Rakkautta ensi maistelulla

Kävimme puoliskon kanssa Tanskassa. Tuliaisina hirveä määrä olutta, pari leipää (!) ja lakritsia. Ei mitään tavislakua, vaan täydellisen ihanaa luksusherkkua, joka on vielä pakattukin niin tyylikkäästi, ettei mitään rajaa! (Tähän mennessä maistettu passion-suklaa-lakritsi ja suolainen chili-mustaherukkalakritsi. Erittäin hyviä.) Eikä siinä kaikki, vaan niillä on myös lakritsistout ja lakritsilikööriä... Tämän viikon tehtäväni onkin löytää kohtuullinen nettikauppa, joka toimittaa tuota myös Suomeen.

Ihan ite otettu kuva:)

Lakrids by Johan Bülow

Tarhoista sohvalle

Hesarin heinäkuun kuukausiliitteessä oli artikkeli Saamelainen salaisuus. Se kertoo suomalaisesta saamelaistaiteilijasta, jonka isoisoisä perheineen kävi Saksassa Völkerschaussa eli ihmisnäyttelyssä 1925 ja 1930, muttei yleisönä. Niihin aikoihin oli ilmeisesti ihan tavanomaista koota ns. alkuperäiskansoja näyttelyyn "luonnollisine ympäristöineen" mikä ko. saamelaisten kohdalla tarkoitti siis muutamaa kotaa maalattuine tunturitaustoineen. Samoissa näyttelyissä oli myös afrikkalaisten heimojen ja Australian aboriginaalien edustajia. Artikkelin mukaan saamelaisia kohdeltiin näihin verrattuna hyvin, koska saamelaiset saivat palkkaa ja osallistuivat vapaaehtoisesti. Jutusta on siis pääteltävissä, että afrikkalaisilta ja aboriginaaleilta ei paljoa kyselty eikä heille mitään makseltu.

Ihmisnäyttelyn taustalla on varmaankin ollut ajatus tuoda vieraiden kulttuurien edustajat ympäristöineen tavallisen kansan ulottuville. Tuolloinhan ei juuri matkustamista harrastettu, joten ajatuksessa on eräänlaista "vuori Muhammedin luokse" -logiikkaa. Se on vain toteutettu nykyihmiselle (= minulle) irvokkaalta tuntuvalla tavalla. Ja imperialismia siinä on tietysti myös, siinä, että pidetiin muiden kulttuurien edustajia alempiarvoisina ja kun oli valta rahdata pakolla ihmisiä kotoaan vieraisiin olosuhteisiin töllättäväksi, niin myös tehtiin.

Mutta silti kuukausiliitteen artikkelia lukiessani en vain päässyt ajatuksesta, että näissä ihmisnäyttelyissä oli jotain samaa kuin nykypäivän matkustamisessa (en lähde nyt tässä pohtimaan niitä arvojen kannalta). Nyt matkustaminen on niin halpaa, että melkein kuka vaan eurooppalainen pääsee hyvällä tuurilla muutamalla satasella pariksi viikoksi toiselle mantereelle, jossa elämiseen menee murto-osa siitä, mitä kotimaassa kuluu. Meillä on varaa mennä katsomaan niitä muiden maanosien ihmeellisyyksiä. Ja yhä suurempi osa matkailijoista yrittää etsiä ja päästä kokemaan muista kulttuureista sitä aitoa eksotiikkaa mahdollisimman kaukana "turistirysistä" ja loma on suunnilleen pilalla, jos näkyy muita eurooppalaisia. Nyt todella mennään vuoren luokse ja pidemmälle, tai sitten vain sohvalle.

Matkustamisesta puheenollen, odotan mielenkiinnolla, muuttuuko nojatuolimatkailu. Perinteisestihän sillä on tarkoitettu matkakirjallisuuden lukemista, nykyään se voi oikeastaan tarkoittaa myös matkailuohjelmien katsomista. Teknologian kehittyessä GoogleEarthin katukuvat tai oikeastaan niiden seuraava kehitysaskel voivat joskus korvata "perinteisen" matkailun ainakin niillä, joilla ei halpalentojen loppumisen jälkeen ole enää varaa matkustaa. Ja olisihan se turvallisempaakin, ilman tauteja ja sen sellaisia. Kun ei vaan jossakin vielä kauempana tulevaisuudessa rahdattaisi väkipakolla muita elämänmuotoja pieniin tarhoihin ihmisten töllättäväksi.

Abstraktin ja orgaanisen leikkauspisteessä

Tennispalatsissa on esillä kattava läpileikkaus hyvin mielenkiintoisen taiteilijan, Georgia O'Keeffen (1887-1986) elämäntyöstä. Itsehän en tiedä taiteesta mitään, mutta O'Keeffen työt ilmentävät juuri sellaista modernismia, mistä pidän. Erityisen kiehtova on tapa, millä hän kuvaa luontoa eli maisemaa, kukkasia ja sen sellaisia saaden pienimmätkin yksityiskohdat näyttämään abstrakteilta mielikuvituksen tuotteilta. Ja värien käyttö on vaan niin vaikuttavaa. Niin kovin läheltä kuvattuna erityisesti jotkin kukat näyttävät tietysti myös hyvin, öö, mielenkiintoisilta. Itse asiassa jo O'Keeffen varhaisemmat abstraktitkin työt herättivät aikanaan tulkinnallisia spekulaatioita, eli että hän kuvaisi lähinnä omaa naiseuttaan ja seksuaalisuutta tällaisen muotojen runsauden avulla. Itse hän ei moista ainakaan tunnustanut ja minäkin olen taipuvainen olemaan sitä mieltä, että tällä tavalla selkästi yksimielinen tulkinta latistaa hänen teoksiaan ja ehkä tosiaan lataa ne vain sellaisella katsojan oman mielen sisällöllä, jota taitelija ei ole tarkoittanut. Päästäkseen naismaalarin lokerosta, johon häntä oltiin tunkemassa, hän maalasi paljon myös New Yorkia sen suuren 1920-luvun rakennusbuumin aikana, aihe, joka ennen häntä oli ollut miesten yksinomaisessa käytössä. Niitä kuvia oli Tennispalatsin näyttelyssä kaksi. Muuten hän viihtyi erityisesti New Mexicon alueella ja löysikin aavikolta paljon mielenkiintoista kuvattavaa, luineen ja kalloineen kaikkineen. Nekin oli omalla tavallaan herkkiä, eikä niinkään kuolemaan viittaavalla tavalla vaan enemmänkin elämän hauraudesta kertovia, kuten hän itsekin on kuvaillut (ks. esimerkiksi Pelvis with Moon, 1943, täältä).

Oma henkilökohtainen suosikkini tässä näyttelyssä oli kuitenkin esitteen kanteenkin päässyt Maissi nro 2. Sen voimakkaan vehreyden ja nerokkaan väriskaalan vuoksi. Toki muutama muukin kiehtoi, kuten lantioluu ja toinen hevosenkallotauluista, sekä eräs mustanpuhuva kukkanen, jonka sisältä loistava valo teki parhaimman vaikutuksen vasta kaukaa katsottuna. Ja aika vinkeää oli lähestyä yhtä tiettyä taulua sivusuunnassa. Näki hieman enemmän, kuin suoraan edestä katsoen (jätän mahdollisen lukijan oivallettavaksi, mikä taulu on kyseessä). Ja ei, en ollut käynyt terassilla ennen museovierailua, vaikka lomalla olenkin ;)

Googlen kuvahaun tuloksia täällä, kuvia ja piirroksia myös hänen museonsa verkkokokoelmassa. Mutta jos vain mahdollista, ne kannattaa mennä katsomaan livenä, sillä ensinnäkin tietokoneen ruutu on yleensä liian pieni suodakseen kunnollisen taide-elämyksen ja mikä tärkeintä, värit eivät pääse oikeuksiinsa.

Kävin toki myös ForumBoxissa Ruoholahdenrannassa katsomassa Art is so Gay -esillepanon (linkki). Pakko myöntää olevani niin vanha (tai konventionaalinen?), etten ihan kaikkea ja kaikkia esille laitettuja installaatioita ymmärrä. Mutta Laura Liljan peilimaapallo oli hieno.

Eläköön me!

Tämänvuotinen sateenkaarikansan juhlaviikko on saatu päätökseen. Hauskaa oli ja vanhakin jaksoi. Ensi vuonna uudestaan! Sitä odotellessa voidaan olla itsestämme ylpeitä ihan joka päivä. Satunnaisten vihanilmausten (tänä vuonna kananmunat, viime vuonna kyynelkaasut) ja kaiken maailman netti- ja uskisnillitysten ei kannata antaa lannistaa. Täällä ollaan eikä hävetä. Hyvä me!