Kirja - muoto vai sisältö?

Tämän päivän hesarissa on iso juttu Sofi Oksasesta ja hänen uudesta romaanistaan. Itse kirjasta mulla ei ole vielä mitään sanottavaa, enkä ajatellut tässä kommentoida edes Oksasta itseään. Mutta se, mikä sai aivoni haahuilemaan omia ajatusratojaan oli seuraava pätkä: (siis haastattelussa oli edetty siihen, että Oksanen toimii nykyään myös kustannusalalla ja aikoo panostaa kirjoihin, jotka elää pidempään kuin yhden sesongin ja yllättäen uskoo onnistuvansa) "esimerkkinä hän mainitsee pokkarinsa, jotka ovat menestyneet hyvin - huolimatta vanhasta hokemasta, ettei pokkareita Suomessa lueta eikä kannata tehdä".

Piti ihan pysähtyä tuohon kohtaan ja lukea se uudestaan. En oikein ymmärrä vieläkään - siis "vanhastaan" on uskottu, että ihmiset lukevat (tai siis eivät lue) "pokkareita". Ei romaaneja, novelleja, dekkareita, runoja, elämänkertoja jne, vaan "pokkareita" ikään kuin vastineena "kovakantisille"?? Kuka hullu oikeesti menee kirjakauppaan ostamaan "pokkarin"? No okei, myönnän, että itse ostan mieluummin pokkareita, mutta kyllähän siinä eniten kuitenkin merkitsee se, mitä niiden kansien välissä on.

Ja tuohon "ei kannata, ei lueta" - väitteeseen: mun on hyvin, hyvin vaikea uskoa, että halvempi, kevyempi ja vähemmän tilaa vievä muoto ei menisi kaupaksi. Mutta ainakin tämä selittää, miksi uusien kirjojen pokkariversioita on saanut aina odottaa ihan älyttömän kauan. Oisko siinä myös selitys sille, että pokkariversiot ovat kenties myyneet vähemmän kuin kovakantiset versiot samasta kirjasta (jos näin on ollut)? Saa olla aika kärsivällinen, että jaksaa odottaa kuukausikaupalla kirjaa, jonka haluaa lukea ja jonka toisenlaista muotoa on myynnissä melkein käden ulottuvilla. Olkoonkin, että hirveällä hinnalla.

Omalla tavallaan tämä on myös osoituksena siellä sun täällä ilmenevästä turhanpäiväisen hienostelun kulttuurista. Ehkä kustannusalalla on sitten pidetty kovakantista "hienompana" ja pehmeäkantista (ja halvempaa) "rahvaanomaisempana" ja siksi panostettu kovakantisiin. Pokkarit tulevat sitten vähän jäljessä, ikään kuin murusina köyhille (tässä nyt teille tämmöinen sekundaversio oikeasta kirjasta). Jotain tällaista olen ollut havaitsevinani muussakin yhteydessä, vain jos jokin on tosi kallista, voi se olla hyvää ja hankkimisen arvoista. Silloin se on hienoa, ihan riippumatta siitä, onko se käytännöllistä tai edes hyvännäköistä. Aika rajoittavaa, sanon minä. Ja mitä läpinäkyvämpää, sitä naurettavampaa. Onneksi silloin tällöin tulee ihmisiä, jotka vähän ravistelevat luutuneita käsityksiä ja sekoittavat tällaiset yhteishymistelyt.

Lukupäivä - jeah right!

Minun pitää opiskella eräänlaisia toisia hommia varten parisensataa sivua (noinöbaut). Eihän siinä sinänsä mitään, tuttua hommaa jo opiskeluajoilta. Suuressa viisaudessani otin vapaata töistä, että luen sitten kotona päivällä, ettei päivistä tule ihan ympäripyöreitä. Saldo tähän mennessä: pari uutta sisustus- ja tuunausblogia löydetty ja selailtu, sillä seurauksella, että oman asunnon kaipuu alkaa tuntua jo melkein fyysisenä. Alan yhä enemmän ja enemmän ymmärtää vauvakuumeisia ihmisiä. Itselläni sellaista ei ole koskaan ollut, mutta asuntokuumetta olen podennut jo melkein vuoden. Se alkoi aivan huomaamattomana pienenä "uuomapesäihanaa"- kipinänä, sitten kasvoi hieman "oispakivavoisrempatakysymättälupaajoo" - innostukseksi ja nyt se ei ole muuta tehnytkään kuin kasvanut tässä kuukausien edetessä. Tällä hetkellä olen "tahtootahtooaargh" - vaiheessa. Siis omistusasunnon hankkiminen olisi nykyään myös todella järkevää. Enkä ole elämässäni montaa järkevää hankintaa tehnyt. Enkä minä tästä enää nuorene, kohta en edes saa lainaa tarpeeksi pitkällä maksuajalla. Harmi vaan, että oman asunnon hankkiminen on tässä elämäntilanteessa kutakuinkin mahdotonta! Sanalla sanoen: aargh! 

"Ihanat kengät! Kuka niiden pitämisestä sinulle maksaa?"

Vertaismarkkinointi tai viraalimarkkinointi on markkintointia kuluttajalta toiselle (tietää wikipedia). Siis kun tuttusi kehuu jotakin tuotetta, hän ei välttämättä tee sitä vain siksi, että nyt sattui hankkimaan hyvän tuotteen, vaan koska hänelle maksetaan siitä. Ehkä ei paljon, tai ehkä hän on vain saanut ilmaiseksi markkinoimansa tuotteen. Mutta hän ei ole aivan niin vilpitön, kuin voisi luulla. Elokuvassa Jonesin perhe (the Joneses) tämä viedään pidemmälle. Naapurustoon muuttaa perhe, joka ei oikeastaan ole perhe. Heillä on kaikenlaista, mitä nyt ihmisillä on, huonekaluja, vaatteita ja sen sellaisia. Mutta he eivät ole ostaneet niitä vaan he ovat ikään kuin eläviä mallinukkeja tavaranäyttelyssä. He näyttävät menestyneiltä ja rikkailta ja kaikin puolin kadehdittavilta. Siinä ystävystyessä ja kanssakäymisen aikana he markkinoivat tiettyjä tuotteita, joiden kulutuksen nousua sitten "yhtiössä" seurataan. Elokuva on viihdyttävä ja jätti kutkuttavan "mitä jos oikeasti" -fiiliksen. Samalla herätti taas vaihteeksi miettimään, että moni varmaan ainakin jossain määrin "kilpailee" naapurinsa kanssa siinä, miten kallista ja miten paljon tavaraa hankkii, eli kulutuksessa. Että aina pitää olla ne uusimmat lelut jne. Tommosiin on sitten hirveän helppo iskeäkin, ei tarvita kuin joku näennäisesti tavallinen naapuri, joka omistamalla kaikenlaista (mukamas) saa kilpavarustelun käyntiin ja muut hankkimaan vaika mitä. Eikä tuolle oikein muuta voi, kun ehkä ymmärtää, että tavara ei ole kaikki kaikessa. Eikä sillä oikeesti ole väliä, vaikka naapurilla on miten kallista sitäsuntätä. Tärkeintä, että itse viihtyy ihan itsenään, ilman että omia omistuksiaan tarvii verrata muihin.

Elämän tärkeämmistä puolista olen nyt lähiaikoina nähnyt kaksikin elokuvaa. Onnistuin pitkästä aikaa valitsemaan Espoo Cinéssä muita kuin hiukan tylsähköjä ns. taideluomuksia (mykkine katseineen ja yksinäisen kurjuuksineen).

Ensimmäinen:

Kuva täältä

Ihanan hauska, paikoitellen hyvinkin liikuttava vanhan parin road movie.



Toinen:

Como Esquecer (So Hard to Forget). Sydänsuruinen kolmikko muuttaa merenrantakaupunkiin. Lämminhenkinen elokuva kaiken kaikkiaan, sisältää myös aavistuksen jostain näkyvän maailman toiselta puolelta, tai ehkä vain päähenkilön kuvitelman. Hyvin voimauttava elokuva jollakin tavalla.

En malta olla lisäämättä tähän loppuun uuden ruotsalaissarjan kehuja! Hubotit - melkein ihmisiä TV2:lla. Linkki yle areenaan tässä. Kyse on siis melkein ihmisen näköisistä roboteista, joita myydään ja käytetään kaikkeen mahdolliseen, kotipalvelijasta tehdastyöläisen kautta seksileluun. Osa näyttää muovinukelta, mutta osa menee täysin ihmisestä, mikä onkin hyvä, kun karkaa ;)

Yliluonnollisen satuolennon yliluonnollinen herkkyys

Itänaapurissa Pussy Riot, hieman kauempana onneton kehitysvammainen tyttö. Olisikohan maailma parempi paikka, jos jumalanpilkka olisi asianomistajarikos...

No joo, tiedänhän minä, että oikeasti suojellaan ihmisten herkkiä tunteita (ja tsaa Putinia), eikä asialla välttämättä ole niinkään paljon tekemistä uskomisen kuin omanarvontunnon kanssa. Ja luultavasti ihmiset keksisivät joka tapauksessa hyviä tekosyitä hallitsevaa järjestystä keikuttavien häiriköiden linnaan heittämiselle ja puolustuskyvyttömien tappamiselle. Mutta silti.

Soita minulle, Billy

Ihminen, tarve, päämäärä ja hinta. Teatteri Jurkka on tuonut näyttämölle tragedian, jonka tekee vielä traagisemmaksi se, että kyse on todellisesta henkilöstä.

Mitään uutta tai edes erityisen ihmeellistä ei ole siinä, että nainen, voidakseen tehdä mitä haluaa tehdä, pukeutuu mieheksi. Oikeastaan vasta tässä aikakaudessa olemme meidän länsimaisessa liberaalissa kulttuurissamme siinä pisteessä, että naisellinen sukupuolielin ei ole niin täydellisen rajoittava tekijä kuin ennen.

Billy Tiptonin tarinan varsinainen traagisuus näyttäytyykin siinä, että Billy ei ainoastaan pukeutunut mieheksi voidakseen soittaa bändissä, vaan hän ilmeisesti oli transseksuaalinen, mies naisen kehossa. Tai ehkä eräänlainen genderblender, joka vaihtoi sujuvasti roolista ja sukupuolesta toiseen. Tässä näytelmä antoi kyllä ymmärtää, että enemmän oli transseksuaalisuutta kuin sukupuolilla leikittelyä, että nimenomaan se miehen sukupuoli,  ulkoiset tuntomerkit ja miehinen käyttäytyminen oli se oma juttu. Ehkä hän ei olisi koskaan tajunnut toteuttaa itseään tällä tavalla ilman musiikin tuomaa voimakasta motivaatiota vaihtaa naisen olemus miehiseksi, ehkä olisi. Usein "luonto löytää polkunsa", kuten näin kömpelösti suomentamani sananlasku sanoo. Ainakin soittamisesta tai siis oikeastaan siitä, että naisena hän ei päässyt siihen maailmaan, tuli kimmoke.

Mutta, kuten surullisimmissa saduissakin, siitä minkä haluaa, joutuu maksamaan kovan hinnan, eikä sittenkään saavuta aivan sitä, minkä olisi halunnut. Tuohon aikaan, ennen korjausleikkauksia ja hormonihoitoja ja kun asenteet oli mitä oli, piti Billyn piilotella fyysisiä ominaisuuksiaan. Se, ettei voi näyttäytyä totena maailmalle ja erityisesti läheisilleen, on hemmetin kova hinta. Ilmeisesti jotkut Billyn elämän naisista ovat olleet tietoisia asioiden todellisesta laidasta, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä koostui itsensä peittämisestä ja paljastumisen välttelystä. Peittely meni niin pitkälle, ettei lääkäriinkään voinut mennä, vaikka hän kärsi kivuista, meni huonoon kuntoon ja kuolikin sitten vuotavaan vatsahaavaan. Lääkärin välttely oli siihen aikaan tietysti myös järkevää, hänethän olisi todennäköisesti passitettu pakkohoitoon, eikä syynä olisi ollut vatsahaava.

Tiedä siitä, miten todellisuudessa, ainakin näytelmässä paljastumisen pelko esti häntä myös menestymästä kunnolla ja pyrkimästä suurempaan tähteyteen. Mikä vie tarinan traagisuuden vielä tavallaan seuraavalle tasolle, nimittäin jos se mitä hän saavutti piilottamalla itsensä jäi vain varjoksi siitä, mitä hän olisi voinut saavuttaa, mikäli hänen ei olisi tarvinnut piilottaa itseään. Olkoonkin, että se oli enemmän kuin mitä hän olisi Dorothynä saavuttanut.

Soita minulle, Billy oli koskettava näytelmä intiimissä tilassa, jossa näyttelijät ja yleisö elivät yhdessä tarinaa. Ei mikään ihme, että keväällä kaikki näytökset myytiin hetkessä loppuun, kuten nyt nämä lisänäytökset.

Päivän mietelause

Experience is not to get from only one place.

Harvinaisen osuvan mietelauseen tarjosi Yogi Tea.