Hon är inte jag

Mitä siitä tulee, kun unelmat ja kova työ vievätkin jalansijan asemesta jyrkänteen yli? Kun viemällä sopeutumisensa äärimmilleen hukkaa itsensä, eikä siltikään tule nähdyksi? Iranilaistaustainen ruotsalaiskirjailija Golnaz Hashemzadeh kuvailee eräänlaisen kiltin tytön tragedian. Pakolaisena, isänsä äitiin kohdistamaa väkivaltaa lieventämään pyrkivänä ja pikkuveljeään suojelevana, paikkaansa yhteiskunnassa hakevana hän ei kuitenkaan aivan pärjää, kaikki meneekin lopulta pieleen eikä Suunnitelma kanna. Vai oliko se hänen suunnitelmansa edes.

Kirjan päähenkilö on vanhempiensa kanssa Iranista Ruotsiin paennut tyttö, joka jää vanhempiensa ongelmien alle eikä tule edes heidän toimesta kunnolla nähdyksi ennen kuin on liian myöhäistä. Isä, jonka Hirviö silloin tällöin valtaa, on muuten niin kannustava kuin vanhempi vain voi olla. Hän ei vain näe, miten tuhoavaksi hänen eteenpäin kannustava asenteensa tyttären mielessä lopulta kääntyy.

Mutta kysymys ei tietenkään ole pelkästään siitä, että tytär isäänsä miellyttääkseen sen kaiken tekee. Hän haluaa tulla nähdyksi hyvänä ja arvokkaana, ei sellaisena, jolla on Vamma; este päästä yhteiskunnassa samalle tasolle ruotsalaisten kanssa. Siihen päästäkseen hänen tulee olla parempi kuin He. Hän haluaa ja hänen pitää tulla mahdottomaksi ohittaa. Hän haluaa näyttää opettajalleen, joka ei suostu ottamaan luokkaansa ulkomaalaisia, vaikka he osaavat täydellistä ruotsia ja tekevät koko vuoden tehtävät yhdessä hujauksessa. Opettajalle, joka kertoo hänelle, että eihän kaikki sovi milloinkaan sekaan, että hänestä ei koskaan voi tulla parempaa kuin minä opettaja hänet näkee, koska hänellä on vamma. Se vamma on perimä ja ulkonäkö.

Mutta hänestä tulee. Unelmien ja kovan työn ansiosta hän saa parhaat arvosanat. Hän pääsee Eliittikouluun (jonka esikuvana lienee Handelshögskolan) ja hänestä tulee ensimmäinen maahanmuuttajataustainen Eliittikoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja (kuten muuten kirjailijastakin). Hän on paras, hän tekee kaiken oikein, hän antaa haastatteluja päivälehtiin, hänet on mahdoton ohittaa. Mutta se ei sittenkään riitä, eikä hän saa palautettua viallisia saappaita kauppaan, koska "mutiaiset aina huijaa". Eikä Eliittikoulussakaan kaikki hänestä pidä, vaan hän saa solvaavia uhkailukirjeitä.

Hän ei sittenkään voi määrätä, miten ihmiset hänet näkevät. Traagista on, että ihmiset eivät tiedä, mitä he katsovat.

Päästyään töihin Firmaan, jonne kaikki eliittikoululaiset tähtäävät, ja suoriuduttuaan niin hyvin, ja kun hän on saavuttanut Sen Kaiken, on hän kadottanut itsensä. Anoreksia ja loppumaton halu olla sellainen, millainen hänen tulee olla, ovat koitumassa hänen tuhokseen. Eikä häntä sittenkään nähdä, hänen todellisuuttaan. Vaikka hän ei ole jaksanut peseytyä, häneltä on lähtenyt tukkaa päästä eikä hänen vartalossaan ole grammaakaan rasvaa ihon alla, hänen pomonsa vain kehuu häntä erinomaisesta suoriutumisesta ja tarjoaa uutta, haastavampaa projektia. Onhan hän niin hyvä näyttelemään, eivätkä ihmiset tiedä, mitä he katsovat.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin sillä aikaa, kun odotamme suomalaisten ulkomaalaistaustaisten kirjailijoiden nousua. Mielestäni suomalainen yhteiskunta kaipaa tuoreempaa näkökulmaa, sellaista, jonka lähtökohta on osittain muualla. Sillä välin olisi toivottavaa saada käännöksiä vaikkapa Ruotsista, jotta mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja ei jäisi löytymättä kielimuurin takia.

Palvelua ja kääntämistä

Suuresti arvostamani suomentaja Kersti Juva kertoo Kotuksen blogissaan, miten hän pyrkii tuomaan kirjojen henkilöt mahdollisimman lähelle lukijaa. Tähän kuuluu lukijaa vieraannuttavien piirteiden - kuten puhuttelumuotojen - suomentaminen sanan kaikenkattavassa merkityksessä. Jos alkuperäisessä teoksessa henkilöt puhuttelevat toisiaan titteleillä ja nimillä, tekee Juva kovan työn keksiäkseen, miten tämän voisi kiertää. Mielestäni ehkä vähän liiankin kovan. Ensinnäkin jos kirja sijoittuu vieraaseen aikaan ja paikkaan, voi teoksen yhtenäisyys kärsiä puhuttelutapojen muuttamisella. Jos lukija sattuu olemaan tietoinen esimerkiksi englantilaisista kohteliaisuussäännöistä ja lukee tällä tavalla muokattua kirjaa, se saattaa pikemminkin häiritä, kuin tuoda kirjan henkilöitä läheisemmiksi.

Toiseksi, sellaisessa kirjassa on varmasti paljon muutakin vierasta. Luin lapsena Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkareita, jotka sijoittuvat yleensä New Yorkiin, noin 1930-luvusta joitakin kymmeniä vuosia eteenpäin. Wolfe suuressa mahtavuudessaan vasta vieras hahmo olikin: hän siis omistaa kerrostalon, hänellä on oma kokki/hovimestari, jolta hän tilaa olutta napinpainalluksella. Hän viljelee orkideoita ja sitä varten hänellä käy oma puutarhuri. Hän ei poistu talostaan juuri ollenkaan, hän komentelee ja ratkaisee rikoksia. Hän puhuttelee aina ihmisiä hyvin kohteliaasti, kuten siihen aikaan ja kulttuuriin kuului, jopa vihaisena (no nyt just en muista miten hän kohteli Tolloa Komisariota:). Koko sen muun vierauden keskellä kohtelias puhe ei hirveästi enää vieraannuta, pikemminkin jos hän siinä ajassa ja asemassa olisi puhutellut ihmisiä kuten keskivertosuomalainen, olisi se ollut töykeää eikä olisi sopinut hahmolle ollenkaan. Eikä se, että kaikki muutkin olisivat puhutelleet toisiaan samalla tavalla, olisi juuri asiaa parantanut.

Lisäksi luulen, että jos tarttuu kirjaan, joka sijoittuu eri "maailmaan" kuin missä itse on, on jo valmiiksi hakeutumassa vierauden ääreen. No mutta minä olenkin aina ajatellut, että kirjallisuuden olennainen ominaisuus on nimenomaan tarjota välähdyksiä vieraasta maailmasta.

Vähän tekisi mieli jopa ajatella, että Juvan asenne on, vaikkakin hyvää tarkoittava ja ystävällismielinen, hiukan holhoava.

Mutta kieli ja kirjallisuus herättää tunteita. Itse olen ehkä välillä taipuvaisempi sentimentaalisuuteen ja vanhan arvostamiseen. Ihmettelin kovasti, kun luin viime vuoden viimeisestä Kielikellosta uussuomennoksista. Onhan näitä aina silloin tällöin tullut huomattua, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia. Arvelen, etten ole koskaan täysin tajunnut, että kyse ei ole vain jostain uusintapainoksesta tai huonon suomennoksen korjaamisesta, vaan täydellisestä uusiksi suomentamisesta. Ja sitä juuri ihmettelen, lukiessani artikkelin esimerkkejä ajattelin, että lukisin vanhoja kirjoja kyllä mieluummin vähän vanhemmalle suomelle käännettynä, kuin nykysuomelle.

Mutta mistä tämä into? Ymmärrän kamalan rikoksen - alkuperäisteosta lyhennellen tai muuten muokaten suomennetun - korjaamisen alkuperäistä vastaavaksi. Mutta miksi suomentaa uudestaan sellaisia kirjoja, mitkä on jo suomennettu ihan kelvollisesti? Jatkuvastihan syntyy uutta maailmankirjallisuutta, joka kaipaa kääntäjää. Ja mitä siitä, jos vanhojen suomennosten kieli on vanhaa, se ehkä kuuluu asiaan vanhaa kirjaa luettaessa. Ei siinä ole mitään pahaa, että lukija saa samalla käsityksen siitä, miten oma äidinkieli on vuosikymmenten (ja niin kovasti haluaisin ajatella, että jatkossa vuosisatojen) saatossa muuttunut. Minun mielestäni. Helppo olisi tietysti heti väittää vastaan, että eihän kukaan lukisi vaikeaa kieltä ja vaikeahan se olisi jos se eroaisi omasta päivittäin käyttämästä kielestä. Sillä kuka nyt haluaisi vaivata päätään jollakin "vaikealla".. en haluaisi uskoa, että se on näin. Haluaisin uskoa, että viimeistään koulussa voisi saada lapset ja nuoret lukemaan kaikenlaista kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta, ei vain sitä helpointa.

Vai onko tämä joku nuoren kielen syndrooma (kirjoitettua suomea vasta vakiinnutettiin 1800-luvulla, tietää Kielikellon samainen artikkeli)? Että kaikki kirjoitettu kieli täytyy aina pitää ajan tasalla, pakottaa kirjallisuus elämään jatkuvasti nykyhetkessä. Suomennetaankohan yhtä innokkaasti suomalaista kirjallisuutta nykykieleen? Yhtä hullu ajatus sekin on, eikö?

Rouskis

*rouskisrouskisrouskis* "Hei mitä, EI!" -oho *rouskisrouskis* - nyt se tulee *rouskis* *vilkaisu olan yli* - vielä ehtii *rouskis*loikkis* - karkuuuuun!

Joskus oltiin ihan yleisesti sitä mieltä, että eläimet ovat vain ulkoisiin ärsykkeisiin automaattisesti reagoivia hermokimppuja. Silloin ei suurella enemmistöllä liene ollut tapana viettää aikaa kissojen kanssa.

Minä!

MINÄ olen Radio Rockin aamujuontaja. MINÄ olen hetero ja haluan nyt Tulla Kaapista ja kertoa, millaisesta pornosta tykkään, koska sehän on aivan sama asia kuin homoudestaan kertominen! Sitten jos se video soittaa mulle vaikka tsemppiviestin kisoissa niin ei tarvi enää sanoa, että se oli yks tuttu vaan ja miettiä, kuuliko joku mahdollisen "rakastan sinua" -lopetuksen.. Voi hyvää päivää..