Ihmislaji on kykenevä niin suureen pahaan, ettei sitä voi yksilötasolla oikein ymmärtääkään. Kävin siis omin silmin katsomassa, mitä Auschwitz-Birkenausta on jäljellä. (Linkki: http://en.auschwitz.org/m/) Aika paljon, mikä on hyvä. Minusta on hyvä, että sitä paikkaa esitellään ja siellä kierrätetään ihmisiä. Yli miljoonan ihmisen järjestelmällinen tappaminen on jotain, minkä ei pitäisi antaa painua unholaan. Kyseessä on kuitenkin yksi Euroopan suurista kollektiivisista traumoista, sotien ja neukkulan ohella. Omassa sarjassaan tämä on kuitenkin häikäilemättömän päämäärätietoisuuden ja valtavuutensa vuoksi. Siis oikeasti, ensin saada idea tappaa muutama kansanryhmä, suurimpana juutalaiset, mutta myös romanit ja homoseksuaalit, kokonaan, ja sitten lähteä toteuttamaan sitä kurinalaisesti, järjestelmällisesti ja tehokkaasti ja kaiken liikenevän hyödynnettävän (kirjaimellisesti) hyödyntäen - se kuulostaa niin epätodelliselta!
Pienoismalli kaasukammiosta.
He luulivat saavansa tavaransa takaisin.
Röykkiöittäin tavaraa. Kenkiä, astioita, proteeseja, kainalosauvoja. Hiuksia.
Esillä oli myös hiuksista kudottua kangasta. Hiuksia ja sitä kangasta ei saanut kuvata.
Mutta eihän se ole epätodellista. Eikä se jäänyt viimeiseksi kansanmurhayritykseksi tai keskitysleiriksi edes Euroopassa.
Auschwitz I.
Auschwitz I.
Auschwitz II Birkenau. Se isompi, varsinainen tuhoamispaikka.
Auschwitz II Birkenau. Ladoilta näyttäviä vankien asuinrakennuksia ja niiden raunioita silmänkantamattomiin.
Auschwitz II Birkenau. Sisäkuva asuinrakennuksista, kuvassa nukkumalavereita.
Pohjois-Koreassa taitaa parhaillaankin olla hyvin paljon ihmisiä tämänlaisessa paikassa. Olkoonkin, että ilman samanlaista joukkotuhonnan tarkoitusta. Se erottaa Auschwitz-Birkenaun myös neukkujen Siperiaan perustamista vankileireistä, jossa ihmisiä kuoli lähinnä sairauksiin, nälkään, kylmyyteen, yksilöteloituksiin ja satunnaseen väkivaltaan. Yhdistävänä tekijänä niillä on kuitenkin se, että joku niistä ja vastaavista paikoista aina hyötyy. Ja tarpeeksi suuri enemmistö antaa sen tapahtua. Tilaisuus tekee varkaan ja yhdistelmä valta + rankaisemattomuus johtaa hirveyksiin. Olen tietenkin idealistipiiperö, mutta joskus mietin, olisiko ääneen lausutuilla ajatuksilla oma perhosvaikutuksensa. Olisiko tämä ja moni muu tuho ja pahuuden riemuvoitto jäänyt tapahtumatta, jos tarpeeksi moni olisi suunnitelmasta kuultuaan nauranut että mikä idioottimainen ajatus! Tai sanonut ei. Ollut eri mieltä ja ilmoittanut sen. Sen sijaan, että oli kiltisti hiljaa.
Jostain syystä, kuljeskellessani Auschwitz-Birkenaun rakennusten välissä, päässäni alkoi soimaan kappale, joka kirjoitettiin vastauksena erääseen kirjeeseen. Kirjeen kirjoittaja ei pitänyt siitä, että bändin jäsen ilmoitti mielipiteensä erääseen asiaan.
Kaupunkiviljely Helsingissä elää vahvaa nousukautta. Dodo ry:n viljelypaikat Pasilassa vietiin käsistä ja moni jäi ilman. Siirtolapuutarhoihin on vuosien jonot ja puutaloalueilla perustetaan pihapalstoja. Minusta se on hienoa, vaikka jotkut saattavatkin kuitata asian cityhipstereiden trendihöpötyksenä. Toivottavasti kehitys jatkuu ja laajenee eivätkä helsinkiläiset kattopuutarhat jää haavekuviksi. Johan niitä on muualla. Olisi jo aika ymmärtää, että kaupunki ja vihreys tai viljely eivät ole toistensa vastakohtia. Ei se oikeastaan edes olisi erityisen radikaalia, vaan eräänlaista paluuta kaupunkien alkuaikoihin. Kaupungeissa on aina viljelty omiin tarpeisiin. Eikä kaupungin todellakaan tarvitse olla ruma betoniautiomaa, vaan se voi olla viihtyisä elinympäristö niin ihmisille kuin kasveillekin. Lisäksi haaveilen hiukan omista mehiläisistä, kuten täällä: http://www.youtube.com/watch?v=n9Dt0bpHLVE. Viljelijäksi minusta tuskin on, eikä kokemustakaan ole. Viimekesäiset chilit oli aika epäonnistunut yritys. Vaikka monesta taimesta muutama jäikin henkiin ja ihme kyllä pärjäsi talvenkin yli, vain yksi kantoi satoa (yksi palko viime teoikseen, ennen risuksi kuivumistaan). Ja totta puhuen enhän minä edes itse niitä idättänyt, Puoliskohan ne multaan laittoi ja niistä huolehti... Mutta en vielä lannistu, tänä vuonnapa koitan ihan itse vihanneskrassia ja sokeriherneitä! Kuva:
Sokeriherneet on niissä pikkupurkeissa. Pikkutaimi keskellä on peräisin eräästä epäonnisesta chilistä. Kokeilin, kasvattaako irtileikattu chilinoksa juuren ja niinhän tuo kasvatti! Piti istuttaa sekin sitten.
EDIT: vaihdettu mehiläistarhauksesta kertova linkki (bbc:n juttu ei suostunutkaan näkymään).
On se kyllä kätevää, kun kaikki kierrätysmateriaalityöstäjät ja uusiokäyttäjät kerääntyy kerran vuodessa samaan paikkaan! Tuli tehtyä muutama ostos, kyllä.
Autuaammille metsästysmaille poistui hän. Aina reipas seurustelu-upseeri, puistokaveri, pehmeä ja lämmin halittava, välillä vahvaluontoinen ja kärkäs haukkaamaan. Kaikin puolin kissamaisen täydellinen persoona.
Eräällä myöhäisiltapäivän kävelyllä huomasin, että kaikki Helsingin taloyhtiöt eivät ole punatiilivillityksen kourissa. Ilahduin suuresti, kun julkisivurempan jäljiltä tämän talon seinä ei ollutkaan paljaaksi kuorittu, vaan kuulsi uutta väriä:
Muotivillitykset sikseen, minusta asuintalon pitää näyttää asuintalolta, eikä ladolta tai muulta teollisuusrakennukselta. Tässä erityisen olennaista on, että talon seinien pinta on viimeistelty. Kyllä hienojakin punatiilirakennuksia löytyy, vanhoja teollisuusrakennuksia, jotka on sittemmin muutettu esimerkiksi asuinkäyttöön. Ja niissä on tiettyä viehätystä, kyllä. Mutta olennainen osa sitä viehätystä on nimenomaan niiden historia ja se, että ne ovat harvinaisuuksia kaupunkikuvassa. Eihän esimerkiksi Arenan talo näyttäisi paljon miltään, jos sen ympärilläkin olisi vain punatiiltä joka suuntaan.
Tästä ei alunperin pitänyt tulla päivitystä, mutta kaiken ironisuuden keskellä tekee mieli nostaa esiin Ateneumin taidemuseossa vielä 29.4.2012 saakka nähtävissä oleva ruotsalaisen Carl Larssonin (1853-1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä.
kuvat otettu sallitulta alueelta :)
Nimi viittaa Larssonin tapaan kuvata perhettään ja kotiaan saaden kaiken näyttämään hyvältä ja kauniilta. Larsson julkaisi vaimonsa kanssa kotia ja elämää kotona käsittelevän kirjankin vuonna 1899, ett Hem. Ilmeisesti jo elinaikanaan häntä on kritisoitu siitä, että hän kuvaa kohteensa ja elämänsä vähän liiankin ruusuisasti, että esim. kukkaset on maalattu liian isoiksi jne. Taiteilijan elämän alkutaival oli kaikkea muuta kuin kuvista näkyvä idylli: juoppo isä ja töissä raatava äiti, jonka tienaamat rahat isä joi pakottaen perheen aina uudestaan muuttamaan, kun ei ollut rahaa vuokraan. Kaikeksi onneksi Carlilla oli lahjoja ja opettaja, joka ne huomasi. Ja onneksi hän tapasi tulevan vaimonsa, Karinin, 1877-1878 (Larsson lähti Pariisiin 1877 ja tapasi Karinin seuraavana kesänä). Tämän jälkeen myös hänen maalauksensa alkoivat käydä paremmin kaupaksi. Tätä ennen Larsson oli toiminut kuvittajana, ilmeisesti kohtuullisen menestyksekkäästi, mutta ei ollut vielä menestynyt taidemaalarina. Valitettavasti Ateneumissa ei ole hänen kuvitustöitään esillä kuin suunnilleen yhden tarinan verran ja opaskin mainitsi asiasta vasta loppuvaiheessa melkein kuin ohimennen. Minun mielestäni kuvittajantyö on kuitenkin avaintekijä hänen maalaustyyliään ajatellen, koska se on niin sarjakuvamaista. Ja mitä siihen "liian onnellista" -kritiikkiin tulee: ihan kuin maailmassa olisi liikaa onnen ja hyvän olon kuvauksia. Ainahan taiteilijat valikoivat kohteensa eivätkä kaikki muotokuvatkaan ole realistisia. Edes valokuvat eivät "näytä kaikkea" vaan aina sen, mitä kuvaaja valitsee. Mutta ilmeisesti näissä idyllisissä perhe-elämän kuvissa tuntuu ärsyttävän nimenomaan se, että nyt näytetään hyvää ja kaunista, ei rappiota ja kurjuutta. Mitenköhän moni on salaa pettynyt, kun kuulee, että Karinin päiväkirjoista voi päätellä ainakin hänen olleen hyvin onnellinen ihminen? Tavalliseen ihmiselämään kuuluvat ristiriidat ym ovat varmasti olleet läsnä heilläkin, varsinkin kun saivat kuusi lasta, joista kaksi kuoli ennen aikuisuutta. Ja tietysti tytärten taiteellisten taipumusten tukahduttaminen kunnollisten ammattien ja avioliittojen vuoksi on omanlaisensa tragedia. En silti jäänyt kaipaamaan kuvia raivarit saaneesta uhmaikäisestä tai pilaantuneesta sadosta.
