Eläimellistä menoa

Huomenna torstaina keskustellaan eduskunnassa, pitäisikö luopua eläinten sullomisesta verkkohäkkeihin rahan takia. Kysymyksessä on siis lähetekeskustelu kansalaisaloitteesta. Samalla keskusteltaneen, onko pakko noudattaa hallituksen tahtoa luoda ns. normaalin lainsäädäntömenettelyn ohittava pikakaista eli kun on ensin säädetty laki kansalaisaloitteesta, onko sitä nyt oikeasti noudatettava...eikun siitä taisikin tulla kannanotto, että sinnepäin. Tarkemmin ottaen kansalaisaloite on verrannollinen sadan kansanedustajan allekirjoittamaan aloitteeseen. Mnjäh. Parempi kuin ei mitään, tietysti.

Pitäisiköhän pistää veikkaus pystyyn, monennessako puheenvuorossa väitetään niiden, jotka haluavat kieltää turkistarhauksen, olevan vieraantuneita luonnosta. Sillä sehän se vasta luonnollista on, pitää eläimiä syntymästään asti verkkopohjaisissa pikku häkeissä, muutaman lajitoverin ja ehkä yhden puukalikan kanssa.

Samaan aikaan samassa paikassa. Eli kun elämä on jo valmiiksi ollut kurjaa tai kurjahkoa, voi siitä tehdä vielä vähän kurjempaa. Vai olenkohan ainoa, joka näkee aivan erityisen julmuuden siinä, että löytöeläin, joka on ehkä ollut lemmikki, otetaan talteen (niin, joskus on voinut puhua jopa pelastamisesta) - ja aletaan sitten käyttää sitä kokeisiin. Sitä paitsi jos laji on muuten vaan villiintynyt, kuten esim kanit, ei se mun mielestä eroa villieläinten pyydystämisestä. Ei se eläin ainakaan tiedä, miten monen sukupolven takaiset esivanhemmat elivät tyytyväisenä ihmisolentojen kanssa. Ja silloinkin, kiinniotto kokeita varten ei oikein sovi kuvaan rakastetusta lemmikistä. Kanien keskuudessa leviävien tautien tapauksessa asiaa toki voisi harkita.

Kaksi tiskirättiä ja yksi kaulaliina myöhemmin...

No niin, koukkuun on jääty. Nyt on syntynyt pari tiskirättiä (no, ensimmäinen oli vähän epämuodostunut - suoran reunan saaminen voi aluksi olla hieman hankalaa..) ja kaulahuivi. Simppeleitä molemmat, oikeastaan pelkällä pylvästekniikalla. Eikä erityisen kuvauksellisia.

Seuraavaksi olisi tarkoitus ottaa työn alle lasinaluset parvekkeelle, jos ne saisi tehtyä terassikauden alkuun. Harjoittelukappale näyttää tältä:

Vähän hiomista tekniikassa. Ja kerros tai pari lisää. Ei tunnu ollenkaan mahdottomalta projektilta. Tosin lanka lähtee vaihtoon, nyt kun kevät rupeaa vihdoin olemaan täydessä vauhdissa, on pakko saada pirteämpiä värejä.

Assistentti tarkkailee:

Leikitäänleikitäänleikitäänleikitään..jooko..

Kevättä odotellessa

Kevät tuo aina mukanaan jotakin uutta. Luonnon kiertokulussa kevään uudet elämänalut ovat ainutkertaisia, vaikka ovatkin tavallaan edellisten vuosi(tuhansi)en elämänalkujen toisintoja. Keväällä mielikin hieman uudistuu, vaikkei varsinaista uutta elämässä muuten olisikaan. Kylmän ja pimeän jälkeen lämmittävät auringonsäteet ja lempeästi puhalteleva tuuli riittävät saamaan aikaan jälleensyntyneen tunteen. Tänä vuonna pimeyttä riitti sen tavanomaisen määrän, mutta kylmyyttä ja lunta sitäkin enemmän. Ja riittää edelleen. Mieli alkaa silti vähitellen kääntyä kohti valoa ja kirkkaita värejä. Tänä vuonna kevät tuo elämääni mukanaan myös mullistuksen, josta ensimmäinen aalto on jo käynnissä. Miten tässä kaikessa vielä käy, jää nähtäväksi. Ainakin asunnonetsintä on nyt päättynyt ja keväistä tunnelmaa pääsee juuri sopivasti lisäämään tuleva sisustuskausi.

Alkuvuoden asuntonäyttöramppauksessa oli itse asiassa yllättävän hyvä puoli - vaatekaupoissa luuhaaminen jäi vähemmälle. Ja kun piti tarkemmin tarkkailla rahankäyttöäkin, ei tullut tehtyä niin paljon heräteostoksiakaan. Tai ehkä oikeammin turhakeostoksia, sillä eräät parhaista ja kovassa käytössä olevista vaatteistani on olleet heräteostoja. Mutta, valitettavasti, häpeän tunnustaa, osa kokonaan käyttämättä jääneistäkin on ollut heräteostoksia.

Ostamisen jäätyä vähemmälle on itse tekeminen alkanut tuntua houkuttelevalta. Näin siitä huolimatta, että olen aina ollut ihan surkea missä tahansa kädentaidossa. Ja että koulussa vihasin kässätunteja suunnilleen yhtä paljon kuin liikuntatunteja. Sittemmin olen löytänyt liikunnan ilon, mutta muista kuin koulussa harjoitetuista lajeista. Voisinko löytää käsitöistäkin jotakin iloa? Ainakin jos saisin kehitettyä riittävästi kärsivällisyyttä opetella jonkun taidon? Olen ajatellut virkkaamista.

Suunnittelin koko viime talven tekeväni itselleni pipon. En edes ostanut koukkua, saati lankaa.

Nyt olen vähän alkanut suunnitella mattoa. Esimerkiksi tällaista. Värejä pitää toki vielä miettiä. Musta ja musta harmaa tai tumma turkoosi, vaikkapa. Myös tällainen on hieno. Ja tämä. No ei keltainenkaan huono vaihtoehto ole.

Oiskohan jossakin työväenopistossa virkkausta superkömpelöille -kursseja...

Mä maksan ja maksan, mutta kukaan ei kiitä

Viime viikkoina olisi ollut niin herkullisia, pidemmänkin kirjoittelun ansaitsevia aiheita tarjolla. Sattuneesta syystä vaan ei oo pystynykyenny tekemään mitään "ylimääräistä", jollaisena tätä blogia vähän pidän. Nyt on kuitenkin hiukan tilaa vapaalle ajattelulle, ja käytänkin sen heti hyväksi.

Nämä herkulliset aiheet liittyvät verotukseen. Meillä oli ensin onneton episodi, jossa yksinäiselle turvapaikanhakijalle/moottoripyöräjengin liepeillä pyörivälle yrittäjälle maksettiin pimeästi hyvää tarkoittaen/hyvässä uskossa, että yrittäjä hoitaa velvollisuudet kuten kuuluu. Sitten hallitus yritti saada yrittäjien ja osakkeenomistajien "verotaakkaa" alennettua vähän reilummalla kädellä, ja joutuukin nyt jälkikäteen selittelemään ja muuttamaan aikeitaan, kun asia tuli julkisuuteen eikä sitä nieltykään noin vain. Sitten paljasteltiin suomalaisia veroparatiisiympyröitä. Näistä kaikista muistin taas vanhastaankin tutun ihmellisen yleisen käsityksen, että verot on vain ilkeän valtion tai vielä pahempaa: byrokraattien, keksimä keino kiusata pientä rehellistä ihmistä. Siitä syystä ei ole muka keneltäkään pois, jos byrokraattia vähän huijaa ja pistää silloin tällöin hieman ekstraa verottajan ohitse omaan taskuun.

Mutta! Samalla, kun itketään verojen ankaruutta jne unohdetaan, millä tätä yhteiskuntaa pyöritetään. Väitän, että kaikki veronkiertäjät/veroja vihaavat ovat: käyneet koulua, käyttäneet julkista terveydenhuoltoa ainakin lapsena, heidän äitinsä ovat saaneet neuvontaa ja apua neuvolasta, ajelevat autoillaan paikasta toiseen teitä pitkin (harvempi varmaan käyttää julkisia kulkuvälineitä), voivat jättää sen autonsa parkkiin ja jos se varastetaan, he voivat ilmoittaa asiasta poliisille ja ehkäpä saada autonsa takaisinkin, he saavat lautaselleen maataloustukien avulla ihan käsittämättömän halpana pidettyä sikanautaa jne. Niin ja jos he työllistävät, kuten tämän hetken pyhä lehmä kuuluu, he saavat valita työnhakijoista, joista kaikki osaavat lukea, kirjoittaa ja käyttää tietokonetta, ovat kouluttautuneet kyseiseen ammattiin eikä se ole maksanut näille työllistäjille yhtikäs mitään. Heidän ei tarvitse maksaa lahjuksia pystyäkseen hoitamaan asioita ja pyörittämään bisneksiään. Jos he saavat lapsen, voi toinen vanhemmista jäädä kotiin hoitamaan sitä. Jos he ovat muuttaneet omaa rauhaa saadakseen ja halvempien asumiskustannusten perässä keskelle metsää, mukulan koulumatkasta ei välttämättä tarvitse itse maksaa juuri mitään. Ja silti itketään, miten rankkaa on maksaa yhteiskunnalle. Vähän veikkaisin, että itku ois kovempi, jos jokainen joutuisi itse huolehtimaan kaikkien tarvitsemiensa palvelujen kustantamisesta. Tien rakentaminen kotoa mahdolliselle työpaikalle se vasta nannaa olisikin.

Eri asia sitten on se, miten ja millaisella tehokkuudella yhteiskunnassa verovaroja käytetään. Hommataanko ylikalliita toimimattomia tietojärjestelmiä, sairastutetaanko kokonainen sukupolvi homekouluissa, juoksutetaanko syrjäytettyjä luukulta toiselle lomakkeiden kanssa, tuetaanko veroparatiisiyhtiöitä julkisissa kilpailutuksissa. Kupataanko yhteiskunnan ylläpitämiseen tarkoitettua rahaa johonkin muualle.