Suruaika

Autuaammille metsästysmaille poistui hän. Aina reipas seurustelu-upseeri, puistokaveri, pehmeä ja lämmin halittava, välillä vahvaluontoinen ja kärkäs haukkaamaan. Kaikin puolin kissamaisen täydellinen persoona.

Väriä pintaan

Eräällä myöhäisiltapäivän kävelyllä huomasin, että kaikki Helsingin taloyhtiöt eivät ole punatiilivillityksen kourissa. Ilahduin suuresti, kun julkisivurempan jäljiltä tämän talon seinä ei ollutkaan paljaaksi kuorittu, vaan kuulsi uutta väriä:

Muotivillitykset sikseen, minusta asuintalon pitää näyttää asuintalolta, eikä ladolta tai muulta teollisuusrakennukselta. Tässä erityisen olennaista on, että talon seinien pinta on viimeistelty. Kyllä hienojakin punatiilirakennuksia löytyy, vanhoja teollisuusrakennuksia, jotka on sittemmin muutettu esimerkiksi asuinkäyttöön. Ja niissä on tiettyä viehätystä, kyllä. Mutta olennainen osa sitä viehätystä on nimenomaan niiden historia ja se, että ne ovat harvinaisuuksia kaupunkikuvassa. Eihän esimerkiksi Arenan talo näyttäisi paljon miltään, jos sen ympärilläkin olisi vain punatiiltä joka suuntaan.

Minkä nuorena oppii...

Ruotsin Viralliselle Sylivauvalle on annettu käsilaukku. Kyllä kouluttaminen on aloitettava jo elämän alkuvaiheessa, että oppii olemaan!

Hyvän elämän jäljillä

Tästä ei alunperin pitänyt tulla päivitystä, mutta kaiken ironisuuden keskellä tekee mieli nostaa esiin Ateneumin taidemuseossa vielä 29.4.2012 saakka nähtävissä oleva ruotsalaisen Carl Larssonin (1853-1919) näyttely Hyvän elämän jäljillä.

kuvat otettu sallitulta alueelta :)

Nimi viittaa Larssonin tapaan kuvata perhettään ja kotiaan saaden kaiken näyttämään hyvältä ja kauniilta. Larsson julkaisi vaimonsa kanssa kotia ja elämää kotona käsittelevän kirjankin vuonna 1899, ett Hem. Ilmeisesti jo elinaikanaan häntä on kritisoitu siitä, että hän kuvaa kohteensa ja elämänsä vähän liiankin ruusuisasti, että esim. kukkaset on maalattu liian isoiksi jne. Taiteilijan elämän alkutaival oli kaikkea muuta kuin kuvista näkyvä idylli: juoppo isä ja töissä raatava äiti, jonka tienaamat rahat isä joi pakottaen perheen aina uudestaan muuttamaan, kun ei ollut rahaa vuokraan. Kaikeksi onneksi Carlilla oli lahjoja ja opettaja, joka ne huomasi. Ja onneksi hän tapasi tulevan vaimonsa, Karinin, 1877-1878 (Larsson lähti Pariisiin 1877 ja tapasi Karinin seuraavana kesänä). Tämän jälkeen myös hänen maalauksensa alkoivat käydä paremmin kaupaksi. Tätä ennen Larsson oli toiminut kuvittajana, ilmeisesti kohtuullisen menestyksekkäästi, mutta ei ollut vielä menestynyt taidemaalarina. Valitettavasti Ateneumissa ei ole hänen kuvitustöitään esillä kuin suunnilleen yhden tarinan verran ja opaskin mainitsi asiasta vasta loppuvaiheessa melkein kuin ohimennen. Minun mielestäni kuvittajantyö on kuitenkin avaintekijä hänen maalaustyyliään ajatellen, koska se on niin sarjakuvamaista. Ja mitä siihen "liian onnellista" -kritiikkiin tulee: ihan kuin maailmassa olisi liikaa onnen ja hyvän olon kuvauksia. Ainahan taiteilijat valikoivat kohteensa eivätkä kaikki muotokuvatkaan ole realistisia. Edes valokuvat eivät "näytä kaikkea" vaan aina sen, mitä kuvaaja valitsee. Mutta ilmeisesti näissä idyllisissä perhe-elämän kuvissa tuntuu ärsyttävän nimenomaan se, että nyt näytetään hyvää ja kaunista, ei rappiota ja kurjuutta. Mitenköhän moni on salaa pettynyt, kun kuulee, että Karinin päiväkirjoista voi päätellä ainakin hänen olleen hyvin onnellinen ihminen? Tavalliseen ihmiselämään kuuluvat ristiriidat ym ovat varmasti olleet läsnä heilläkin, varsinkin kun saivat kuusi lasta, joista kaksi kuoli ennen aikuisuutta. Ja tietysti tytärten taiteellisten taipumusten tukahduttaminen kunnollisten ammattien ja avioliittojen vuoksi on omanlaisensa tragedia. En silti jäänyt kaipaamaan kuvia raivarit saaneesta uhmaikäisestä tai pilaantuneesta sadosta.

PerusSketsi

Tämän piti olla hyvän mielen blogi, mutta maailma tuli taas kerran väliin.

Perssuomalaisen kansanedustajan James Hirvisaaren avustaja keksi ”ironisen” idean ja kirjoitti blogiinsa, että kaikilla ja erityisesti poliisilla olisi helpompaa jos kaikki pitäisi hihamerkkejä á la natsisaksa. Tai eivät nyt ihan kaikki, hän esitteli kaksi vaihtoehtoa, joista ensimmäisessä hihamerkkejä pitäisivät kaikki ulkomaalaiset (esimerkiksi venäläiset sirppiä ja vasaraa ja amerikkalaiset hampurilaista!), vääräuskoiset (eli muslimeille puolikuu), vääränkieliset (suomenruotsalaisille omansa) ja homot (sateekaarilippu), tai vaihtoehtoisesti kaikki Aidot Suomalaiset Suomenkieliset Heterot (ei siis mitään homoja tietenkään!) pitäisivät Suomen vaakunaeläimen leijonan kuvaa. Jostain kumman syystä hän poisti kirjoituksensa aika äkkiä. Joku nopealiikkeinen oli kuitenkin ehtinyt sen lukaista ja siitä kirjoittaa: ks. Turun sanomien juttu.

En nyt lähde kovin perusteellisesti pohtimaan, millä tavalla tällainen ihmisten merkitseminen helpottaisi esimerkiksi poliisin työtä tai millaiseksi Eronen mahdollisesti poliisin työn ylipäänsä kuvittelee, jos se tolla keinolla helpottuisi.

Viime eduskuntavaalien aikana ja erityisesti Perussuomalaisten vaalikampanjoinnin myötä on tullut häiritsevän usein julkisuuteen heittoja tai pidempiä kirjoituksia, jotka sisältävät jotakin vastenmielistä, joskus piiloitellummin ja joskus näkyvämmin. Toki näin on ollut aikaisemminkin, eräskin kaupunginvaltuutettu on oikein kunnostautunut tällä saralla. Yhteinen piirre näissä on kuitenkin ollut se, että sitten kun niistä kirjoituksista tai lausunnoista yritetään tarkemmin kysellä, niitä selitellään ironialla tai sarkasmilla. Tai vitsillä. Että siis ”hei kamoon, ihan läppäläppä, enhän mä nyt oiiikeeesti ole sitä mieltä että...”. Parhaimmillaan monet ns. yleisöstäkin ovat menneet lankaan ja tyytyvät kuittaamaan nämä älynväläykset trollina tai läppänä, jota ei sentään tartte ottaa vakavasti.

Mutta miksei kansanedustajan tai muun luottamushenkilön puheita pidä ottaa vakavasti? Miksi näiden pitäisi päästä helpommalla eikä joutua vastuuseen sanomisistaan, kun esimerkiksi kenen tahansa tavallisen duunarin, joka heittäisi vaikkapa asiakkaalle tai pomolle samanasteista ”ironista” omaan työhönsä liittyvää läppää, olisi syytä pelätä työpaikkansa puolesta? Valtaahan heillä on rutkasti enemmän kuin tällaisella taviksella.

Mutta jos mennään mukaan tähän, että suurta osaa Perussuomalaisia edustavien sanomisista ei vaan voi ottaa vakavasti? Mitä se kertoo puolueesta? Milloin menee viimeinenkin uskottavuus? ”Peruspalvelut on tuotettava pääsääntöisesti julkisesti ja palveluiden ulkoistamista on pidettävä poikkeuksena. Sanomme ei tasaverokehitykselle. (periaatteita eduskuntavaaliohjelmasta 2011)” – muahhahhaa, läppäläppä!

Tuottava kuluttaja ei notku!

Mun on pitänyt kirjoittaa tästä aiheesta sekä yleisestä näkökulmasta että erityisesti Kamppiin liittyen, ja varsinkin sen jälkeen, kun luin erään kaupunginvaltuutetun notkumisvastaisesta puheesta. Siitä keksin otsikoksi päätyneen lentävän lauseenkin:)

Kuten niin usein käy, joku muu kirjoittaa samasta aiheesta paremmin. Sitten ei voi kuin linkata ja suositella Muukalaisia vesirajassa. Kirjoitus on hyvä, tosin mulle tuli, kuten sanottua, enemmänkin mieleen kulutuspakkomielle kuin ihmisviha. Nykyään on niin paljon erilaisia kauppakeskuksia kaikkien kulkureittien varsilla, ettei perinteistä, avointa ja julkista kaupunkitilaa enää juurikaan ole. Josta seuraa, että yksityiset kauppakeskukset tulevat torien, aukioiden ja puistojen tilalle. Ja niissähän ei saa notkua, kun pitää kuluttaa..

Äärimmäinen pahuus naurunalaisena

Kyllä suomalaisetkin elokuvia tehdä osaavat! Olkoonkin, että Iron Sky on oikeastaan kansainvälinen tuotanto. Mutta aina pitää vetää vähän kotiin päin ;) Mulla oli oikeastaan aika vähän ennakkotietoja leffasta, idea oli tietysti tuttu (ja kutkuttava, kyllä) mutta noin muuten oli varsinainen fanitoiminta jäänyt vähiin. Olinkohan nähnyt trailerinki vaan kerran. Toisaalta ehkä juuri siksi, että aavistelin jo etukäteen, ettei leffa tuota pettymystä. Ja hyvähän se oli! Alku ehkä vähän kömpelö ja hieman sillä rajalla, että olisiko ollut vähän liian camp. Mutta parani kyllä ehdottomasti edetessään! Piikittely oli kivaa ja tietyt kliseet asiaankuuluvia. Näyttelijät oli myös hyviä, saksan kieltä oli hauska kuulla ja kuusta oli tehty todella uskottava. Götz Otto ultimatenatsina ja Julia Dietze järkiinsätulevana natsina oli hieno parivaljakko. Aivan loistava oli tietysti USA:n pressaa näyttelevä Stephanie Paul. Mutta hauskin oli ehkä kuitenkin tärkeilevästä pr-päälliköstä avaruusaluksen komentajana kostoretkelle päätyvä Peta Sergeant. Avaruudessa käytävä taistelu oli hyvin tehty (olisi voinut ihastella pidempäänkin...) ja loppuratkaisu oli todella onnistunut, oikeastaan kruunasi koko elokuvan ja toi sen muisteltavien elokuvien kategoriaan. Toisenlainen loppu olisi ollut paitsi laimea, myös jättänyt leffan liiaksi humorististen b-elokuvien sarjaan. Sitä en tiedä, onko se suomalaisen Johanna Sinisalon käsikirjoituksen ansiota vai muiden, käsikirjoittamiseen myös osallistuneiden. Joka tapauksessa, kansainvälisellä ja epäkonventionaalisella tiimillä on saatu aikaan hieno genrerajoja rikkova elokuva, joka ei jää yhtään jälkeen bondeista ja sen sellaisista. Suosittelen kaikille scifirymistelystä pitäville! =)