Looper

Aikamatkailuleffat voi olla hyviä tai vähemmän hyviä, mutta jos niissä yhdistyy kylmäverinen tappaminen ja Bruce Willis, ollaan aika lähellä hyvää elokuvaa! Looperissa mafialiigat käyttävät aikamatkustusta murhiin ja ruumiiden hävittämiseen. Aika näppärää, kun tapettavan voi siirtää ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, paikkaan jossa sitä odotetaan aseen kanssa ja homma hoidetaan sekunnissa. Pelin henkeen kuuluu, että kautensa päätteeksi nämä "hitmanit" eli looperit saavat viimeiseksi hoidoksi itsensä, 30 vuoden päästä. Sen jälkeen heillä on 30 vuotta aikaa nauttia elämästä, kunnes koittaa se "viimeinen matka". Paitsi että eihän se näin helposti mene, kun Brucekin on menossa mukana. Ruumiita tulee siis enemmänkin, samalla kehitetään hauskaa teoriaa siitä, miten nykyhetken hahmon kehoon jälkiä tekemällä saa aikaan muutoksia myös tulevaisuuden hahmon kehossa. Sillä tavalla voi esimerkiksi kätevästi viestiä (ja vaikka pakottaa karanneen kohteen takaisin).

Toinen aikamatkatarinoiden kestoaiheita on tietysti menneisyyden muuttaminen. Tässäkin leffassa sivuttiin itseään toteutuvaa ennustusta kohti kulkemista ja vanhaa kunnon "tappaisitko Hitlerin"-dilemmaa. Nämä teemat käsitellään kuitenkin tyylikkäästi, ilman turhia alleviivauksia tai mukasyvällisiä pohdintoja.

Kerro, kerro yötoive, ken ihanin on päällä maan

Ent. naapurintytöstä nyk. luurangosta merirosvoprinsessan kautta hevikuningattareen. On pojilla ollut mielenkiintoinen matka ja tytöillä ehkä myös, tai no, vaiheikas ainakin. Suuria tunteita ja dramatiikkaa tuskin on puuttunut kulissien takaa, vaikka julkisuuteen sitä onkin tihkunut hyvin vähän. Emme tiedä, onko tarinassa roistoa, kuka se olisi ja kenelle on tehty paskasti. No, matka jatkuu. Anetten jälkeen Nightwishin vokalistina toimiva Floor Jansen on määräaikainen kiinnitys. Yhden keikan perusteella voisin sanoa, että poikien menetys, muttei välttämättä Floorin, hänellä kun on omakin bändi ja omia touhuja.

Konsertin tunnelma oli kaikesta huolimatta hyvä. Floor on kyllä ihana. Everdream ja yllättäen myös Amaranth meni kuitenkin vähän takellellen, ihan kuin ne eivät oikein sopisi Floorin äänialalle tai olisivat ehkä kaivanneet laulun osalta jonkinlaista uudelleensovitusta. Tai sitten vain kuvittelen. Sitä tuskin kuvittelen, että viimeisen biisin (Last Ride of the Day) alussa Floorin laulu hieman kompasteli. Se pääsi kyllä melkein heti kunnolla vauhtiin ja esityksestä tulikin energialtaan melkeinpä keikan paras.

Hienoa konserttia seurasi sitten elokuva. Näin jälkiviisaana sanoen Imaginaerum oli juuri sellainen kuin olisi voinut odottaakin. Taikuutta, fantasiaa, hyvännäköistä kuvaa ja koskettava tarina. Elokuvassa  käsiteltiin isä-lapsi-suhdetta ja omaan sisäiseen maailmaansa eksyneen vanhuksen tarinaa. Seikkailu sisäisessä maailmassa oli kuvattu todella hienosti. Elokuva kaikkinensa kolahti ainakin minuun ihan täysillä. Vaikea sanoa kuitenkaan mitään sen tarkempaa itse tarinasta sortumatta ylisentimentaalisuuteen tai käyttämään latteuksia.

Eilen oli siis elokuvan maailmanensi-ilta (toisin kuin Nokia, Nightwish toi uutukaisensa ensimmäiseksi Suomeen), olisi hauska tietää oliko se tarkoituksella isänpäivän aattona. Elokuva sopisi hyvin myös joulun nyyhkyleffaksi.

Oli kyllä juuri niin ihana ilta kuin odotinkin.

 

 

Your world never changes, mister Bond or An old dog doesn´t need to learn new tricks

En ole oikeastaan koskaan ollut mikään Bond-fani. Tykkään kyllä kovasti toimintaelokuvista ja jännäreistä, mutta Bond-leffoista olen nähnyt vain muutaman. Enkä ole varmaan ikinä ymmärtänyt, että suurin osa ihmisistä ei pidä niitä vitsileffoina vaan ihan vakavasti otettavina elokuvina. Ei tietenkään sillä tavalla vakavasti otettavina kuten ns. taide- tai draamaelokuvia, mutta kuitenkin ihan tosissaan tehtyinä. Minun mielestäni James Bondin ja Austin Powersin erona on oikeastaan ollut se, että Powersin parodia on viety vähän pidemmälle kuin Bondin. Eikä se ero ole aina niin kovin iso ollut.

Kunnes tuli Quantum of Solace, se oli hyvä. Joten luulin, että Bond-elokuvista on nyt tulossa ihan vakavasti otettavia toimintaelokuvia. Sitten menin katsomaan Skyfallin. Elokuvan kantavana teemana, kenties juhlavuoden kunniaksi, on jonkinlainen "vanhan ja uuden maailman" välinen konflikti, moneen otteeseen viitattiin siihen, että Bond on vanha kettu, joka joutuu pärjäämään nuorille nuorten maailmassa.

Sitten arvosteluun: (Mahdolliselle lukijalle varoitukseksi, että feministinen ärähtely-osiossa tulee megaspoileri eli minun on pakko kertoa, miten elokuva päättyy, jotta saisin pointtini kerrottua).

Minun mielestani Bond-perinteitä oli parhaiten kunnioitettu elokuvan alkugrafiikassa. Se oli näyttävä, sen taustalla soiva tunnusbiisi oli upea (vaikkakin laulussa olisi voinut olla enemmän voimaa joissakin kohdin, Adelesta luulisi lähtevän enemmänkin ääntä), siinä esitettiin hienosti viitteitä tapahtumapaikoista ja elokuvassa myöhemmin esiintyvistä visuaalisista elementeistä. Ehdottomasti pitää kehua myös räjähdyksiä ja erästä erityisen visuaalista kohtausta yhdessä Shanghain pilvenpiirtäjässä. Juonikin oli ihan kelvollinen. Sitä kyllä olisi voinut kehittää vielä lisää, tuoda vähän enemmän esiin pomonsa pettämäksi tulleen katkeruutta ja sitä vaikeaa tilannetta, jossa pomo joutuu pettämään alaisensa. Judi Dench on niin hyvä kovilla panoksilla pelaavan johtajan roolissa ja varmasti kykenevä vähän syvällisempäänkin näyttelemiseen. Pelin luonteen raakuutta olisi voinut ehkä vähän korostaa. Ja M:n hahmo olisi saanut kaipaamaani syvyyttä ripauksen lisää, jos pelin kovuuden olisi nähnyt tuntuvan jossakin. En peräänkuuluta mitään tunteellisia kohatuksia, mutta vähän jotain kuitenkin, vaikkapa sitä, ettei se kaikki olisi ollut niin helppoa, ja olisin ehkä halunnut nähdä hiukan myös pomon lojaaliutta värväämiään agentteja kohtaan.

Ja tässä feministinen ärähtely-osio: vaikka maailman muuttumista korostetaan kovasti, mitään varsinaista muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Äijät häärii, naisista yksi on pääpahiksen leikkikalu; toisesta, lupaavasta agentista tulee pikku sihteerikkö; ministeri on mitätön piipittäjä ja pomo tapetaan pois pelistä. Uudeksi pomoksi saadaan totta kai mies, ja lopuksi, sihteerikön jäädessä oven taakse äijät yksissä tuumin toteavat, että heillä on vielä paljon hommia tehtävänä. Pläh, mikä antikliimaksi.

Suomalaisen kirjallisuuden syksy

Tänä syksynä on tullut luettua taas reippaasti enemmän kirjoja kuin pitkiin aikoihin. Vaikka onhan tuota aikaakin ollut, kun ei oikein mihinkään "iltaharrastuksiin" ole päässyt. Ehkä jos tämä viimeinenkin flunssa tästä hellittää, pääsee taas liikkumaan vähän muuallekin kuin kulkuneuvosta toiseen ja sohva-jääkaappi-väliä. Mutta siihen asti mennään nenä kiinni näyttöruudussa ja kirjassa.

Tähän mennessä syksyäni ovat vauhdittaneet:

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita,
Sofi Oksasen Puhdistus (kyllä, nyt vasta...),
Anja Snellmanin Parvekejumalat
ja Laura Gustafssonin Huorasatu.

Ensinnäkin Sinisalosta on pakko todeta, että oikein harmittaa etten ole lukenut häntä aikaisemmin muuten kuin jonkin satunnaisen novellin silloin tällöin. Hänhän on suunnilleen Suomen Margaret Atwood! No joo, parin novellin lisäksi olen nähnyt Ennen päivänlaskua ei voi -näytelmän, mutta siitä on ikuisuus eli ei paljon kehumista tässä. Kädettömät on novellikokoelma, jossa on nimensä mukaisesti kaikenlaisia häiritseviä tarinoita. Scifi tietysti kolahtaa aina ja sen Sinisalo osaa. Hänellä on kuitenkin aina tarinassa myös joku "juttu" tai koukku, eikä hän oikeastaan tarvitse mitään tulevaisuusdystopioita tai hienoja tekniikan kehitysvisioita luodakseen tarinoita, jotka kuljettavat lukijan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi Transit oli hyvinkin koskettava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Grande Randonnée oli taas niitä tarinoita, jotka saa lukijan aivot tekemään pikkuisen silmukan, kun pistää ensin vaan lukien menemään ja jossain vaiheessa tarinaa huomaa, että hetkinen... Voisin kehua yksitellen kaikki kokoelman novellit, mutta tähän loppuun nostaisin vielä kaksi; Metsän tutun ja Baby Dollin, ja asettaisin ne vastakkain. Ensimmäisessä on naisen voima ja nykyihmiskunnan kadotettu yhteys luontoon, toisessa naiseuteen kasvavat etsivät puuttuvaa voimaansa hyvin pahassa ja kieroutuneessa maailmassa, joka ei itse asiassa ole kuin parin piirun päässä tästä meidän omastamme.

En varmasti voi sanoa Puhdistuksesta mitään, mitä siitä ei olisi jo sanottu. Näin myös elokuvan aika pian kirjan lukemisen jälkeen, ja vaikka rankkoja teoksia molemmat, minua vähän häiritsi ne muutokset, mitä elokuvassa oli tarinaan tehty. Aliide näyttäytyi paljon kierompana ja kylmempänä, mitä hän kirjassa oli. Tietysti kirjassa pystyy elokuvaa paremmin tuomaan esiin henkilöhahmon sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi kaikki se, miten Aliiden kokemukset häntä muuttivat, ja miten tämä vaikutti tarinan kulkuun sen loppuun asti, jäi elokuvasta puuttumaan. Ja että "nykyhetken" päärosvo, se ihmiskauppias, oli virolainen, oli mielestäni virhe castingilta, se ehkä hajotti tarinan kokonaisuutta vähän. Kirja oli kyllä juuri niin hyvä kuin on kehuttukin ja raakuuksineen kuitenkin luettava. Oksanen on aikamoinen virtuoosi kirjoittamaan, miten muutamalla sanalla voikin maalata lukijan mieleen niin selväpiirteisen kuvan!

Parvekejumaliakin on taidettu kehua, ja ihan syystä. Muistaakseni siitä puhuttiin kovasti "maahanmuuttokirjana" ja kirjan kai nähtiin käsittelevän pitkälti islamia. Sitähän siinä paljon onkin, kyllä. Mutta varsinainen teema taitaa sittenkin olla universaali: se miten niin kovin moni haluaa nujertaa heikompansa jo elämän ensi vuosista ja miten nujerrettu, jos on tarpeeksi sitkeä, käyttää sen vähäisenkin saamansa valon, ilman tai ravinnepalan kasvaakseen ja jaksaakseen. Sekin taitaa olla universaalia, että usein se nujerrettu on tyttöpuolinen, mutta nujertajissa on niin miehiä kuin naisiakin. Sama se, mikä ideologia tai uskonto siinä kulissina on, kaava ei juuri muutu.

Ja lisää samaa kamaa. Laura Gustafsson oli mulle uusi tuttavuus, ja vähän epäilytti tarttua Huorasatuun. Suoraan sanottuna uskoin olevani liian vanha ja liian queer saadakseni mitään irti tämän päivän heterotyttöjen elämästä kumpuavasta teoksesta. Mutta sainpas kuitenkin! Ei osunut ihan sataprosenttisesti sieluun, mutta kirja oli viihdyttävä. Se, että siinä seikkailee vanhoja jumaluuksia uudessa ympäristössä, tuo mieleen Hal Duncanin, mutta muuten teksti ja kirja muutenkin on täysin omanlaisensa ja omaa luokkaansa. Gustafsson on hyvin tarkkanäköinen eikä epäröi näyttää lukijalle hirvittäviä asioita hirvittävinä tai puhua asioista niiden oikeilla nimillään. Silti kirjassa on myös lämpöä ja siitä paistaa kirjoittajan hyvällä tavalla kiero mielikuvitus. Lukisin ehdottomasti myös jatko-osan, varsinkin jos siinä kerrottaisiin, mitä pienille lentäville lapsiraunioille käy.

Satu Pienestä Pörröisestä Eläimestä

Pieni Pörröinen Eläin asui mukavalla ja rauhallisella alueella omassa pienessä ja lämpimässä kolossaan. Pienellä Pörröisellä Eläimellä oli mukavia ja rauhallisia naapureita, enimmäkseen. Eräänä päivänä Pieni Pörröinen Eläin alkoi juttusille Ilsen kanssa, joka asui vähän kauempana Pienen Pörröisen Eläimen kolosta. Pieni Pörröinen Eläin oli tavannut Ilseä paljonkin, heillä oli yhteisiä ystäviä ja naapureita ja he olivat melko samanlaisia. He olivatkin monesti naureskelleet, että ovat melkein kuin lähisukulaisia keskenään, niin hyvin tulivat he juttuun.

Ilsellä oli kuitenkin ongelma, hänellä oli paljon tekemistä ja aika vähän ylimääräistä aikaa, ja hän olisi tarvinnnut apua. Kaikenlaista väkeä kun voi eksyä näinkin rauhalliselle seudulle, ja vaikka ei eksyisikään, niin onhan se hyvä kuitenkin pitää silmänsä auki. Ilse kertoi Pienelle Pörröiselle Eläimelle, että hän ja naapurin Susse ja Nöppis olivat suunnitelleet, että jos he aina silloin tällöin pitäisivät Ilsen pihaa vähän silmällä. Ei koko ajan tietenkään, onhan kaikilla omatkin hoitamista vaativat pihat ja muita hommia. Mutta välillä, vähän. Se olisi vähän niinku naapurusten yhteinen juttu, ei mikään kerho, mutta kuitenkin. Kun he niin kovasti on aina puhuneet, miten mukavaa on tehdä kaikenlaista yhdessä ja miten paljon kaikki toisista tykkäävätkään. Ilse ja Nöppis kuuluvat kyllä itse asiassa yhteen kerhoonkin, siihen samaan, minkä ystävyyskerhoon Pieni Pörröinen Eläinkin kuuluu Sussen kanssa. Tämä olisi kuitenkin vähän eri juttu, ihan niiden oma.

Pieni Pörröinen Eläin lupasi miettiä asiaa ja kipitti takaisin koloonsa. Hän miettikin asiaa paljon ja ahkerasti. Olisi kyllä tosi mukavaa, jos olisi yhteinen juttu naapurusten kanssa. Ja tuntuihan se hyvältäkin, että Ilse ja muut pitivät häntä noin vastuulliseen tehtävään sopivana. Tai  mikseivät olisi, olihan Pieni Pörröinen Eläin itsekin aina sopivan tilaisuuden tullen korostanut kykyjään, ystävällisyyttään ja halukkuuttaan auttaa naapureitaan. Pieni Pörröinen Eläin hyrisi tyytyväisenä.

Mutta olisi se kyllä aika vaivalloistakin, pitäisi mennä ulos, vaikka voisi käpertyä oman peiton alle lämpöiseen. Mitä jos juuri silloin, kun olisi oma vuoro katsastaa Ilsen pihan tilanne, onkin kylmää tai sataa? Pieni Pörröinen Eläin muisti myös naapuruston Öykkärin, sen, joka joskus antoi Pienelle Pörröiselle Eläimelle korvatillikoita ja olipa Pieni Pörröinen Eläin saanut Öykkäriltä oikein kunnolla turpiinkin. Pieni Pörröinen Eläin kyyristyi pahojen muistojen vaikutuksesta ja vikisi vähän. Mitä jos Öykkäri kuulee, että Pienellä Pörröisellä Eläimellä on naapureiden kanssa tuollainen yhteinen juttu?! Jos Öykkäri onkin sitä mieltä, että Pienellä Pörröisellä Eläimellä on nyt vähän liian hauskaa ja vähän liian läheiset välit naapureiden kanssa? Pieni Pörröinen Eläin ei edes voi mennä kysymään Öykkäriltä lupaa, koska sitä naapurit ainakin jo ihmettelisivät. Ja korvatillikka siitä kuitenkin tulisi, ehkä toinenkin. Voi, miksi pitää Pienen Pörröisen Eläimen tehdä päätöksiä, se vaikeroi. Niin vaikeaan tilanteeseen on Pieni Pörröinen Eläin joutunut, voi-voi.