminut asianajajana ja on entinen oikeusministeri. Kirjoitustyyli on sujuva, kerronta kulkee ja rikostutkinnan tuntemus näkyy kirjoista, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. Holtilla on kirjojen päähenkilöiden mukaan jaoteltuna kaksi "sarjaa", joista olen lukenut Hanne Wilhelmsen -kirjoja. Wilhelmsen on traaginen hahmo, muttei kliseisellä "keski-ikäinen mies, jonka vaimo on jättänyt jurouden takia"-tyylisellä tavalla, vaan Wilhelmsen on lesbo ja pelkää kuollakseen paljastuvansa. Puolison vakava sairaus ja kuolema on siten suurempi katastrofi kuin se muuten olisi. Siitä huolimatta kinkkinen rikosmysteeri selviää kunniallisesti.
Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.
Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.
Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.
Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Dekkarikesä
Jotenkin huomaamatta on tänä kesänä tullut luettua melkein pelkästään dekkareita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lukemiseni olisi ollut yksitoikkoista. Dekkarinimityksen alle kun menisi melkein mitä vaan, oli sitten kysymys murhasta, muusta rikoksesta tai muuten vaan selvitettävästä mysteeristä. Päähenkilötkin ovat vaihdelleet kriiseilevästä yksinhuoltajaäidistä kylmäpäisiin lampaisiin.
Johanna Tuomolan olen löytänyt Saaran ystävällisellä avustuksella, toiset ovat löytyneet sattumamenetelmällä eli olen mennyt tutkiskelemaan kirjaston jännityshyllyä ja napannut mukaani lupaavilta kuulostavia. Se onkin ollut hedelmällinen taktiikka. Paitsi että olen huijannut elimistöäni kuvitellulla rennolla kiireettömyydellä (lomafiiliksen kehittelyä ilman oikeaa lomaa), olen myös tehnyt löytöjä.
Tässä joitakin poimintoja kesän kirjalöydöistä:
- Johanna Tuomola: kevyttä luettavaa. Henkilökohtaisesti hieman häiritsi kahdessa ensimmäisessä järjellisen motiivin puuttuminen. Onneksi kolmas eli Petoksen anatomia oli tässä suhteessa vähän parempi ja loppu oikeastaan aika sympaattinen.
- Minette Walters: tavallaan kliseinen eriparisten henkilöhahmojen yhteentörmäys ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, vaikka rikokset rumia ja epämiellyttäviä.
- Leonie Swann: lammasdekkarit Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi. Ihmisten maailmaa lampaiden silmin. Aivan ihanasti kuvattuja otuksia, näistä haluaisi lukea lisää. Näkökulman vaihdos tuo mukavaa tuoreutta genreen eikä haittaa ollenkaan eläytyä välillä yksinkertaisemmista asioista -kuten heinästä- nauttivien hahmojen maailmaan. Toisaalta henkilöhahmot (paitsi ehkä ihmiset:) eivät suinkaan ole yksiulotteisia tai tylsiä, tästä saamme kai kiittää kirjailijan psykologitaustaa.
- Carita Forsgrenin Jänistanssi. Tämä ei ole dekkari, vaikka hengenmenetys erästä hahmoa kohtaakin ja epämääräinen mysteerikin löytyy. Pitäisin kirjaa ennemmin nuortenkirjana, vaikka sitä sellaiseksi ei olekaan luokiteltu. Pidin siitä, miten tarinaa kuljetettiin eri päähenkilöiden näkökulmasta, osittain käytiin samoja tapahtumia mutta eri silmien kautta nähtyinä ja osittain tapahtumat etenivät henkilöstä toiseen hyppien. Kirja oli kuitenkin helppolukuinen, ei vähiten siksi, että melkein kaikki hahmot kuuluivat samaan pieneen piiriin.
Ei pelkästään uusia, vaan myös vanhoja tuttavuuksia on tullut luettua. Liza Marklund ei petä. Olen lukenut hänen uudempia kirjojaan, nyt luin Prime Timen. Kirja oli hyvä kuvaus television säälimättömästä maailmasta. Muuten oli hassua lukea päähenkilön henkilökohtaisen elämän tapahtumia kun tietää, miten hänen tarinansa kehittyy ja mitä kaikkea vielä tapahtuu. Toisaalta Marklundin kirjojen juonet ovat aina olleet niin vetäviä, että katkokset Annika Bengtzonin henkilökohtaisessa elämässä tai viittaukset edellisissä kirjoissa tapahtuneisiin asioihin eivät paljoa ole lukukokemusta haitanneet.
Nyt taitaa olla lukukiintiö taas vähäksi aikaa täynnä. Voi siis keskittyä käsityö- ja tuunausprojekteihin!
Johanna Tuomolan olen löytänyt Saaran ystävällisellä avustuksella, toiset ovat löytyneet sattumamenetelmällä eli olen mennyt tutkiskelemaan kirjaston jännityshyllyä ja napannut mukaani lupaavilta kuulostavia. Se onkin ollut hedelmällinen taktiikka. Paitsi että olen huijannut elimistöäni kuvitellulla rennolla kiireettömyydellä (lomafiiliksen kehittelyä ilman oikeaa lomaa), olen myös tehnyt löytöjä.
Tässä joitakin poimintoja kesän kirjalöydöistä:
- Johanna Tuomola: kevyttä luettavaa. Henkilökohtaisesti hieman häiritsi kahdessa ensimmäisessä järjellisen motiivin puuttuminen. Onneksi kolmas eli Petoksen anatomia oli tässä suhteessa vähän parempi ja loppu oikeastaan aika sympaattinen.
- Minette Walters: tavallaan kliseinen eriparisten henkilöhahmojen yhteentörmäys ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, vaikka rikokset rumia ja epämiellyttäviä.
- Leonie Swann: lammasdekkarit Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi. Ihmisten maailmaa lampaiden silmin. Aivan ihanasti kuvattuja otuksia, näistä haluaisi lukea lisää. Näkökulman vaihdos tuo mukavaa tuoreutta genreen eikä haittaa ollenkaan eläytyä välillä yksinkertaisemmista asioista -kuten heinästä- nauttivien hahmojen maailmaan. Toisaalta henkilöhahmot (paitsi ehkä ihmiset:) eivät suinkaan ole yksiulotteisia tai tylsiä, tästä saamme kai kiittää kirjailijan psykologitaustaa.
- Carita Forsgrenin Jänistanssi. Tämä ei ole dekkari, vaikka hengenmenetys erästä hahmoa kohtaakin ja epämääräinen mysteerikin löytyy. Pitäisin kirjaa ennemmin nuortenkirjana, vaikka sitä sellaiseksi ei olekaan luokiteltu. Pidin siitä, miten tarinaa kuljetettiin eri päähenkilöiden näkökulmasta, osittain käytiin samoja tapahtumia mutta eri silmien kautta nähtyinä ja osittain tapahtumat etenivät henkilöstä toiseen hyppien. Kirja oli kuitenkin helppolukuinen, ei vähiten siksi, että melkein kaikki hahmot kuuluivat samaan pieneen piiriin.
Ei pelkästään uusia, vaan myös vanhoja tuttavuuksia on tullut luettua. Liza Marklund ei petä. Olen lukenut hänen uudempia kirjojaan, nyt luin Prime Timen. Kirja oli hyvä kuvaus television säälimättömästä maailmasta. Muuten oli hassua lukea päähenkilön henkilökohtaisen elämän tapahtumia kun tietää, miten hänen tarinansa kehittyy ja mitä kaikkea vielä tapahtuu. Toisaalta Marklundin kirjojen juonet ovat aina olleet niin vetäviä, että katkokset Annika Bengtzonin henkilökohtaisessa elämässä tai viittaukset edellisissä kirjoissa tapahtuneisiin asioihin eivät paljoa ole lukukokemusta haitanneet.
Nyt taitaa olla lukukiintiö taas vähäksi aikaa täynnä. Voi siis keskittyä käsityö- ja tuunausprojekteihin!
tiistai 6. elokuuta 2013
Napos-Tipua napostellen
Margaret Atwoodin kirjassa Oryx ja Crake (vai oliko se Herran tarhurit) esiintyi Napos-Tipu (tm) eli keinotekoisesti kasvatettuja kananpaloja. Atwood on haastatteluissa todennutkin, että hän kuvaa kirjoissaan sovelluksia, joiden tekniikat ovat jo nyt olemassa tai vähintäänkin valmisteilla. Keinolihasta on kehitetty jo vuosikaudet, muistan nähneeni ensimmäisen pikku dokkarinkin aiheesta joskus niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.
Ajatukseni hyppäävät tästä keinolihaksesta kuitenkin väistämättä toiseen jännittävään juttuun, eli erilaisten kudosten ja ruumiinosien (varaosien!) kasvattamiseen. Se ei tunnu yhtään niin kummalliselta vaan päinvastoin hyvin innostavalta. Jos joskus (toivottavasti tietysti ei) tarvitsen uuden elimen, niin ilman muuta ottaisin omista kantasoluista kasvatetun. Ei olisi hylkimisreaktioita, ja tietäisin ainakin, missä se on ollut :)
Nyt on sitten syöty ja maistettu, että mausteita kaipaa, eli keinopihvi ei siis eroa tavallisesta hampurilaispihvistä. (HS)
Lihojen maustamiseen en tämän enempää paneudu, kun ei tuota käytännön kokemusta juurikaan ole. Tervehdin kuitenkin pääosin myönteisesti tätä kehitystä. Jos ja kun keinotekoisesti tuotettu lihasmassa saavuttaa suuren, jatkuvasti kasvamassa olevan yleisön, on päästy ainakin muutamasta eläintehtaiden ongelmista. Lisäksi suurin osa kasvienergiasta, joka nyt menee itseään huomattavasti pienemmän lihamäärän tuottamiseen, voidaan käyttää suoraan ihmisravinnoksi. (Edellinen linkki + esimerkiksi tämä uutinen)
Vaikka toisaalta tämä kehitys on jotenkin ihmismäisellä tavalla vinksahtanutta. Kun ei vaan millään voi luopua lihasta, vaikka sen tuottaminen on tehotonta ja vie paljon enemmän resursseja ja energiaa kuin mitä se syöjälleen tuottaa, puhumattakaan sen eettisistä puutteista ja terveysriskeistä niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja että sitten mieluummin kehitetään keinolihas, jotta voidaan upottaa hampaansa siihen esimerkiksi papu- tai soijapihvin sijasta. Aika kummallista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)