Viime kuukausien aikana facebookissa on kiertänyt entistä enemmän viestejä, joissa joko teini tai lemmikki on lähtenyt omille teilleen, naapurustossa on liikkunut epäilyttävä auto/henkilö, pehmolelu on kadonnut/löytynyt ja uusimpana erilaiset elintarvikkeista löytyneet outoudet. Limussa on ollut jokin pahanhajuinen ja -makuinen möykky tai, ylläripylläri: kinkusta on löytynyt pari palaa luuta! Jakakaa! Saa jakaa!
Mitä tollaisella oikein kuvitellaan saavutettavan? Eläinten katoamisilmoitukset vielä ymmärtää, jos on fb-kavereita samalla seudulla voi olla todennäköistäkin, että joku heistä näkee karkulaisen. Teinien "karkaaminen" saattaa taas johtua vaikkapa kotioloista, mitä ei tietenkään julkisuuteen (kyllä, facebook voi myös olla julkisuutta) kerrota. Eikä sekään ole ollenkaan ongelmatonta, voiko vanhempi jakaa julkisuuteen mitä tahansa lapsensa tekemisiä. Vaikka se ei olisi laitonta, se voi olla huonoa käytöstä silti. Siitä, miksi epäilyttävien autojen/henkilöiden valokuvien jakaminen on yhtä arveluttavaa, on blogannut esimerkiksi hän.
Sitten vielä nämä "löysin elintarvikkeesta jotain outoa" -päivitykset, miksi niitä pyydetään jakamaan edelleen? Jotta muutkin voi kauhistella, että onpas ällöä...?
Ja toinen hassu juttu, joka tuli mieleen tästä luunpaloja kinkussa, jakakaa! -päivityksestä, että erityisesti kasvissyöjiä, mutta myös tuotantoeläinten hyvinvointia muuten oikeasti tärkeänä pitäviä (sillä tavalla oikeasti, että se näkyy käyttäytymisessä, ei vain puheena), pyritään usein dissaamaan toteamalla, että heiltä on ne kuuluisat elämän realiteetit tai luontoyhteys hukkuneet eivätkä he ymmärrä, että luonnossakin eläimet tappaa toisiaan. Sitten lihansyöjäihmiset seuraavaksi nillittää, jos lihasta on löytynyt jotain, mikä muistuttaa heitä kyseisen lihan alkuperästä, joka on -ylläriylläri- eläin. Kauheeta ja ällöä, jos löytyy sitkeämpää säiettä, jännettä, rasvaa tai luunpaloja. Kauhistelu ei siis kohdistu siihen, että huonompilaatuista on myyty huippulaatuisena huippulaatuisen hinnalla, vaan kauhua ja vastenmielisyyttä herättävät nämä jäänteet eläimestä, minkä johdosta liha ei ole pelkästään keinotekoisen oloista pehmeää mössöä. Kenellähän se luontoyhteys oikeasti on kadonnut...
lauantai 14. syyskuuta 2013
torstai 12. syyskuuta 2013
Vähän Jäykempää Olutta
Helsinkiin avattiin tänä vuonna panimoravintola Bryggeri Helsinki. Olin tapahtumasta pienpanimoiden ja olutkulttuurin kannattajana tietysti innoissani, varsinkin sen jälkeen kun pääsin maistelemaan ravintolan tuotteita (niin olutta kuin hampurilaistakin) kesällä Makujen Suomi - tapahtumassa.
Sitten menin käymään itse ravintolassa. Sijaintihan on loistava, Senaatintorin ja Espan välissä. Sisäänkäyntiä joutui vähän hakemaan, mutta sellaista sattuu. Ravintola on kaksikerroksinen, katutasossa (yläkerrassa) on pienehkö baari ja alakerrassa ruokapuoli. Jälkimmäinen olikin jännä paikka. Etuosassa oli kattamattomia pöytiä, mutta suurin osa salista oli täynnä pöytiä täyskattauksessa pitkine valkoisine pöytäliinoineen. Sisustus oli kuin Aalto-Artek -linjaa pilkulleen noudattavan sisustusarkkitehtiopiskelijan tai oppikirjantekijän käsialaa. Henkilökuntaa riitti, tai no. Kävi ilmi, että pöydissä, joissa ei ole kattausta eikä pöytäliinaa, saa tilata vain tiettyjä (vissiinkin sitten "baari-") annoksia. Jos kattamattomassa pöydässä istuva halusikin tilata tai edes katsella ruokia varsinaiselta ruokalistalta (a lá carte), joutui vaihtamaan pöytäliinapöytään. Käytännössä siis muutaman metrin päähän, ei edes eri saliin.
No, asiakaskunta oli tunnelman mukainen, pukumiehiä vapaalla ja sellaista. Eikä tässä muuten mitään, hienostelevia ja sievisteleviä ravintoloita Helsingissä riittää, mutta hyvin, hyvin valitettava seikka on, että paikan olut on niin vietävän hyvää. Tosin se ei riitä paikan viihtyisäksi tekemiseen, joten kansanomainen eetu ei voi kuin toivoa, että Bryggerin oluita otetaan myyntiin Kaislaan. Tai Teerenpeliin. Tai Sivukirjastoon. Tai lukuisiin "kalaravintoloihin". Onhan näitä vaihtoehtoja.
Sitten menin käymään itse ravintolassa. Sijaintihan on loistava, Senaatintorin ja Espan välissä. Sisäänkäyntiä joutui vähän hakemaan, mutta sellaista sattuu. Ravintola on kaksikerroksinen, katutasossa (yläkerrassa) on pienehkö baari ja alakerrassa ruokapuoli. Jälkimmäinen olikin jännä paikka. Etuosassa oli kattamattomia pöytiä, mutta suurin osa salista oli täynnä pöytiä täyskattauksessa pitkine valkoisine pöytäliinoineen. Sisustus oli kuin Aalto-Artek -linjaa pilkulleen noudattavan sisustusarkkitehtiopiskelijan tai oppikirjantekijän käsialaa. Henkilökuntaa riitti, tai no. Kävi ilmi, että pöydissä, joissa ei ole kattausta eikä pöytäliinaa, saa tilata vain tiettyjä (vissiinkin sitten "baari-") annoksia. Jos kattamattomassa pöydässä istuva halusikin tilata tai edes katsella ruokia varsinaiselta ruokalistalta (a lá carte), joutui vaihtamaan pöytäliinapöytään. Käytännössä siis muutaman metrin päähän, ei edes eri saliin.
No, asiakaskunta oli tunnelman mukainen, pukumiehiä vapaalla ja sellaista. Eikä tässä muuten mitään, hienostelevia ja sievisteleviä ravintoloita Helsingissä riittää, mutta hyvin, hyvin valitettava seikka on, että paikan olut on niin vietävän hyvää. Tosin se ei riitä paikan viihtyisäksi tekemiseen, joten kansanomainen eetu ei voi kuin toivoa, että Bryggerin oluita otetaan myyntiin Kaislaan. Tai Teerenpeliin. Tai Sivukirjastoon. Tai lukuisiin "kalaravintoloihin". Onhan näitä vaihtoehtoja.
maanantai 9. syyskuuta 2013
Mistä hyvän elokuvan tunnistaa
Hyvässä elokuvassa on räjähdyksiä, ammuskelua, tappeluita, avaruusaluksia ja se herättää ajatuksia (muitakin kuin että kultapoju Matt Damon onnistuu naamastaan huolimatta ihan hyvin toimintasankarin roolissa). Lisäksi se herättää erilaisia ajatuksia katsojasta riippuen.
Kävin katsomassa Elysiumin.
Saara sai elokuvasta pontta syvälliselle pohdinnalle materiaalisen hyvän tavoittelemisesta ihmisyyden kustannuksella.
Itse katsoin elokuvaa omalta tasoltani, vertauksena länsimaiden hyvinvoinnin ja sitä ylläpitävän ns. kolmannen maailman suhteesta. Tutulta tuntui asetelma, jossa kaukaisuudessa kimmeltävässä Elysiumissa on mahdollista saada hoitoa lähestulkoon kaikkeen ja se on vieläpä niin helppoa, että sitä tuhlataan turhanpäiväisyyksiin, mutta siitä huolimatta tämän yltäkylläisyyden mahdollistavalla alkutuotantotasolla ihmiset kärsivät ja kuolevat hoidon puutteeseen, koska siellä ihmishenki on halpaa ja jokainen vain kertakäyttötavaraa. Siellä suurin unelma on päästä Elysiumin kansalaiseksi, osalliseksi niistä kaikista aarteista. Kummassakin maailmassa on myös omat roistonsa, tosin eräs Maan maailman roisto kasvaa elokuvan aikana toimimaan oman elinkeinonsa lopettamisen puolesta.
Elokuva ei tietenkään ole täydellinen rikas länsi - kurjat muut -vertauskuva, sillä elysiumeja löytyy meidän maailmamme kurjimmistakin kolkista. Myös omia kansalaisiaan voidaan riistää. Ja kuten Saaran kirjoituksesta voi ymmärtää, ihmisyyden menettäminen vähän kerrallaan voi olla niin salakavalaa että siihen voi langeta hyvätkin.
Jännittävä elokuva kuitenkin on. Ja katsomisen arvoinen, vaikka ei olisikaan taipuvainen syvälliseen ajatteluun.
Kävin katsomassa Elysiumin.
Saara sai elokuvasta pontta syvälliselle pohdinnalle materiaalisen hyvän tavoittelemisesta ihmisyyden kustannuksella.
Itse katsoin elokuvaa omalta tasoltani, vertauksena länsimaiden hyvinvoinnin ja sitä ylläpitävän ns. kolmannen maailman suhteesta. Tutulta tuntui asetelma, jossa kaukaisuudessa kimmeltävässä Elysiumissa on mahdollista saada hoitoa lähestulkoon kaikkeen ja se on vieläpä niin helppoa, että sitä tuhlataan turhanpäiväisyyksiin, mutta siitä huolimatta tämän yltäkylläisyyden mahdollistavalla alkutuotantotasolla ihmiset kärsivät ja kuolevat hoidon puutteeseen, koska siellä ihmishenki on halpaa ja jokainen vain kertakäyttötavaraa. Siellä suurin unelma on päästä Elysiumin kansalaiseksi, osalliseksi niistä kaikista aarteista. Kummassakin maailmassa on myös omat roistonsa, tosin eräs Maan maailman roisto kasvaa elokuvan aikana toimimaan oman elinkeinonsa lopettamisen puolesta.
Elokuva ei tietenkään ole täydellinen rikas länsi - kurjat muut -vertauskuva, sillä elysiumeja löytyy meidän maailmamme kurjimmistakin kolkista. Myös omia kansalaisiaan voidaan riistää. Ja kuten Saaran kirjoituksesta voi ymmärtää, ihmisyyden menettäminen vähän kerrallaan voi olla niin salakavalaa että siihen voi langeta hyvätkin.
Jännittävä elokuva kuitenkin on. Ja katsomisen arvoinen, vaikka ei olisikaan taipuvainen syvälliseen ajatteluun.
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Suomessa röyhkeät rulettaa
HSL:n Facebook-päivitys sunnuntaina 8.9. klo 11 maissa (lihavointi meikäläisen): "Väärin pysäköity auto on häirinnyt bussin 24 kulkua aamusta lähtien Tarkk´ampujankadun tienoilla. Poikkeusreitti kulkee Kasarmikadun kautta. Toivottavasti auto saadaan siirrettyä pikapuoliin pois."
Millä ihmeen logiikalla tämä näin menee, että bussit pistetään menemään poikkeusreittiä mitä ilmeisimmin useamman kuin sen ensimmäisen paikalle osuneen vuoron ajan? Tollaiset asiat pitää hoitaa samantien, eikä voivotella, kärsiä ja toivoa että "saadaan pikapuoliin tehtyä jotain". Mutta niin, nyt ollaankin Suomessa, jossa mitä röyhkeämpi, sitä vapaammin saa mellastaa. Saamatonta.
Millä ihmeen logiikalla tämä näin menee, että bussit pistetään menemään poikkeusreittiä mitä ilmeisimmin useamman kuin sen ensimmäisen paikalle osuneen vuoron ajan? Tollaiset asiat pitää hoitaa samantien, eikä voivotella, kärsiä ja toivoa että "saadaan pikapuoliin tehtyä jotain". Mutta niin, nyt ollaankin Suomessa, jossa mitä röyhkeämpi, sitä vapaammin saa mellastaa. Saamatonta.
torstai 5. syyskuuta 2013
Haukkauksia Isosta Omenasta
Viikon matka Isoon Omenaan, New York Cityyn, oli mielenkiintoinen ja myös hajatuksia herättävä. Itse lempinimi on kuulemma peräisin alunperin ns. mustan musiikin soittajilta, jotka yhdistivät rahaa tarkoittaneen slangisanan "sugar" omenaan, koska omenat ovat makeita (esimerkkeinä "sugar daddy" jne. Ajankohta meni minulta vähän ohi, mutta ilmeisesti tämä oli 1900-luvun alussa). New Yorkissa menestyvä taas tienasi paljon rahaa. Siispä suuri omena - Big Apple. Sanonta ehti tosin hiipua, mutta 1950-luvulla journalistit toivat sen takaisin ja alkoivat viljellä sitä, minkä ansiosta se jäi elämään. Näin meille kertoi matkaopas Manhattanin saaren ympäri tehdyllä risteilyllä.
Suurkaupungin menosta päällimmäisenä mieleen jäi tehokkuus ja sujuvuus. Liikenteen ja jalankulun. Vaikka autoja ja ihmisiä oli paljon (tai ehkä juurikin sen takia), liikenne kulki helposti ja sujuvasti niin autotiellä kuin jalkakäytävilläkin. Tiet oli toki monikaistaisia, mutta yleensä yksisuuntaisia. Myös jalkakäytävät oli leveitä, ja vaikka ne oli täynnä ihmisiä menossa molempiin suuntiin, kulku oli helppoa ja nopeaa. Kukaan ei jäänyt kuhnimaan ja jos turistit välillä jäivätkin karttoja katselemaan tai näkymää valokuvaamaan, ihmisvirta soljui häiriintymättä ohi. Aivan mahdottomissa paikoissa pyydettiin tietä sanomalla ystävällisesti "excuse me", myös sisällä kaupoissa ja museoissa. Ystävällisyys oli muutenkin vallitseva olotila: anteeksi pyydettiin jos vähänkin hipaistiin, ovia pidettiin auki jne. Kaupoissa myyjät olivat tietysti vielä erityisen ystävällisiä.
Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.
Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.
Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:
Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.
Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:
Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:
Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!
Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:
Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:
Vähän vakavaa historiaa:
Miksi se on The Paikka, selviää tästä.
Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!
Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:
9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.
High Line, eli entiselle junaradalle rakennettu kävelytie oli selkeästi kaupunkilaisten suosiossa:
Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.
Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.
Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:
Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).
Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.
Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.
Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:
Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.
Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:
 |
| Sai näistä muutakin, mm hodareita, falafeleja, pretzeleita ja limuja. |
Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:
 |
| Melkein kuin Helsingissä!
|
Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!
Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:
Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:
 |
| Fat Witch Bakery. Erittäin hyviä browniesejä, harmi ettei voi tilata USA:n ulkopuolelle... |
 |
| Varsin maukas Red Velvet whoopie + tietysti kaikkea muutakin. |
Vähän vakavaa historiaa:
 |
| The Paikka |
Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!
Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:
 |
| Ihan kuin tällainenkin näkymä olisi "tv:stä tuttu"! |
9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.
 |
Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.
 |
Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.
Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:
 |
| Tämä laitetaan peukaloon, siivekkeet auttavat pitämään kirjaa auki. Ei uskoisi, miten paljon merkitystä pienellä jutulla on! |
Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).
 |
| Uppopaistettua jäätelöä. Nam! |
 |
| Kotimatkalla |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)