Uskon, en usko, uskon, en...

Tällä viikolla on kuulunut niin herkullisia uutisia raamattupuolueen suunnalta, että vähemmästäkin hymyilyttää! Itse Iso Herra oli kertonut KD:n varapuheenjohtajalle Laura Peuhkurille, että Räsänen on aika vaihtaa, öö, parempaan. Ja mitäs siitä seuras? Ei ole puolueen eettisten sääntöjen mukaista.

Siis siihenhän ollaan totuttu, että uskovaiset noudattavat kristinuskon peruskirjaa raamattua seuraavan periaatteen mukaisesti: noudatamme, mitä noudatamme, koska se on Jumalan sanaa ja kaikkien pitää sitä noudattaa ja sitä, mitä emme noudata, emme noudata koska se on vanhentunutta tai ei koske juuri meidän uskonsuuntaustamme. Me emme kuitenkaan voi päättää olla noudattamatta Jumalan sanaa, ja olla määräilemättä sillä muita, koska sitä täytyy noudattaa. Paitsi tietysti nämä poikkeukset jne... Loogista kuin mikä!

Mutta nyt sitten ollaan tilanteessa, jossa itsekin uskovainen, julkisuudessa vieläpä hyvin harras sellainen, joka on uskonsa vuoksi aiheuttanut muille paljon kärsimystä ja mielipahaa, torjuu toisen rehellisen ilmoituksen Jumalan Tuomiosta! Että ei ole uskovaisten puolueen eettisten sääntöjen mukaista kertoa tällaisesta tärkeästä taivaalliselta ilmoituksesta! Ei oikein tunnu sopivan yhteen.. Paitsi tietysti, jos vain mukavat, muita syrjivät ja itselle mieluisat jumalalliset ilmoitukset hyväksytään. Sehän olisi, öö, aivan perususkiskamaa. No näinpä! :D

Laihduttamisen vaikeudesta

Kun pariskunnasta toinen yrittää laihduttaa tai lopettaa tupakointia, asia ei ole ihan yksinkertainen. Erityisen vaikeaa se tietysti on, jos toinen herkuttelee tai käryttelee menemään ilman tunnontuskia. Toinen voi silloin kuitenkin tsempata, pitää mielessä tavoitteen ja pyrkiä kohti terveempää elämää. Mutta miten laihduttaa vain toista kissaa? Ei sille voi sanoa, että nyt parisataa grammaa pois, ettei joudu Julma-Annelle eläinlääkärille, joka sitten vasta pakottaakin tiukalle laihikselle verenpainelääkeuhkineen. Ja että sitten tiettyjen paikkojen hygieniasta huolehtimisesta tulee helpompaa. Mutta että se tarkoittaa sitä, ettei kaverin jämät ole toinen kattaus, ja että se on sun omaksi parhaaksesi, vaikka miten tuijotat anelevasti tai komennat vaativasti.. Tai voi sanoa, mutta ei siitä taistelussa apua ole, kun ollaan tietämättömiä koko taistelusta, ja ihminen on vaan tyhmä eikä ymmärrä yksinkertaista "ruokaa! Anna!" komentoa pyyntöä...

Homojen hommaa

Pride-viikon jo perinteeksi muodostunut Homojen hommaa -stand up oli tänä vuonna erityisen kansainvälinen ja runsas. Esiintyjissä oli maahanmuuttajia ja puoliksi ulkomaalaistaustaisia. Juontajana toimi nopeasanainen Ali Jahangiri, joka on työskennellyt alalla pitkään. Sen tietysti huomasi, varsinkin verrattuna joihinkin esiintyjiin Alin juonnot olivat huomattavasti hauskempia.

Ilta oli mukava, Botta oli täynnä ja varsinkin ensimmäiset esiintyjät olivat hauskoja. Ei varmasti ole helppoa yrittää keksiä settiä homoyleisölle, ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten eri tavalla eri koomikot tämän ratkaisivat. Ai niin, miksi homoyleisö olisi vaativampi kuin tavallinen yleisö, jonka joukossa väistämättä on myös homoja? No koska toimiakseen komedia vaatii jonkinlaisen samaistuksen tai edes tunteen siitä, että tietää, mistä puhutaan. Muutama, joka ei naura, ei haittaa, jos suurin osa yleisöstä hekottaa, mutta jos suurin osa yleisöstä onkin sellaisia, joita ei omat jutut kosketa, ollaankin jo vaikeilla vesillä. Siksi esimerkiksi kanadalaiskoomikon englannin kieleen perustuva kielivitsi sai aikaan vain jäätävää hiljaisuutta. Hyvä koomikko ei tule vaan kertomaan juttuja itsestään, vaan yrittää saada kontaktin yleisöönsä. Homot on siinä hankala yleisö, että harvalla heterokoomikolla on meistä hirveästi kokemusta. Monena vuonna onkin ollut joukossa näitä "mitä minä ajattelen homoista" -juttuja. Myös tasa-arvo on tietysti aina mainittava, varsinkin jos on joku ajankohtainen lakiesitys meneillään, vaikkapa. Ja kerrottava, miten meidän oikeuksia puolustetaan. Aika monen esitys oli kuitenkin perusheteroa. Omalla tavallaan huippu oli erään naiskoomikon (Eeva Vekki?) kysymys yleisölle: kuinka moni teistä on naimisissa? Kaksi päivää sen jälkeen, kun lakivaliokunta oli tyrmännyt avioliittolain uudistuksen. Siis oikeesti?! No nousihan sieltä hiljaisuuden jälkeen yksi käsi. Ja päästiin kertomaan polttarivitsi. Asian voi tietysti ratkaista myös niin kuin Ida Grönlund: oli hyvä setti, sopivasti heteroa ja homoa, ja lopuksi ihana uudelleensanoitettu Päivänsäde ja menninkäinen. Harmi vaan, että oli täsmälleen sama kuin viime vuonna. No uusien juttujen keksiminen on tietysti vaikeaa.

Ulkomaalaismausteiden ansiosta kerrottiin myös suomivitsejä ja Ali sekä puoliksi turkkilainen goottityttö (valitettavasti en muista hänen nimeään, eikä sitä ollut esiintyjälistassakaan) heittivät muutaman pizzakebabläpän. Kyllä ne ehkä vielä pari vuotta toimii, ennen kuin alkaa tuntua kuluneilta. Sitten voi ottaa esiin bussikuskin :) Tuosta goottitytöstä toivottavasti kuullaan vielä, ei ollut ihan niin noloa eikä yliheteroa juttua kuin useimmilla muilla. Vaikka onhan paljon kiinni myös siitä, miten juttunsa esittää - esimerkiksi Ali Jahangirin ennenaikaista siemensyöksyä käsittelevä setti oli hyvinkin hauska, vaikkei se omaan elämään millään tavalla liitykään.

Tänä vuonna esityksiä oli kaksi, ja yleisöä riitti. Ja, kuten sanottua, hauskaa oli, muutamista piinallisista hetkistä huolimatta. Ensi vuonna uudestaan!

Ruotsalaista kauhua

Ruotsidekkari on viime vuosien aikana muodostunut omaksi käsitteekseen. Ja hyvästä syystä, naapurin lintukoto tai oikeammin sen muuttuminen on tuottanut suuren määrän tarkkanäköisiä ja jännityksen taitavia kirjoittajia. Mitä nyt joskus ehkä menee väkivalta hieman yli (siitä lisää hieman myöhemmin, kirjakesä on vasta alussa). Kauhukirjallisuus taas on sellainen laji, jota ei ihan heti odottaisi grannesvenssoneilta.

Mutta sitten tuli John Ajvide Lindqvist ja Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Vampyyritarina, joka saavutti suuren suosion ja josta tehtiin elokuvakin. Kirjassa tavallinen koulukiusattu poika tutustuu tytöltä näyttävään vampyyriin, joka asuu pedofiilin kanssa. Tarina on kyllä ihan vetävä, väkivaltaisista kohtauksistaan huolimatta, ja luvassa on myös onnellisehko loppu, omalla tavallaan. En ole lukenut varsinaista nuorisokirjallisuutta juurikaan, edes nuorena, enkä lähtisi tekemään liian tiukkaa rajaa nuoriso- ja aikuskirjallisuuden välille. Jotenkin Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli kuitenkin saa hänen ensimmäiset kirjansa tuntumaan nuorisokirjallisuudelta, ainakin Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, zombietarina: kuolleet eivät enää pysy kuolleina, tosi helppolukuinen) ja ehkä myös Ystävät hämärän jälkeen. Viimeksi mainittu mahdollisesti päähenkilön nuoren iän takia ja siksi, että koulumaailma on niin kovasti läsnä. Muutama kohtaus on kuitenkin niin raaka, että sisäinen lastensuojelijani kyllä epäilisi antaa tätä kirjaa teini-ikäisellekään luettavaksi. Vaikka toisaalta tiedostan sen, että moni teini on kokenut elämässään pahuutta ja raakuutta, joten kirjallisuudelta suojelu tuntuu tekopyhältä.

Ihmissatamassa (Människohamn) oltiinkin sitten jo syvemmillä vesillä (heh) ja kirjaa lukiessani minusta alkoi tuntua, että Ajvide Lindqvistia voi hyvällä menestyksellä verrata jopa Stephen Kingiin. Tässäkin tarinassa on kuolemaa, mutta harva mereen kadonneista oikeasti kuolee. On kummittelua, pelkoa, ja alkoholisoituneen lastaan etsivän isän itsensä ylittämistä, kun hän vihdoin lopettaa vuosisatoja kestäneen kirouksen.

Varsinainen outous ilmestyy maailmaan kirjassa Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Mies löytää omituisen vauvan metsästä ja kasvattaa sen piilossa. Mutta mikään ei pysy salassa, eikä väkivallalta voi välttyä. Tässäkin on näyttämönä ensisijaisesti nuorten maailma, varsinkin kirjan loppupuolella, kun tyttö astuu maailmaan. Mutta tämä ei silti vaikuta varsinaiselta nuortenkirjalta. Ehkä hänen käyttämänsä kieli on monimutkaistunut tai sitten suomentaja on vaihtunut...nämä kaikki kirjat olen nimittäin lukenut suomennettuina.

En yleensä pidä siitä, että kirjoja kuvaillaan tyyliin: "kaiken kurjuuden keskellä silti toivonpilkahdus", koska useimmiten tämä "toivonpilkahdus" on seurausta lähinnä lukijan toiveajattelusta eli olematon. Tai sitten sen on tarkoitus tasapainottaa kaikki kirjan kauheudet, ettei lukija olisi aivan murtunut luettuaan kirjallisen sadismia ja onnettomuutta. Tyyliin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Näistä neljästä kirjasta kuitenkin kolmen ensimmäisen loppuratkaisussa näkyy se pieni pilkahdus, elämä palautuu raiteilleen tai seuraa uusi alku. Kultatukka, tähtönen loppuu hieman eri tavalla. Mutta se taitaa silti olla juuri oikea tapa tuolle tarinalle.

John Ajvide Lindqvist on hyvin omalaatuinen kirjailija. Käyttäessään kauhun pahimpia kliseitä, vampyyrejä ja zombeja, hän tekee sen omalla tavallaan ja saa ne tuntumaan raikkailta, uusilta luomuksilta. Hänen muita kirjojaan voisi kauhukirjallisuuden lisäksi kuvailla kummakirjallisuudeksi. Suomikumma on arkisen näyttämistä oudossa, uudessa valossa. Kummakirjallisuus voisi olla vähän laajempi genre, ja hän sopii siihen oikein hyvin.

Kiitän tärähtäneistöä

Olen kiitollinen "tärähtäneistölle" (Soinin termi), koska sen ansiosta voin yleensä tuntea itseni tasavertaiseksi kansalaiseksi. Soinin halveksiman ihmistyypin seurassa voin kokea, että ihmiset ovat hyväntahtoisia ja ystävällisiä, jopa minulle. Heidän ansiostaan en tunne itseäni toisen luokan olennoksi ja tiedän, että jos joku minua kiusaa, väärintekijä on kiusaaja enkä minä, joka kehtaan olla olemassa.

Avioliittolakikeskustelussa olen usein liikuttunut, kun olen kuullut hyvinvoivan valkoisen heteron puolustavan minun rakkauteni tasavertaisuutta. Ilman ns. omaa lehmää ojassa. Heidän takiaan uskoni ihmiskuntaan ei ole täysin mennyttä, vaikka yhteiskuntamme on täynnä äänekkäitä räsäsiä ja soineja.

Toinen satu Pienestä Pörröisestä Eläimestä

- Kuulitteko, miten Ulla-Nadjalle kävi?

- Joo, Se Öykkäri vei sen repun!

- Ja nyt se tönii sitä!

- Ja haluaa sen pipon, takin ja penaalin!
- Ei tollainen vetele!
- Sanotaan Sille Öykkärille, ettei me leikitä sen kanssa, kun se on tommonen!
- Joo!
- Eikä jaeta enää karkkeja sen kanssa!
- Hyvä!
- Mennään heti!

Pieni Pörröinen Eläin havahtui. ”Voi ei! Pihan lapset ovat menossa ärsyttämään Sitä Öykkäriä! Miten sitten käy, jos Sen Öykkärin ei enää anneta öykkäröidä? Miten vieras ja pelottava maailma!!” Pieni Pörröinen Eläin ei pidä muutoksista, ei ollenkaan. ”Kuka ties vaikka se sitten kostaa Pienelle Pörröiselle Eläimelle! Ei ota enää vastaan Pienen Pörröisen Eläimen askartelemia koristeita ja vanhoja vaatteita ja muita juttuja, mitkä ei kelpaa noille muille! Eikä tuo enää vastineeksi itse tehtyä limonaadia!” Ajatukset pyörivät villisti Pienen Pörröisen Eläimen päässä. ”Minä tarvitsen Sen Öykkärin limonaadia! Juon sitä aina enemmän ja enemmän ja olen hukassa, jos en saa sitä!”

(Joskus kyllä Pienen Pörröisen Eläimen päässä kävi Vieraita Ajatuksia, Ajatuksia, jotka kertoivat, että jos hän katselisi muiden askarteluja ja harjoittelisi enemmän, ja askartelisi itsekin uudenlaisia koristeita, kauniimpia ja taidokkaampia, muutkin pihan lapset voisivat haluta niitä. Ja Ajatuksia, jotka kuiskuttivat, että ylenpalttinen limonaadin lipittäminen ei ehkä ole hyvä juttu. Että Pieni Pörröinen Eläin voisi juoda enemmän jotakin muuta, terveellisempää. Mutta Pieni Pörröinen Eläin meni silloin kyyryyn ja supatti itsekseen: ”minun koristeeni ovat parhaita maailmassa juuri sellaisenaan!” ja ”minä tarvitsen Öykkärin limonaadia, en voi elää ilman sitä!” Ja jos Vieraat Ajatukset oikein kovasti vaivasivat: ”Öykkäri on hyvä! Öykkäri tykkää minusta! Olen ihan hukassa ilman Öykkäriä!”. Eivätkä Vieraat Ajatukset viipyneet kauan.)

Pieni Pörröinen Eläin mietti. ”No, kyllä Öykkärin limonaadi näyttää muillekin kelpaavan, joten ehkä tilanne ei ole niin paha!” Pieni Pörröinen Eläin kuulosteli. Ei voi olla! Nyt ne on jo melkein Sen Öykkärin oven takana ja näyttävät tosi vakavilta ja vihaisilta! Jopa Elias, jonka Se Öykkäri hakkasi kerran pitkään koomaan!

”Hei kuulkaa!” Pieni Pörröinen Eläin huudahti. ”Eihän tämä nyt vielä niin paha ole! Odottaisimmeko vähän! Voi olla, että Öykkäri rauhoittuu, kun syö kaikki Ulla-Nadjan suklaat. Kerrotaan nyt ensin vain, että meistä ei ole ihan reilua, että Öykkäri otti sen repun. Ja sitten palaamme omiin koteihimme, ja toivomme, ettei Se Öykkäri suutu meille niin pahasti ettei anna enää limonaadia, jooko?”

- Siinä on kyllä järkeä, sanoi Gisele. Giselekin tykkäsi limonaadista.

Muut mumisivat ja mutisivat.

- Niin, ja jos Se Öykkäri rupeaa ihan lyömään Ulla-Nadjaa, niin kyllä me sitten voidaan sanoa vähän kovemmin, eikö?!

- Joo, sittenhän me sanomme!
- Niin, ei tässä vielä kannata karkkeja siltä kieltää.
- Ei!
- Mennään vain sanomaan, että olisi ollut kivempaa, jos Ulla-Nadja olisi saanut pitää reppunsa.
- Ja piponsa.
- Ja takkinsa.
- Ja paitansa.
- Ja kotinsa.
- Niin.

Mörkö oven takana

Jotenkin tuntuu ajankohtaiselta...
Tuo ja paljon muuta täältä.

400 neliömetrin luontoyhteys

Suomalaisten kaksijakoinen suhtautuminen luontoon jaksaa kyllä aina yllättää. Hesarin koti-liite kertoo tänään miehestä, joka rakentaa 400 neliön luksushuvilaa Sipooseen pellon reunaan. Ei siinä sinänsä mitään, komeasti sisustettu laatikkohan se on. Mutta hupaisasti mennään vikaan, kun todetaan, että tämä komeus "todistaa väitteen" siitä, että suomalaisilla on läheisempi suhde luontoon kuin ihmisillä monessa muussa Euroopan maassa ja että kaikilla, niin töölöläisillä kuin nurmijärveläisillä, olisi toive luonnonläheisyydestä, ja vielä lopuksi, että luonnossa on suomalaisille jotain mystistä. Näitä väitteitä ei suinkaan todisteta esim. miehellä joka tekee asumuksensa kuusenoksista ja kylpee metsäpurossa, vaan miehellä, joka rakenta tämän valtavan valkoisen laatikon, jossa on kylpylä (led-valot valaisevat luonnonmukaisesti marmoripintoja), sohvaryhmä autotallissa (sillä mikäs sen luonnonmukaisempaa kuin siemailla kahvia auton tai moottoripyörän laittamisen lomassa), nahkasohvia muutenkin siellä täällä, parikin eri poreammetta sisällä ja ulkona (mm. vastavirtainen, mitä ikinä tarkoittaakaan), sauna, höyrykaappi (en edes tiedä, mikä se on), kivillä reunustetut sydämen muotoiset (huomaa luonnollinen muoto) kukkapenkit, uima-allas, keinotekoinen vesiputous ja suihkulähde. Terassin porealtaasta voi sitten ihastella peltomaisemaa.

Harvinaisen luonnonmukaista, vai mitä?!

Hon är inte jag

Mitä siitä tulee, kun unelmat ja kova työ vievätkin jalansijan asemesta jyrkänteen yli? Kun viemällä sopeutumisensa äärimmilleen hukkaa itsensä, eikä siltikään tule nähdyksi? Iranilaistaustainen ruotsalaiskirjailija Golnaz Hashemzadeh kuvailee eräänlaisen kiltin tytön tragedian. Pakolaisena, isänsä äitiin kohdistamaa väkivaltaa lieventämään pyrkivänä ja pikkuveljeään suojelevana, paikkaansa yhteiskunnassa hakevana hän ei kuitenkaan aivan pärjää, kaikki meneekin lopulta pieleen eikä Suunnitelma kanna. Vai oliko se hänen suunnitelmansa edes.

Kirjan päähenkilö on vanhempiensa kanssa Iranista Ruotsiin paennut tyttö, joka jää vanhempiensa ongelmien alle eikä tule edes heidän toimesta kunnolla nähdyksi ennen kuin on liian myöhäistä. Isä, jonka Hirviö silloin tällöin valtaa, on muuten niin kannustava kuin vanhempi vain voi olla. Hän ei vain näe, miten tuhoavaksi hänen eteenpäin kannustava asenteensa tyttären mielessä lopulta kääntyy.

Mutta kysymys ei tietenkään ole pelkästään siitä, että tytär isäänsä miellyttääkseen sen kaiken tekee. Hän haluaa tulla nähdyksi hyvänä ja arvokkaana, ei sellaisena, jolla on Vamma; este päästä yhteiskunnassa samalle tasolle ruotsalaisten kanssa. Siihen päästäkseen hänen tulee olla parempi kuin He. Hän haluaa ja hänen pitää tulla mahdottomaksi ohittaa. Hän haluaa näyttää opettajalleen, joka ei suostu ottamaan luokkaansa ulkomaalaisia, vaikka he osaavat täydellistä ruotsia ja tekevät koko vuoden tehtävät yhdessä hujauksessa. Opettajalle, joka kertoo hänelle, että eihän kaikki sovi milloinkaan sekaan, että hänestä ei koskaan voi tulla parempaa kuin minä opettaja hänet näkee, koska hänellä on vamma. Se vamma on perimä ja ulkonäkö.

Mutta hänestä tulee. Unelmien ja kovan työn ansiosta hän saa parhaat arvosanat. Hän pääsee Eliittikouluun (jonka esikuvana lienee Handelshögskolan) ja hänestä tulee ensimmäinen maahanmuuttajataustainen Eliittikoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja (kuten muuten kirjailijastakin). Hän on paras, hän tekee kaiken oikein, hän antaa haastatteluja päivälehtiin, hänet on mahdoton ohittaa. Mutta se ei sittenkään riitä, eikä hän saa palautettua viallisia saappaita kauppaan, koska "mutiaiset aina huijaa". Eikä Eliittikoulussakaan kaikki hänestä pidä, vaan hän saa solvaavia uhkailukirjeitä.

Hän ei sittenkään voi määrätä, miten ihmiset hänet näkevät. Traagista on, että ihmiset eivät tiedä, mitä he katsovat.

Päästyään töihin Firmaan, jonne kaikki eliittikoululaiset tähtäävät, ja suoriuduttuaan niin hyvin, ja kun hän on saavuttanut Sen Kaiken, on hän kadottanut itsensä. Anoreksia ja loppumaton halu olla sellainen, millainen hänen tulee olla, ovat koitumassa hänen tuhokseen. Eikä häntä sittenkään nähdä, hänen todellisuuttaan. Vaikka hän ei ole jaksanut peseytyä, häneltä on lähtenyt tukkaa päästä eikä hänen vartalossaan ole grammaakaan rasvaa ihon alla, hänen pomonsa vain kehuu häntä erinomaisesta suoriutumisesta ja tarjoaa uutta, haastavampaa projektia. Onhan hän niin hyvä näyttelemään, eivätkä ihmiset tiedä, mitä he katsovat.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, varsinkin sillä aikaa, kun odotamme suomalaisten ulkomaalaistaustaisten kirjailijoiden nousua. Mielestäni suomalainen yhteiskunta kaipaa tuoreempaa näkökulmaa, sellaista, jonka lähtökohta on osittain muualla. Sillä välin olisi toivottavaa saada käännöksiä vaikkapa Ruotsista, jotta mielenkiintoisia ja hyviä kirjoja ei jäisi löytymättä kielimuurin takia.

Palvelua ja kääntämistä

Suuresti arvostamani suomentaja Kersti Juva kertoo Kotuksen blogissaan, miten hän pyrkii tuomaan kirjojen henkilöt mahdollisimman lähelle lukijaa. Tähän kuuluu lukijaa vieraannuttavien piirteiden - kuten puhuttelumuotojen - suomentaminen sanan kaikenkattavassa merkityksessä. Jos alkuperäisessä teoksessa henkilöt puhuttelevat toisiaan titteleillä ja nimillä, tekee Juva kovan työn keksiäkseen, miten tämän voisi kiertää. Mielestäni ehkä vähän liiankin kovan. Ensinnäkin jos kirja sijoittuu vieraaseen aikaan ja paikkaan, voi teoksen yhtenäisyys kärsiä puhuttelutapojen muuttamisella. Jos lukija sattuu olemaan tietoinen esimerkiksi englantilaisista kohteliaisuussäännöistä ja lukee tällä tavalla muokattua kirjaa, se saattaa pikemminkin häiritä, kuin tuoda kirjan henkilöitä läheisemmiksi.

Toiseksi, sellaisessa kirjassa on varmasti paljon muutakin vierasta. Luin lapsena Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkareita, jotka sijoittuvat yleensä New Yorkiin, noin 1930-luvusta joitakin kymmeniä vuosia eteenpäin. Wolfe suuressa mahtavuudessaan vasta vieras hahmo olikin: hän siis omistaa kerrostalon, hänellä on oma kokki/hovimestari, jolta hän tilaa olutta napinpainalluksella. Hän viljelee orkideoita ja sitä varten hänellä käy oma puutarhuri. Hän ei poistu talostaan juuri ollenkaan, hän komentelee ja ratkaisee rikoksia. Hän puhuttelee aina ihmisiä hyvin kohteliaasti, kuten siihen aikaan ja kulttuuriin kuului, jopa vihaisena (no nyt just en muista miten hän kohteli Tolloa Komisariota:). Koko sen muun vierauden keskellä kohtelias puhe ei hirveästi enää vieraannuta, pikemminkin jos hän siinä ajassa ja asemassa olisi puhutellut ihmisiä kuten keskivertosuomalainen, olisi se ollut töykeää eikä olisi sopinut hahmolle ollenkaan. Eikä se, että kaikki muutkin olisivat puhutelleet toisiaan samalla tavalla, olisi juuri asiaa parantanut.

Lisäksi luulen, että jos tarttuu kirjaan, joka sijoittuu eri "maailmaan" kuin missä itse on, on jo valmiiksi hakeutumassa vierauden ääreen. No mutta minä olenkin aina ajatellut, että kirjallisuuden olennainen ominaisuus on nimenomaan tarjota välähdyksiä vieraasta maailmasta.

Vähän tekisi mieli jopa ajatella, että Juvan asenne on, vaikkakin hyvää tarkoittava ja ystävällismielinen, hiukan holhoava.

Mutta kieli ja kirjallisuus herättää tunteita. Itse olen ehkä välillä taipuvaisempi sentimentaalisuuteen ja vanhan arvostamiseen. Ihmettelin kovasti, kun luin viime vuoden viimeisestä Kielikellosta uussuomennoksista. Onhan näitä aina silloin tällöin tullut huomattua, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia. Arvelen, etten ole koskaan täysin tajunnut, että kyse ei ole vain jostain uusintapainoksesta tai huonon suomennoksen korjaamisesta, vaan täydellisestä uusiksi suomentamisesta. Ja sitä juuri ihmettelen, lukiessani artikkelin esimerkkejä ajattelin, että lukisin vanhoja kirjoja kyllä mieluummin vähän vanhemmalle suomelle käännettynä, kuin nykysuomelle.

Mutta mistä tämä into? Ymmärrän kamalan rikoksen - alkuperäisteosta lyhennellen tai muuten muokaten suomennetun - korjaamisen alkuperäistä vastaavaksi. Mutta miksi suomentaa uudestaan sellaisia kirjoja, mitkä on jo suomennettu ihan kelvollisesti? Jatkuvastihan syntyy uutta maailmankirjallisuutta, joka kaipaa kääntäjää. Ja mitä siitä, jos vanhojen suomennosten kieli on vanhaa, se ehkä kuuluu asiaan vanhaa kirjaa luettaessa. Ei siinä ole mitään pahaa, että lukija saa samalla käsityksen siitä, miten oma äidinkieli on vuosikymmenten (ja niin kovasti haluaisin ajatella, että jatkossa vuosisatojen) saatossa muuttunut. Minun mielestäni. Helppo olisi tietysti heti väittää vastaan, että eihän kukaan lukisi vaikeaa kieltä ja vaikeahan se olisi jos se eroaisi omasta päivittäin käyttämästä kielestä. Sillä kuka nyt haluaisi vaivata päätään jollakin "vaikealla".. en haluaisi uskoa, että se on näin. Haluaisin uskoa, että viimeistään koulussa voisi saada lapset ja nuoret lukemaan kaikenlaista kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta, ei vain sitä helpointa.

Vai onko tämä joku nuoren kielen syndrooma (kirjoitettua suomea vasta vakiinnutettiin 1800-luvulla, tietää Kielikellon samainen artikkeli)? Että kaikki kirjoitettu kieli täytyy aina pitää ajan tasalla, pakottaa kirjallisuus elämään jatkuvasti nykyhetkessä. Suomennetaankohan yhtä innokkaasti suomalaista kirjallisuutta nykykieleen? Yhtä hullu ajatus sekin on, eikö?

Rouskis

*rouskisrouskisrouskis* "Hei mitä, EI!" -oho *rouskisrouskis* - nyt se tulee *rouskis* *vilkaisu olan yli* - vielä ehtii *rouskis*loikkis* - karkuuuuun!

Joskus oltiin ihan yleisesti sitä mieltä, että eläimet ovat vain ulkoisiin ärsykkeisiin automaattisesti reagoivia hermokimppuja. Silloin ei suurella enemmistöllä liene ollut tapana viettää aikaa kissojen kanssa.

Minä!

MINÄ olen Radio Rockin aamujuontaja. MINÄ olen hetero ja haluan nyt Tulla Kaapista ja kertoa, millaisesta pornosta tykkään, koska sehän on aivan sama asia kuin homoudestaan kertominen! Sitten jos se video soittaa mulle vaikka tsemppiviestin kisoissa niin ei tarvi enää sanoa, että se oli yks tuttu vaan ja miettiä, kuuliko joku mahdollisen "rakastan sinua" -lopetuksen.. Voi hyvää päivää..

Kaukonäköisyys kannattaa

Hahaa, kesällä New Yorkissa noin 30 celsiusasteen hiostavassa lämmössä eksyin Uniqlo-nimiseen nuorisovaateliikkeeseen. Ihan kivoja vaatteita, ei siinä mitään. Paras löytö oli kuitenkin Heattech-alusasut! Ohutta materiaalia, näyttävät tavallisilta vaatteilta (on pitkähihaista, t-paitaa, toppia) mutta lämmittävät niin paljon paremmin kuin muut! Empiirinen koe sen todisti. (Paitsi ehkä jotkut huipputekniset urheiluvaatteet, niistä ei ole kokemusta.) Näillä oli kuitenkin hintakin kohdallaan = tavispaidan verran.

Olen kyllä ollut tyytyväinen, nyt on ollut käyttöä!

Kelkka uusiksi

Olen muutosta toiseen kuljetellut mukanani vanhaa puukelkkaa. Ei sille käyttöä ole ollut, mutta se on ollut niin symppis eikä ole vienyt paljoa tilaa. Kesällä keksin tuunata sitä vähän, joten hioin pois vanhan sinisen maalin, petsasin ja lakkasin istuinpalikat. Siitä tuli ihan kiva! Harmi kyllä ennen-kuva ja välivaiheen kuvat ovat kadonneet jonnekin, mutta tässä lopputulos:

PS: Luvun alla Golnaz Hashemzadeh, Hon är inte jag ja The Complete Short Stories of Mark Twain

Gay gaala saapuu Helsinkiin

Ruotsissa on järjestetty jo vuosia Gay Gala -tapahtuma, jossa on ollut viihdettä, julkkiksia ja myös kuninkaallisia. Tilaisuudessa on esiintyjiä ja palkitaan vuoden homo, vuoden hetero, vuoden kirja jne. Tapahtuman järjestää QX förlag Ab, joka mm. julkaisee QX-lehteä. Tämä lehti on Ruotsin sateenkaarimaailmassa vähän niinkuin City-lehti oli Helsingissä joskus 1990-luvulla. Nyt saadaan samanlaista menoa Suomeen! Ainakin samanniminen tapahtuma, toivottavasti myös tunnelma on vapautunut ja tilaisuus tyylikäs.

PS: luvun alla The Complete Short Stories of Mark Twain ja Johanna Sinisalon Enkelten verta

Ylen hyvää

Jess, YLE tuo esitykseen brittiläisen New Sherlock -sarjan kolmannen kauden! Sherlock Holmes on tunnetusti esiintynyt elokuvissa ja sarjoissa ennenkin, ja tälläkin hetkellä esitetään amerikkalaisversiota, jossa tohtori Watsonia esittää kivikasvoinen Lucy Liu ja Holmesia joku heppu. Mutta britit tekevättämän paremmin, tarkemmin sanottuna Benedict Cumberbatch tekee sen paremmin! Eikä minua ainakaan ole yhtään haitannut pienet romanttiset vibat, jotka tässä sarjassa ovat olleet aistittavissa ;)

Ennakkokurkistus: Täällä

Niin ja on alkuvuodesta muutakin odoteltavaa, Alko kertoo, että kohta saa taas maistella käsityöläisoluita. Stadin Panimo osallistuu Double Oat Malt Stoutilla, nam!

Kellä voima, sillä vastuu

Viime aikoina on taas jokunen ihminen jäänyt suojatiellä auton alle. Muutenkin näkee päivittäin, miten suojatie merkitsee autoilevalle lähinnä eriväristä ajorataa ilman mitään erityisvelvollisuuksia (kuten hidastaminen ja pysähtyminen). Tehokkaasta ajo-opetuksesta huolimatta kaikki autoilijat eivät siis tosiasiallisesti täytä ajokorttiedellytyksiä. Mutta ilmentää tällainen ajotyyli muutakin.

Suojatiekeskustelussa on yleensä havaittavissa pari päälinjaa - päivitellään sitä, että autoilijat eivät viitsi noudattaa lakia ja muistutetaan jalankulkijoita siitä, että kannattaa olla varovainen, koska "luu jää toiseksi". En kuitenkaan ole nähnyt tai kuullut sellaista kommenttia, että autoilijan kannattaa noudattaa varovaisuutta (ja lakia) juuri siksi, että "luu jää toiseksi" eli koska autoilijalla on väline ja voima tehdä toiselle paljonkin vahinkoa. Minun mielestäni autoilijan pitäisi juuri siitä syystä olla varovainen ajaessaan, ettei satuttaisi ketään. Mutta tällä hetkellä tuntuu olevan valloillaan ennemminkin "kuka on kunkku, heikommat pois alta kun jäävät toiseksi" - asenne. Minusta se on vastuutonta.

Kuvun alla

Muurahaisfarmin idea on ottaa joukko muurahaisia ja pistää ne elämään pienessä läpinäkyvässä laatikossa, josta ne eivät pääse pakoon ja jossa niiden tekemisiä voi seurailla omaksi huvikseen.

Stephen Kingin kirja Kuvun alla, Under the Dome, sekä siihen perustuva samanniminen televisiosarja (neloselta) kertovat yhdysvaltalaisesta pikkukaupungista, jonka ylle ilmestyy läpinäkyvä voimakenttä, jonka läpi ei pääse juuri mitään, ihmisistä puhumattakaan. Kirjassa oli kuvattu kaupungin tilanteen nopea kiehahtaminen räjähdyspisteeseen, johon pääpaskiaisen Big Jim Rennien juonittelu suurelta osin tähtäsikin. Sen ohella kaupungin pikkupaskiaiset saivat kaiken haluamansa vallan ja käyttivät sen tietysti täysillä hyväksi.

Tv-sarja eroaa kirjasta jonkin verran, oikeastaan kyseessä on ikään kuin saman tarinan kaksi eri versiota. Henkilögalleria on eri, joskin osa hahmoista esiintyy molemmissa tarinoissa. Mutta vaikka he ovat osittain saman nimisiä, on heidän välillään muuten suuriakin eroja. Kirjan päähyvis Barbie mukaan luettuna. Stephen King on toinen sarjan päätuottajista ja häntä on varmasti ilahduttanut mahdollisuus tehdä kirjastaan rinnakkaisversio.

Kirja oli nopeatempoinen ja jännittävä ja kuvun alkuperä herätti pieniä ajatuksenpoikasia mittakaavoista sekä ihmisten ja ötököiden rinnasteisuudesta. Eikä vastenmielisyyteni ötökkäfarmeja kohtaan ainakaan vähentynyt. Tv-sarjasta olen nähnyt kaksi ensimmäistä jaksoa, jotka kuluivat lähinnä henkilöiden esittelyyn. Oma huomioni harhautui ensimmäisen jakson aikana myös paljolti eroavaisuuksien havainnoimiseen. Joka tapauksessa tv-sarjassa kupu on paikallaan pitkään, ja itse sarjakin kestää, ainakin kaksi kautta. Voi jopa olla, että sarja on liian pitkäveteinen minun makuuni, mutta toisaalta kun juoni, henkilöt ja kuvun alkuperäkin ovat erilaisia ja Dodee (toivottavasti) välttää kirjassa kuvatun kamalan kohtalonsa, niin ehkä sitä sittenkin jaksaa seurata.


Wikipedia

Viestintävirasto joulumielellä

Parempi myöhään kuin ei silloinkaan, sanotaan. Löysin Viestintäviraston helmen vasta nyt, mutta se on vaan niin hyvä, että on pakko laittaa tänne vaikkapa ensi joulua ajatellen.

Viestintävirasto on siis valtion viranomainen, toimii liikenne- ja viestintäministeriön alaisuudessa ja muun muassa myöntää .fi-verkkotunnuksia sekä tv- ja radiotaajuuksia ja toimii kansallisena tietoturvallisuusviranomaisena. Esimerkiksi eilen Viestintävirasto ilmoitti näin: "Useista Linksysin ja Netgearin kotireititinmalleista on löytynyt takaovi, jonka avulla laite on mahdollista ottaa haltuun verkon kautta. Haavoittuvia laitteita on myös yritetty etsiä verkosta porttiskannausten avulla. --"

Mutta joulukuussa Viestintävirasto päätti perehtyä hieman toisenlaiseen viestintään ja ohjeistaa joululahjojen kommentointia. Jota seuraa vielä jouluntoivotusohjeistus. Mahtavaa, että viranomaisista löytyy rohkeutta hieman keventää sopivalla hetkellä!