Homojen hommaa

Pride-viikon jo perinteeksi muodostunut Homojen hommaa -stand up oli tänä vuonna erityisen kansainvälinen ja runsas. Esiintyjissä oli maahanmuuttajia ja puoliksi ulkomaalaistaustaisia. Juontajana toimi nopeasanainen Ali Jahangiri, joka on työskennellyt alalla pitkään. Sen tietysti huomasi, varsinkin verrattuna joihinkin esiintyjiin Alin juonnot olivat huomattavasti hauskempia.

Ilta oli mukava, Botta oli täynnä ja varsinkin ensimmäiset esiintyjät olivat hauskoja. Ei varmasti ole helppoa yrittää keksiä settiä homoyleisölle, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten eri tavalla eri koomikot tämän ratkaisivat. Ai niin, miksi homoyleisö olisi vaativampi kuin tavallinen yleisö, jonka joukossa väistämättä on myös homoja? No koska toimiakseen komedia vaatii jonkinlaisen samaistuksen tai edes tunteen siitä, että tietää, mistä puhutaan. Muutama, joka ei naura, ei haittaa, jos suurin osa yleisöstä hekottaa, mutta jos suurin osa yleisöstä onkin sellaisia, joita ei omat jutut kosketa, ollaankin jo vaikeilla vesillä. Siksi esimerkiksi kanadalaiskoomikon englannin kieleen perustuva kielivitsi sai aikaan vain jäätävää hiljaisuutta. Hyvä koomikko ei tule vaan kertomaan juttuja itsestään, vaan yrittää saada kontaktin yleisöönsä. Homot on siinä hankala yleisö, että harvalla heterokoomikolla on meistä hirveästi kokemusta. Monena vuonna onkin ollut joukossa näitä "mitä minä ajattelen homoista" -juttuja. Myös tasa-arvo on tietysti aina mainittava, varsinkin jos on joku ajankohtainen lakiesitys meneillään, vaikkapa. Ja kerrottava, miten meidän oikeuksia puolustetaan. Aika monen esitys oli kuitenkin perusheteroa. Omalla tavallaan huippu oli erään naiskoomikon (Eeva Vekki?) kysymys yleisölle: kuinka moni teistä on naimisissa? Kaksi päivää sen jälkeen, kun lakivaliokunta oli tyrmännyt avioliittolain uudistuksen. Siis oikeesti?! No nousihan sieltä hiljaisuuden jälkeen yksi käsi. Ja päästiin kertomaan polttarivitsi. Asian voi tietysti ratkaista myös niin kuin Ida Grönlund: oli hyvä setti, sopivasti heteroa ja homoa, ja lopuksi ihana uudelleensanoitettu Päivänsäde ja menninkäinen. Harmi vaan, että oli täsmälleen sama kuin viime vuonna. No uusien juttujen keksiminen on tietysti vaikeaa.

Ulkomaalaismausteiden ansiosta kerrottiin myös suomivitsejä ja Ali sekä puoliksi turkkilainen goottityttö (valitettavasti en muista hänen nimeään, eikä sitä ollut esiintyjälistassakaan) heittivät muutaman pizzakebabläpän. Kyllä ne ehkä vielä pari vuotta toimii, ennen kuin alkaa tuntua kuluneilta. Sitten voi ottaa esiin bussikuskin :) Tuosta goottitytöstä toivottavasti kuullaan vielä, ei ollut ihan niin noloa eikä yliheteroa juttua kuin useimmilla muilla. Vaikka onhan paljon kiinni myös siitä, miten juttunsa esittää - esimerkiksi Ali Jahangirin ennenaikaista siemensyöksyä käsittelevä setti oli hyvinkin hauska, vaikkei se omaan elämään millään tavalla liitykään.

Tänä vuonna esityksiä oli kaksi, ja yleisöä riitti. Ja, kuten sanottua, hauskaa oli, muutamista piinallisista hetkistä huolimatta. Ensi vuonna uudestaan!

Ruotsalaista kauhua

Ruotsidekkari on viime vuosien aikana muodostunut omaksi käsitteekseen. Ja hyvästä syystä, naapurin lintukoto tai oikeammin sen muuttuminen on tuottanut suuren määrän tarkkanäköisiä ja jännityksen taitavia kirjoittajia. Mitä nyt joskus ehkä menee väkivalta hieman yli (siitä lisää hieman myöhemmin, kirjakesä on vasta alussa). Kauhukirjallisuus taas on sellainen laji, jota ei ihan heti odottaisi grannesvenssoneilta.

Mutta sitten tuli John Ajvide Lindqvist ja Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Vampyyritarina, joka saavutti suuren suosion ja josta tehtiin elokuvakin. Kirjassa tavallinen koulukiusattu poika tutustuu tytöltä näyttävään vampyyriin, joka asuu pedofiilin kanssa. Tarina on kyllä ihan vetävä, väkivaltaisista kohtauksistaan huolimatta, ja luvassa on myös onnellisehko loppu, omalla tavallaan. En ole lukenut varsinaista nuorisokirjallisuutta juurikaan, edes nuorena, enkä lähtisi tekemään liian tiukkaa rajaa nuoriso- ja aikuskirjallisuuden välille. Jotenkin Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli kuitenkin saa hänen ensimmäiset kirjansa tuntumaan nuorisokirjallisuudelta, ainakin Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, zombietarina: kuolleet eivät enää pysy kuolleina, tosi helppolukuinen) ja ehkä myös Ystävät hämärän jälkeen. Viimeksi mainittu mahdollisesti päähenkilön nuoren iän takia ja siksi, että koulumaailma on niin kovasti läsnä. Muutama kohtaus on kuitenkin niin raaka, että sisäinen lastensuojelijani kyllä epäilisi antaa tätä kirjaa teini-ikäisellekään luettavaksi. Vaikka toisaalta tiedostan sen, että moni teini on kokenut elämässään pahuutta ja raakuutta, joten kirjallisuudelta suojelu tuntuu tekopyhältä.

Ihmissatamassa (Människohamn) oltiinkin sitten jo syvemmillä vesillä (heh) ja kirjaa lukiessani minusta alkoi tuntua, että Ajvide Lindqvistia voi hyvällä menestyksellä verrata jopa Stephen Kingiin. Tässäkin tarinassa on kuolemaa, mutta harva mereen kadonneista oikeasti kuolee. On kummittelua, pelkoa, ja alkoholisoituneen lastaan etsivän isän itsensä ylittämistä, kun hän vihdoin lopettaa vuosisatoja kestäneen kirouksen.

Varsinainen outous ilmestyy maailmaan kirjassa Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Mies löytää omituisen vauvan metsästä ja kasvattaa sen piilossa. Mutta mikään ei pysy salassa, eikä väkivallalta voi välttyä. Tässäkin on näyttämönä ensisijaisesti nuorten maailma, varsinkin kirjan loppupuolella, kun tyttö astuu maailmaan. Mutta tämä ei silti vaikuta varsinaiselta nuortenkirjalta. Ehkä hänen käyttämänsä kieli on monimutkaistunut tai sitten suomentaja on vaihtunut...nämä kaikki kirjat olen nimittäin lukenut suomennettuina.

En yleensä pidä siitä, että kirjoja kuvaillaan tyyliin: "kaiken kurjuuden keskellä silti toivonpilkahdus", koska useimmiten tämä "toivonpilkahdus" on seurausta lähinnä lukijan toiveajattelusta eli olematon. Tai sitten sen on tarkoitus tasapainottaa kaikki kirjan kauheudet, ettei lukija olisi aivan murtunut luettuaan kirjallisen sadismia ja onnettomuutta. Tyyliin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Näistä neljästä kirjasta kuitenkin kolmen ensimmäisen loppuratkaisussa näkyy se pieni pilkahdus, elämä palautuu raiteilleen tai seuraa uusi alku. Kultatukka, tähtönen loppuu hieman eri tavalla. Mutta se taitaa silti olla juuri oikea tapa tuolle tarinalle.

John Ajvide Lindqvist on hyvin omalaatuinen kirjailija. Käyttäessään kauhun pahimpia kliseitä, vampyyrejä ja zombeja, hän tekee sen omalla tavallaan ja saa ne tuntumaan raikkailta, uusilta luomuksilta. Hänen muita kirjojaan voisi kauhukirjallisuuden lisäksi kuvailla kummakirjallisuudeksi. Suomikumma on arkisen näyttämistä oudossa, uudessa valossa. Kummakirjallisuus voisi olla vähän laajempi genre, ja hän sopii siihen oikein hyvin.

Kiitän tärähtäneistöä

Olen kiitollinen "tärähtäneistölle" (Soinin termi), koska sen ansiosta voin yleensä tuntea itseni tasavertaiseksi kansalaiseksi. Soinin halveksiman ihmistyypin seurassa voin kokea, että ihmiset ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä, jopa minulle. Heidän ansiostaan en tunne itseäni toisen luokan olennoksi ja tiedän, että jos joku minua kiusaa, väärintekijä on kiusaaja enkä minä, joka kehtaan olla olemassa.

Avioliittolakikeskustelussa olen usein liikuttunut, kun olen kuullut hyvinvoivan valkoisen heteron puolustavan minun rakkauteni tasavertaisuutta. Ilman ns. omaa lehmää ojassa. Heidän takiaan uskoni ihmiskuntaan ei ole täysin mennyttä, vaikka yhteiskuntamme on täynnä äänekkäitä räsäsiä ja soineja.