Ikä ikäänsä kutakin

Monesti kuvitellaan, että nuorena on vapaa ja huoleton. Ei tarvi välittää paljon mistään, ei ole vastuuta mistään ja voi muutenkin tehdä ihan mitä huvittaa. Jotkut saattavat myös vähän vartuttuaan kaivata takaisin siihen nuoruuteen. Onhan se tietysti tottakin, harvemmin teinillä on esim. asuntolainaa tai vakituista työpaikkaa (no sitä jälkimmäistä on yhä harvemmalla aikuisellakin) tai vaikkapa lapsia tai eläimiä, jotka ovat riippuvaisia tämän huolenpidosta. Mutta jos ajatellaan muuta kuin talouteen tai huolehdittaviin liittyviä asioita, musta tuntuu pikemminkin että vasta nyt kun neljäskymmenes ikävuosi ei ole enää aivan käsittämättömän kaukana, on jotenkin vapaampi ja rennompi olo. Teininä oli kovin tärkeää olla tietynlainen, vaikka mä en koskaan ollutkaan ns. massateini. Mutta kuitenkin silloin oli jotenkin niin paljon tärkeämpää, miltä näyttää ja antaako juuri sen haluamansa kuvan itsestään. Ettei vaaaaan olisi millään lailla nolo, sehän olisi ollut ihan kamalaa! Ei vaikkapa jollain bändikeikalla voinut kunnolla bilettää, vaan piti tietysti tarkkailla esitystä viileänä ja ehkä vähän hyväksyvästi nyökkäillen.

Mutta tähän ikään tultuani olen alkanut ajatella, että voinkin vaan mennä ja heittäytyä, kun siltä tuntuu. Ja jopa heiluttaa täysillä nyrkkiä (hevikeikalla). Eikä muutenkaan ole enää ollut niin väliksi, näytänkö "ikäiseltäni" vai pukeudunko kenties liikaa nuorille tarkoitettuihin vaatteisiin, onko musiikki-, kirja- tai elokuvamakuni "ikäiselleni sopivaa" vai kenties jotain sellaista, minkä parikymmentä vuotta nuorempien voisi kuvitella omaavan. Yleensähän ihmisten maun ajatellaan "kehittyvän" iän myötä, millä kai tarkoitetaan sitä, että kun nuorena on nauttinut sci-fi- ja actionleffoista, fantasiasta ja metallimusiikista, vanhemmiten nauttiikin jostain muusta (draamasta, inhorealismista ja Phil Collinsista/setärockista). Heh. No, noin radikaali muutos tuskin on mahdollinen ilman omia aktiivisia toimenpiteitä. Tietenkään omat mieltymykseni eivät ole olleet ihan noin yksioikoiset kuin tässä annan ymmärtää, on paljon taiteellisiakin artisteja ja muunlaistakin elokuvaa ja kirjallisuutta, mistä olen kovasti pitänyt ihan pienestäkin asti. Mutta enimmäkseen voisi sanoa, että "kehitystä" ei juurikaan ole tapahtunut. Jonkun mielestä se on varmaankin huono asia, mutta tässä iässäpä en enää pahemmin välitä ;)

Lisäksi minusta on tullut vähän rohkeampi sanomaan omia mielipiteitä ja ilmaisemaan itseäni. Ja ehkä myös herkempi kuuntelemaan itseäni ja ottamaan varmemmin kantaa siihen, mitä minä haluan. Pelkoa yli-itsekkyydestä tuskin on, koska mulla oli aikaisemmin tapana yrittää olla tärkeille ihmisille sellainen kuin oletin heidän odottavan minun olevan. Olen siis yrittänyt mennä ikään kuin pidemmälle kuin normaali läheisen huomioon ottaminen "edellyttäisi" ja oikeastaan joskus on saattanut käydäkin niin, että kun joku on vaikkapa tarvinnut apua, en olekaan jaksanut sitä antaa. Jos Kun en enää toimi niin, saatan olla itsevarmempi sanoessani, mitä haluan, mutta mulla saattaa myös jäädä enemmän energiaa toisten huomioon ottamiseen ja aitoon läsnäoloon.