Kontrolli parempi

Helsingin huumepoliisin päälliköllä on ollut omaa kivaa ja osaston touhu on ollut muutenkin, erikoista, tekisi mieleni sanoa. Mutta enpäs sano, vaan sen sijaan sanon, että ylläri! Silleen ironisesti. Koska eihän se oikeasti ole yllättävää, että valvonnan puutteessa aseman mahdollistamat väärinkäytökset lisääntyvät. Yleisesti ottaen Suomen kansa pitää poliisia laitoksena, valtion edustajana ja yksilönä luotettavana, ja useimmissa tapauksissa näin tietysti onkin, koska Suomi on vielä oikeusvaltion kirjoissa eikä esimerkiksi Aarnion sotkuista kirjoittelevia toimittajia hakata pimeillä kujilla. Se, että suurin osa toimii luotettavasti ja oikein, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vallan ja rankaisemattomuuden yhdistelmä ei saisi aikaan tällaisia asioita. Tämä, sekä taannoinen Puolustusvoimissa paljastunut harjoituskidutus osoittavat selkeästi, mihin yksilö voi ryhtyä, jos on sellaisessa asemassa, että voi tehdä tällaisia asioita ilman pelkoa rangaistuksesta. Sellaista mahdollisuutta ei minun mielestäni voi täysin eliminoida ikinä, joten rangaistuksen uhkaa tarvitaan. Puolustusvoimien tapauksessa rangaistus tuli, kuten kuuluikin. Vanhan sanonnan mukaan luottamus hyvä, kontrolli parempi.

Virkatut lasinaluset osa 2

No niin, kesän väriloisto on muisto vain ja silmäkin on tottunut harmaampaan ja tummempaan väriskaalaan. Mikäpä sopisi paremmin talvi-illan teekupposen alle kuin musta lasinalunen:

Lanka puuvillaa, koukku 3,5. Jätin ohjeen kaksi viimeistä kierrosta pois, näistä tuli silti aika isot (läpimitta noin 12 cm), ohuemmallakin langalla ja koukulla voisi saada kelvolliset aluset aikaan.

Ohjeen löysin täältä.

Valtakunnanhuorittelija radiossa

Radio Rockin aamukorporaatio haastatteli viikolla miestä, joka on laittanut youtubeen puhelinkeskustelussa Ylen työntekijän kanssa, käyttäen tästä ihan itse keksimäänsä titteliä. Ennen haastattelua kuunneltiin kyseinen puhelu. Yllättäen haastattelijat ei lähteneetkään "joojoo, kaikkihan ne on" -linjalle, vaan perusteluja kaivattiin ja ristiriitoihin kiinnitettiin huomiota. Mies haluaa Euroopan parlamenttiin.

En voi olla miettimättä, kuka äänestää toisia huorittelevaa ihmistä yhtään mihinkään ja miten tämä itsekään kuvittelee tolla asenteella pärjäävänsä kodin tai muunlaisen hännystelijöiden piirin ulkopuolella. Mutta käsitykseni Korporaatiosta parani hieman.

Sarjaekstra

Keskisyksy (onko sellaista määritelmää..? No, tämä pimeä aika ennen pakkasten ja lumen tuloa) on varsinainen flunssasesonki. Sairastellessa pitää olla jotakin jännää ja koukuttavaa katseltavaa. Onneksi nyt on kivasti erilaisia nettipalveluja, telkkarin puutteessa ei oikein voi vaan koomailla tv-kuvavirran ääressä (mikä on aikanaan toiminut varsin tehokkaana kannustimena töihin palaamiselle, vaikka pikkasen puolikuntoisena..). Tässä hieman otteita aikaisemmista löydöistä, ensimmäisenä mainio naisvankiladraama Orange is the New Black:

Pikavauhtia tuli aikanaan katsottua Netflixistä myös Sillan (Bron/Broen) ensimmäinen tuotantokausi. Kyllä ruotsalaiset ja tanskalaiset osaa, jajamensan! Rikossarjojahan on tv-maailma pullollaan, varsinkin jenkeistä tulee toinen toistensa kopioita, joita mahtuu tyyliin viisikymmentä tusinaan ja joiden väliset erot on suunnilleen Sen Naispuolisen Poliisin hiusten väri, onko Se Miespuolinen Poliisi ylipainoinen vai ei (Naispuolinen Poliisi ei tietenkään ole, koskaan) ja millä kaikilla eri tavoilla jokaviikkoinen nuori naisuhri voidaan tappaa ja silpoa. Joskus uhri on mies, oho!

Jottei ihan menisi amerikkalaisten haukkumiseksi, on todettava että omaa kaavaansa toistaa myös brittisarjateollisuus, on nummea ja nummea, pikkuisia kyliä ja kieroja murhia. Ja Yrmeä Miespoliisi. Naisissa on ehkä pikkasen enemmän vaihtelua, on Nuori Elämänsä Kanssa Hukassa Oleva tai sitten Perheenäiti.

No joo, onneksi skandinaavit osaa yllättää. Sillassa Se Miespuolinen Poliisi on tylsästi rujo ja jostain käsittämättömästä syystä kaikkien heteronaisten mielestä kovin vastustamaton. Mutta Se Naispuolinen Poliisi Saga Norén on niin omaa luokkaansa, että sarjaa kattoisi jo pelkästään hänen omalaatuisen persoonansa vuoksi! Varsinkin ekalla kaudella sosiaalisten konventioiden ymmärtämättömyys tai niiden mukaan pelaamisesta kieltäytyminen johtivat varsin hulvattomiin tilanteisiin! Sarjasta on luonnollisesti tehty jenkkiversio, ja ilmeisesti muutkin maat ovat lähteneet kopioinnin tielle. Sitä en tiedä, miten tarkasti henkilöhahmot on kopioitu (jenkeillä sarjassa the Bridge Naispoliisi oli blondi, tietysti, mutta en kyennyt katsomaan sitä enempää kuin vähän ensimmäisen jakson alkua). Saga Norénia näyttelevä Sofia Helin on tehnyt kattavaa taustatyötä erilaisista asperger-oireista, mikä näkyy hänen suorituksessaan. Tapahtumat sinänsä (erinäinen kasa ruumiita) eivät ehkä ole niin oleellisia, paitsi että ne ovat osa suurempaa suunnitelmaa ja niissä on jokin senhetkistä ruumista suurempi tausta-ajatus. Tai ainakin sellainen esitetään olevan. Synkkää, tyylikästä ja jännittävää. Ja alkumusiikki on hieno.

Kakkoskausi Areenassa:

Toisena ajankohtaisena Yle areenassa on nähtävillä BBC American Orphan Black -niminen sarja, jossa myös jännitystä riittää. Jo alku imaisee mukaansa, ja aika pian paljastuu, että kyse on klooneista. Joka jaksoon on saatu uusia pikkupaljastuksia ja loppukoukku, ns. cliffhanger. Jossakin jaksossa tosin lähennytään jo komediaa, valitettavasti. Varsin hyvää töllättävää silti:

Pipo!

Olen tuskaillut pitkään virkatun pipon ajatuksen kanssa. Haluaisin tehdä sellaisen, mutta sopivia malleja on ollut tosi vaikea löytää. Joko ne on liian koristeellisia tai niitä ei ole. Keksinpä joltakin keskustelupalstalta hienon idean, eli voisi aloittaa patalapun ohjeella ja jatkaa sitä sitten vaan pipoksi. Koitin. Ei oikein onnistunut. Vihdoin tajusin yrittää näiden poikien ohjeella ja olisi ehkä kannattanut koittaa heti. Muokkasin ohjetta sen verran, että tarpeeksi pitkälle päästyäni (sovitus, kaiken a ja o!) aloin vähän kaventaa (ehkä kaksi-kolme riviä, taisin mennä jossakin vaiheessa laskuissakin jo sekaisin), ensin 14 kiintosilmukan jälkeen kaksi yhteen ja sitten 12 kiintosilmukan jälkeen kaksi yhteen.

Lanka oli paksuhkoa villaisen tuntuista (kierrätyskeskuksesta ilman mitään merkintöjä ominaisuuksista) ja koska halusin löysän pipon, käytin koon 8 koukkua. Tästä tuli siis sellainen alkusyksyn lärpäke.

Tällainen:

Tuntematon henkilö koki jotain, jakakaa!

Viime kuukausien aikana facebookissa on kiertänyt entistä enemmän viestejä, joissa joko teini tai lemmikki on lähtenyt omille teilleen, naapurustossa on liikkunut epäilyttävä auto/henkilö, pehmolelu on kadonnut/löytynyt ja uusimpana erilaiset elintarvikkeista löytyneet outoudet. Limussa on ollut jokin pahanhajuinen ja -makuinen möykky tai, ylläripylläri: kinkusta on löytynyt pari palaa luuta! Jakakaa! Saa jakaa!

Mitä tollaisella oikein kuvitellaan saavutettavan? Eläinten katoamisilmoitukset vielä ymmärtää, jos on fb-kavereita samalla seudulla voi olla todennäköistäkin, että joku heistä näkee karkulaisen. Teinien "karkaaminen" saattaa taas johtua vaikkapa kotioloista, mitä ei tietenkään julkisuuteen (kyllä, facebook voi myös olla julkisuutta) kerrota. Eikä sekään ole ollenkaan ongelmatonta, voiko vanhempi jakaa julkisuuteen mitä tahansa lapsensa tekemisiä. Vaikka se ei olisi laitonta, se voi olla huonoa käytöstä silti. Siitä, miksi epäilyttävien autojen/henkilöiden valokuvien jakaminen on yhtä arveluttavaa, on blogannut esimerkiksi hän.

Sitten vielä nämä "löysin elintarvikkeesta jotain outoa" -päivitykset, miksi niitä pyydetään jakamaan edelleen? Jotta muutkin voi kauhistella, että onpas ällöä...?

Ja toinen hassu juttu, joka tuli mieleen tästä luunpaloja kinkussa, jakakaa! -päivityksestä, että erityisesti kasvissyöjiä, mutta myös tuotantoeläinten hyvinvointia muuten oikeasti tärkeänä pitäviä (sillä tavalla oikeasti, että se näkyy käyttäytymisessä, ei vain puheena), pyritään usein dissaamaan toteamalla, että heiltä on ne kuuluisat elämän realiteetit tai luontoyhteys hukkuneet eivätkä he ymmärrä, että luonnossakin eläimet tappaa toisiaan. Sitten lihansyöjäihmiset seuraavaksi nillittää, jos lihasta on löytynyt jotain, mikä muistuttaa heitä kyseisen lihan alkuperästä, joka on -ylläriylläri- eläin. Kauheeta ja ällöä, jos löytyy sitkeämpää säiettä, jännettä, rasvaa tai luunpaloja. Kauhistelu ei siis kohdistu siihen, että huonompilaatuista on myyty huippulaatuisena huippulaatuisen hinnalla, vaan kauhua ja vastenmielisyyttä herättävät nämä jäänteet eläimestä, minkä johdosta liha ei ole pelkästään keinotekoisen oloista pehmeää mössöä. Kenellähän se luontoyhteys oikeasti on kadonnut...

Vähän Jäykempää Olutta

Helsinkiin avattiin tänä vuonna panimoravintola Bryggeri Helsinki. Olin tapahtumasta pienpanimoiden ja olutkulttuurin kannattajana tietysti innoissani, varsinkin sen jälkeen kun pääsin maistelemaan ravintolan tuotteita (niin olutta kuin hampurilaistakin) kesällä Makujen Suomi - tapahtumassa.

Sitten menin käymään itse ravintolassa. Sijaintihan on loistava, Senaatintorin ja Espan välissä. Sisäänkäyntiä joutui vähän hakemaan, mutta sellaista sattuu. Ravintola on kaksikerroksinen, katutasossa (yläkerrassa) on pienehkö baari ja alakerrassa ruokapuoli. Jälkimmäinen olikin jännä paikka. Etuosassa oli kattamattomia pöytiä, mutta suurin osa salista oli täynnä pöytiä täyskattauksessa pitkine valkoisine pöytäliinoineen. Sisustus oli kuin Aalto-Artek -linjaa pilkulleen noudattavan sisustusarkkitehtiopiskelijan tai oppikirjantekijän käsialaa. Henkilökuntaa riitti, tai no. Kävi ilmi, että pöydissä, joissa ei ole kattausta eikä pöytäliinaa, saa tilata vain tiettyjä (vissiinkin sitten "baari-") annoksia. Jos kattamattomassa pöydässä istuva halusikin tilata tai edes katsella ruokia varsinaiselta ruokalistalta (a lá carte), joutui vaihtamaan pöytäliinapöytään. Käytännössä siis muutaman metrin päähän, ei edes eri saliin.

No, asiakaskunta oli tunnelman mukainen, pukumiehiä vapaalla ja sellaista. Eikä tässä muuten mitään, hienostelevia ja sievisteleviä ravintoloita Helsingissä riittää, mutta hyvin, hyvin valitettava seikka on, että paikan olut on niin vietävän hyvää. Tosin se ei riitä paikan viihtyisäksi tekemiseen, joten kansanomainen eetu ei voi kuin toivoa, että Bryggerin oluita otetaan myyntiin Kaislaan. Tai Teerenpeliin. Tai Sivukirjastoon. Tai lukuisiin "kalaravintoloihin". Onhan näitä vaihtoehtoja.

Mistä hyvän elokuvan tunnistaa

Hyvässä elokuvassa on räjähdyksiä, ammuskelua, tappeluita, avaruusaluksia ja se herättää ajatuksia (muitakin kuin että kultapoju Matt Damon onnistuu naamastaan huolimatta ihan hyvin toimintasankarin roolissa). Lisäksi se herättää erilaisia ajatuksia katsojasta riippuen.

Kävin katsomassa Elysiumin.

Saara sai elokuvasta pontta syvälliselle pohdinnalle materiaalisen hyvän tavoittelemisesta ihmisyyden kustannuksella.

Itse katsoin elokuvaa omalta tasoltani, vertauksena länsimaiden hyvinvoinnin ja sitä ylläpitävän ns. kolmannen maailman suhteesta. Tutulta tuntui asetelma, jossa kaukaisuudessa kimmeltävässä Elysiumissa on mahdollista saada hoitoa lähestulkoon kaikkeen ja se on vieläpä niin helppoa, että sitä tuhlataan turhanpäiväisyyksiin, mutta siitä huolimatta tämän yltäkylläisyyden mahdollistavalla alkutuotantotasolla ihmiset kärsivät ja kuolevat hoidon puutteeseen, koska siellä ihmishenki on halpaa ja jokainen vain kertakäyttötavaraa. Siellä suurin unelma on päästä Elysiumin kansalaiseksi, osalliseksi niistä kaikista aarteista. Kummassakin maailmassa on myös omat roistonsa, tosin eräs Maan maailman roisto kasvaa elokuvan aikana toimimaan oman elinkeinonsa lopettamisen puolesta.

Elokuva ei tietenkään ole täydellinen rikas länsi - kurjat muut -vertauskuva, sillä elysiumeja löytyy meidän maailmamme kurjimmistakin kolkista. Myös omia kansalaisiaan voidaan riistää. Ja kuten Saaran kirjoituksesta voi ymmärtää, ihmisyyden menettäminen vähän kerrallaan voi olla niin salakavalaa että siihen voi langeta hyvätkin.

Jännittävä elokuva kuitenkin on. Ja katsomisen arvoinen, vaikka ei olisikaan taipuvainen syvälliseen ajatteluun.

Suomessa röyhkeät rulettaa

HSL:n Facebook-päivitys sunnuntaina 8.9. klo 11 maissa (lihavointi meikäläisen): "Väärin pysäköity auto on häirinnyt bussin 24 kulkua aamusta lähtien Tarkk´ampujankadun tienoilla. Poikkeusreitti kulkee Kasarmikadun kautta. Toivottavasti auto saadaan siirrettyä pikapuoliin pois."

Millä ihmeen logiikalla tämä näin menee, että bussit pistetään menemään poikkeusreittiä mitä ilmeisimmin useamman kuin sen ensimmäisen paikalle osuneen vuoron ajan? Tollaiset asiat pitää hoitaa samantien, eikä voivotella, kärsiä ja toivoa että "saadaan pikapuoliin tehtyä jotain". Mutta niin, nyt ollaankin Suomessa, jossa mitä röyhkeämpi, sitä vapaammin saa mellastaa. Saamatonta.

Haukkauksia Isosta Omenasta

Viikon matka Isoon Omenaan, New York Cityyn, oli mielenkiintoinen ja myös hajatuksia herättävä. Itse lempinimi on kuulemma peräisin alunperin ns. mustan musiikin soittajilta, jotka yhdistivät rahaa tarkoittaneen slangisanan "sugar" omenaan, koska omenat ovat makeita (esimerkkeinä "sugar daddy" jne. Ajankohta meni minulta vähän ohi, mutta ilmeisesti tämä oli 1900-luvun alussa). New Yorkissa menestyvä taas tienasi paljon rahaa. Siispä suuri omena - Big Apple. Sanonta ehti tosin hiipua, mutta 1950-luvulla journalistit toivat sen takaisin ja alkoivat viljellä sitä, minkä ansiosta se jäi elämään. Näin meille kertoi matkaopas Manhattanin saaren ympäri tehdyllä risteilyllä.

Suurkaupungin menosta päällimmäisenä mieleen jäi tehokkuus ja sujuvuus. Liikenteen ja jalankulun. Vaikka autoja ja ihmisiä oli paljon (tai ehkä juurikin sen takia), liikenne kulki helposti ja sujuvasti niin autotiellä kuin jalkakäytävilläkin. Tiet oli toki monikaistaisia, mutta yleensä yksisuuntaisia. Myös jalkakäytävät oli leveitä, ja vaikka ne oli täynnä ihmisiä menossa molempiin suuntiin, kulku oli helppoa ja nopeaa. Kukaan ei jäänyt kuhnimaan ja jos turistit välillä jäivätkin karttoja katselemaan tai näkymää valokuvaamaan, ihmisvirta soljui häiriintymättä ohi. Aivan mahdottomissa paikoissa pyydettiin tietä sanomalla ystävällisesti "excuse me", myös sisällä kaupoissa ja museoissa. Ystävällisyys oli muutenkin vallitseva olotila: anteeksi pyydettiin jos vähänkin hipaistiin, ovia pidettiin auki jne. Kaupoissa myyjät olivat tietysti vielä erityisen ystävällisiä.

Autoliikenteen sujuvuudesta huolehtivat muut autoilijat tööttäämällä hidastelijoille, jotka eivät päässeet liikkeelle valon vaihtuessa tai hidastelivat turhaan ajokaistalla jättääkseen porukkaa kyydistä tms. Välillä kyllä tuntui, että joskus töötättiin ihan tööttäilyn ilosta. Tehokkuuteen yhdistin myös jalankulkijoiden tavan lähteä ylittämään katua punaisellakin heti, kun autoja ei ollut tulossa. Samoin tehokkuuteen ja siihen, ettei muiden aikaa ja tilaa viedä tarpeettomasti, liittynee kaupungin liikennepoliisien hinausautot. Kun tietyille paikoille pysäköinti on kielletty poishinauksen uhalla, sinne pysäköity auto hinataan pois. Valitettavasti en tajunnut ottaa kuvaa näistä kylteistä tai hinausautoista. Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen tunne, että helsinkiläistä tapaa pysäyttää osa liikenteestä tunniksikin odottamaan, että ratikkakiskoille autonsa jättänyt viitsisi tulla sen siirtämään, ei tuolla pahemmin esiinny.

Myös keskikaupungin avaruus oli hiukan yllättävää, suomalaiseen rakentamiseen tottuneena kuvittelee pilvenpiirtäjät pystysuoraan nousevina seinäminä, joiden väliin pieni ihminen puristuu. Tältä ei suinkaan tuntunut, osaksi koska tiet oli niin leveitä ja osaksi koska pilvenpiirtäjät kapenivat ylöspäin. Suoraan jalkakäytävän reunasta nousi seinää ehkä viiden-kuuden kerroksen verran, ja korkealle kurottava rakennus oli huomattavasti kapeampi. Näin tuli taivasta enemmän näkyviin ja avaruuden tuntu säilyi.

Paljon oli myös matalampaa rakentamista, tässä esimerkki viehättävästä alueesta:

Joskus on kai sanottu, että sellaista kansaa ei olekaan, jonka edustajaa ei tapaisi New Yorkissa. En ollenkaan epäile sitä, jos kaupungissa on noin 8,5 miljoonaa asukasta ja väestö on, kuten koko Pohjois-Amerikassa, suurimmaksi osaksi maahanmuuttajataustaista. Tilan rajallisuus, väestön monimuotoisuus, keskittyminen ja tiheä asuminen ovat mahdollistaneet elävän kanssakäynnin ja jatkuvasti kehittymään pyrkivän mielenlaadun. Nykymaailmassa voisin melkeinpä sanoa lisäksi, että kaikkien kulttuurien tai alakulttuurienkin edustajia voi tavata täällä.

Liikehuoneistojen jätehuolto sen sijaan oli hyvin outoa, vaikka tavallaan sekin tehokkuuden sanelemaa, nimittäin roskat tuotiin kadunreunaan jättimäisissä säkeissä, ja siitä sitten jäteautot keräsivät ne yön aikana pois. Tämä käy tietysti nopeasti, kun jäteauton ei tarvitse ajaa jokaiselle sisäpihalle eikä tilaa tarvita isoihin roskakatoksiin. Kaupunki tuntui muutenkin vähemmän kliiniseltä kuin nämä, missä olen vieraillut Pohjois-Euroopassa. Kadunkulmissa käristeltiin lihavartaita oikeilla hiilillä, tämmöisissä kojuissa:

Sai näistä muutakin, mm hodareita, falafeleja, pretzeleita ja limuja.

Kaupunki oli kaunis myös etäältä katsottuna. Ensin risteilyllä Manhattanin ympäri:

 

 

Melkein kuin Helsingissä!



Sitten pari kuvaa korkealta, Rockefeller Centerin Top of the Rock -näköalatasanteelta. Suosittelen!

Syötävää oli onneksi muutakin kuin lihavartaita. Chelsea marketissa söin tähän mennessä melkeinpä parhaan kasvishampurilaisen:

Samasta paikasta löytyi muitakin herkkuja:

Fat Witch Bakery. Erittäin hyviä browniesejä, harmi ettei voi tilata USA:n ulkopuolelle...

Varsin maukas Red Velvet whoopie + tietysti kaikkea muutakin.

Vähän vakavaa historiaa:

The Paikka

Miksi se on The Paikka, selviää tästä.


Metroasemat, joissa kuljettiin, olivat matalia ja hieman ahdistavia. Mutta metrojunat juuri sellaisia kuin elokuvissa!

Myös Central Park oli pakollinen retkikohde. Kiehtovaa, kun korkeat talot pilkistävät puiden lomasta:

Ihan kuin tällainenkin näkymä olisi "tv:stä tuttu"!

9/11 Memorial oli aika vaikuttava näky, joskin ehkä juuri ja juuri sen jonottamisen ja turvatarkastuksen arvoinen. Toisaalta nyt muistomerkin ympäristössä tehdään rakennustöitä, eli sitten kun työmaa-aidat poistuvat, on ehkä kulku muistomerkillekin helpompaa.

High Line, eli entiselle junaradalle rakennettu kävelytie oli selkeästi kaupunkilaisten suosiossa:

Brooklyn Bridge on kauniipi etäältä. Se on myös hyvin kansoitettu valokuvaavilla turisteilla. Sillan liikenneratkaisu on mielenkiintoinen, jalankulku on nostettu autojen yläpuolelle. Pressut johtunevat korjaustöistä.

Hienot puitteet kirjallisuudelle: Public Library 58. kadulla.

Kirjastolla on myymälä, totta kai. Tietysti tällaisesta voi jollekin tulla mieleen jotain hapanta kaupallisuusmutinaa, mutta itse asiassa idea on loistava, varsinkin kun myytävät tuotteet liittyvät kirjoihin tai vanhoihin karttoihin (kuten kirjateemaiset kangaskassit tai erittäin hyvännäköiset hopeiset rannekorut, joihin on kaiverrettu otteita Shakespearen teksteistä). Sieltä ostin myös mitä käytännöllisimmän tuliaisen:

Tämä laitetaan peukaloon, siivekkeet auttavat pitämään kirjaa auki. Ei uskoisi, miten paljon merkitystä pienellä jutulla on! 

Satuttiin paikalle myös Brazilian Dayn juhlallisuuksiin. Päivää vietetään Brasilian itsenäisyyden kunniaksi, mutta ei varsinaisena itsenäisyyspäivänä (7.9.), vaan syyskuun ensimmäisenä sunnuntaina (päivää ennen Labor Daytä).



 

Uppopaistettua jäätelöä. Nam!

Kotimatkalla



Taiteita ja muutakin Helsingin yössä

Vuosittainen Helsingin juhlaviikkojen aikana vietettävä Taiteiden yö onnistuu aina tarjoamaan sopivan vaihtelevia elämyksiä. Tänä vuonna taideretki alkoi Tennispalatsilta, jossa on kaupunginmuseon näyttely Happy End? vielä viimeisiä päiviä. Liian usein mielenkiintoiset näyttelyt jäävät viime hetkiin tai menevät ihan täysin ohi. Tämä kokonaisuus oli outo, mutta ajatuksia herättävä. Varsinkin venäläisen AES+F -kollektiivin teokset toivat tuulahduksen Venäjän (toivottavasti ei Suomen) mahdollisesta tulevaisuudesta, jossa ihmisistä on tullut tunteettomia ulkoisesti virheettömiä poseeravia kuoria. Vaikka esittelytekstin mukaan "Kauniin pinna alla kytee epätoivo, ahneus ja vallanhimo" en oikeastaan nähnyt ilmeettömissä kasvoissa muuta kuin välinpitämättömyyttä.

Siloitellusta pinnasta oli suhteellisen jyrkkä siirtymä Riikka Purosen luomaan muodon moninaisuuteen Valokuvagalleria Hippolytessä. Vaikka toisaalta, erilaisista kauneisikoneista hänkin on joitain inspiraatioita ammentanut.

Sieltä tulikin sitten kiire kuuntelemaan, kuinka Maija Vilkkumaa luki otteita uudesta kirjastaan Nainen katolla. Vilkkumaamaista tekstiä ilman muuta, ja tarkkanäköistä ihmiselon kuvailua.

Ja edelleen vastineeksi alun "kaikki pintaa ja kuollutta" -tunnelmalle illan kruunasi Helsingin gaykuoro Out ´n Loud. Tunnetta, aitoutta ja panostamista löytyy vaikka kuinka monelle tusinabotoksinaamalle jakaa!

Odottava tunnelma

Ding Dong!

Samaan aikaan oli Rautatientorilla Herkkujen Suomi ja Syystober. Kaikenlaista herkkua olikin tarjolla, maistiaisten lisäksi myös tavanomaisempaa festariruokaa sekä Helsinki Bryggerietin mainioita hampurilaisia ja maittavaa olutta. Valitettavasti nälkä sai unohtamaan valokuvauksen ihan täysin! Mutta hyvää oli :)

Konkreettisia tekoja poliitikolta, voi iik!

Urheilu- ja kulttuuriministerimme on tehnyt ihmisoikeuksien puolesta jotakin muuta kuin mahdollisesti vihjaissut takakammarissa vähän sinnepäin, tai siis jälkikäteen kertonut vihjaisseensa sinnepäin. Ja siitäkös kohu on noussut. Itse en voi kuin olla tyytyväinen, että kerrankin suomalaisen poliitikon toiminta suuntautuu ihmisoikeuksien puolustamiseen, ei vastustamiseen.

Ja muuten, tärkeintä tässä ei todellakaan ole se, että Venäjä ei lähde muuttamaan lakiaan yhden lipunheilutuksen takia. Tärkeintä on se lipunheilutus itsessään.

Norjalaisia murhia, murhaajia ja asianajajia

Kesädekkarien listalle pitää lisätä norjalaisen Anne Holtin kirjat, joita olen muutaman viime aikoina lukaissut. Holt on toiminut asianajajana ja on entinen oikeusministeri. Kirjoitustyyli on sujuva, kerronta kulkee ja rikostutkinnan tuntemus näkyy kirjoista, ainakin näin maallikon silmin katsottuna. Holtilla on kirjojen päähenkilöiden mukaan jaoteltuna kaksi "sarjaa", joista olen lukenut Hanne Wilhelmsen -kirjoja. Wilhelmsen on traaginen hahmo, muttei kliseisellä "keski-ikäinen mies, jonka vaimo on jättänyt jurouden takia"-tyylisellä tavalla, vaan Wilhelmsen on lesbo ja pelkää kuollakseen paljastuvansa. Puolison vakava sairaus ja kuolema on siten suurempi katastrofi kuin se muuten olisi. Siitä huolimatta kinkkinen rikosmysteeri selviää kunniallisesti.

Norjalaisesta murhakirjallisuudesta hyppäsin tosielämän murhaajaan katsomalla Ylen näyttämän dokkarin Anders Breivikin puolustusasianajajasta Geir Lippestadista ja Breivikin oikeudenkäynnistä tämän näkökulmasta. (Dokkari on katsottavissa vielä muutaman päivän Yle Areenalla). Puolustus hoitui tiimityöskentelynä, jossa Lippestadin lisäksi oli ainakin kahksi muuta asianajajaa. Näin isossa jutussa se on tietysti ollut pakollistakin, materiaalia oli aivan tuhottomasti ja aikaahan meni yli 13 kuukautta. Ei tainnut Lippestadilla ja muilla sinä aikana muita toimeksiantoja ollakaan. Tehtävä oli ilmeisen rankka, mutta ehkäpä ammattitaitoon kuuluu myös rankkojen juttujen herättämien tunteiden käsittely ja kanavointi niin, ettei ne estä työntekoa tai muuta itseä. Varsinainen kysymys, mistä väännettiin, ei edes ollut syyllisyys vaan syyntakeisuus. Mielenkiintoista oli, että eri lääkäritiimit antoivat Breivikistä annettiin kaksi erilaista lausuntoa, joista toisessa hänet todettiin syyntakeettomaksi ja toisessa syyntakeiseksi. Ensimmäinen ei tosin ollut ottanut poliittisia mielipiteitä ollenkaan huomioon. Oikeus päätyi lopulta toisen lausunnon mukaiselle kannalle, että Breivik oli syyntakeinen, eli ei ollut psykoosissa eikä mielisairas eikä vajaamielinen. Mielestäni aivan oikein, sillä edes äärimmäisiä mielipiteitä, vaikka ne olisivat omasa mielestä miten "hulluja" ei kuitenkaan voida pitää mielisairautena. Eikä sitä, että tappaa.

 Ohjelman ohessa nautiskelin pitkäaikaista suosikkiani, BrewDogin 5 am Saintia. Kyseessä on siis skottiolut, amber ale. Oluessa on juuri sopivasti rapsakkuutta, se ei ole liian makea muttei liian kitkeräkään harjaantumattomille makunystyröilleni, ja siinä on nätti punertavanruskea väri. Kuva valitettavasti puuttuu, mutta tätä on saatavissa myös ruokakaupoista. Lisäksi linkki kotisivuille.

Dekkarikesä

Jotenkin huomaamatta on tänä kesänä tullut luettua melkein pelkästään dekkareita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lukemiseni olisi ollut yksitoikkoista. Dekkarinimityksen alle kun menisi melkein mitä vaan, oli sitten kysymys murhasta, muusta rikoksesta tai muuten vaan selvitettävästä mysteeristä. Päähenkilötkin ovat vaihdelleet kriiseilevästä yksinhuoltajaäidistä kylmäpäisiin lampaisiin.

Johanna Tuomolan olen löytänyt Saaran ystävällisellä avustuksella, toiset ovat löytyneet sattumamenetelmällä eli olen mennyt tutkiskelemaan kirjaston jännityshyllyä ja napannut mukaani lupaavilta kuulostavia. Se onkin ollut hedelmällinen taktiikka. Paitsi että olen huijannut elimistöäni kuvitellulla rennolla kiireettömyydellä (lomafiiliksen kehittelyä ilman oikeaa lomaa), olen myös tehnyt löytöjä.

Tässä joitakin poimintoja kesän kirjalöydöistä:

- Johanna Tuomola: kevyttä luettavaa. Henkilökohtaisesti hieman häiritsi kahdessa ensimmäisessä järjellisen motiivin puuttuminen. Onneksi kolmas eli Petoksen anatomia oli tässä suhteessa vähän parempi ja loppu oikeastaan aika sympaattinen.

- Minette Walters: tavallaan kliseinen eriparisten henkilöhahmojen yhteentörmäys ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, vaikka rikokset rumia ja epämiellyttäviä.

- Leonie Swann: lammasdekkarit Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi. Ihmisten maailmaa lampaiden silmin. Aivan ihanasti kuvattuja otuksia, näistä haluaisi lukea lisää. Näkökulman vaihdos tuo mukavaa tuoreutta genreen eikä haittaa ollenkaan eläytyä välillä yksinkertaisemmista asioista -kuten heinästä- nauttivien hahmojen maailmaan. Toisaalta henkilöhahmot (paitsi ehkä ihmiset:) eivät suinkaan ole yksiulotteisia tai tylsiä, tästä saamme kai kiittää kirjailijan psykologitaustaa.

- Carita Forsgrenin Jänistanssi. Tämä ei ole dekkari, vaikka hengenmenetys erästä hahmoa kohtaakin ja epämääräinen mysteerikin löytyy. Pitäisin kirjaa ennemmin nuortenkirjana, vaikka sitä sellaiseksi ei olekaan luokiteltu. Pidin siitä, miten tarinaa kuljetettiin eri päähenkilöiden näkökulmasta, osittain käytiin samoja tapahtumia mutta eri silmien kautta nähtyinä ja osittain tapahtumat etenivät henkilöstä toiseen hyppien. Kirja oli kuitenkin helppolukuinen, ei vähiten siksi, että melkein kaikki hahmot kuuluivat samaan pieneen piiriin.

Ei pelkästään uusia, vaan myös vanhoja tuttavuuksia on tullut luettua. Liza Marklund ei petä. Olen lukenut hänen uudempia kirjojaan, nyt luin Prime Timen. Kirja oli hyvä kuvaus television säälimättömästä maailmasta. Muuten oli hassua lukea päähenkilön henkilökohtaisen elämän tapahtumia kun tietää, miten hänen tarinansa kehittyy ja mitä kaikkea vielä tapahtuu. Toisaalta Marklundin kirjojen juonet ovat aina olleet niin vetäviä, että katkokset Annika Bengtzonin henkilökohtaisessa elämässä tai  viittaukset edellisissä kirjoissa tapahtuneisiin asioihin eivät paljoa ole lukukokemusta haitanneet.

Nyt taitaa olla lukukiintiö taas vähäksi aikaa täynnä. Voi siis keskittyä käsityö- ja tuunausprojekteihin!