Suuresti arvostamani suomentaja Kersti Juva kertoo Kotuksen blogissaan, miten hän pyrkii tuomaan kirjojen henkilöt mahdollisimman lähelle lukijaa. Tähän kuuluu lukijaa vieraannuttavien piirteiden - kuten puhuttelumuotojen - suomentaminen sanan kaikenkattavassa merkityksessä. Jos alkuperäisessä teoksessa henkilöt puhuttelevat toisiaan titteleillä ja nimillä, tekee Juva kovan työn keksiäkseen, miten tämän voisi kiertää. Mielestäni ehkä vähän liiankin kovan. Ensinnäkin jos kirja sijoittuu vieraaseen aikaan ja paikkaan, voi teoksen yhtenäisyys kärsiä puhuttelutapojen muuttamisella. Jos lukija sattuu olemaan tietoinen esimerkiksi englantilaisista kohteliaisuussäännöistä ja lukee tällä tavalla muokattua kirjaa, se saattaa pikemminkin häiritä, kuin tuoda kirjan henkilöitä läheisemmiksi.
Toiseksi, sellaisessa kirjassa on varmasti paljon muutakin vierasta. Luin lapsena Rex Stoutin Nero Wolfe -dekkareita, jotka sijoittuvat yleensä New Yorkiin, noin 1930-luvusta joitakin kymmeniä vuosia eteenpäin. Wolfe suuressa mahtavuudessaan vasta vieras hahmo olikin: hän siis omistaa kerrostalon, hänellä on oma kokki/hovimestari, jolta hän tilaa olutta napinpainalluksella. Hän viljelee orkideoita ja sitä varten hänellä käy oma puutarhuri. Hän ei poistu talostaan juuri ollenkaan, hän komentelee ja ratkaisee rikoksia. Hän puhuttelee aina ihmisiä hyvin kohteliaasti, kuten siihen aikaan ja kulttuuriin kuului, jopa vihaisena (no nyt just en muista miten hän kohteli Tolloa Komisariota:). Koko sen muun vierauden keskellä kohtelias puhe ei hirveästi enää vieraannuta, pikemminkin jos hän siinä ajassa ja asemassa olisi puhutellut ihmisiä kuten keskivertosuomalainen, olisi se ollut töykeää eikä olisi sopinut hahmolle ollenkaan. Eikä se, että kaikki muutkin olisivat puhutelleet toisiaan samalla tavalla, olisi juuri asiaa parantanut.
Lisäksi luulen, että jos tarttuu kirjaan, joka sijoittuu eri "maailmaan" kuin missä itse on, on jo valmiiksi hakeutumassa vierauden ääreen. No mutta minä olenkin aina ajatellut, että kirjallisuuden olennainen ominaisuus on nimenomaan tarjota välähdyksiä vieraasta maailmasta.
Vähän tekisi mieli jopa ajatella, että Juvan asenne on, vaikkakin hyvää tarkoittava ja ystävällismielinen, hiukan holhoava.
Mutta kieli ja kirjallisuus herättää tunteita. Itse olen ehkä välillä taipuvaisempi sentimentaalisuuteen ja vanhan arvostamiseen. Ihmettelin kovasti, kun luin viime vuoden viimeisestä Kielikellosta uussuomennoksista. Onhan näitä aina silloin tällöin tullut huomattua, että klassikoista tehdään uusia suomennoksia. Arvelen, etten ole koskaan täysin tajunnut, että kyse ei ole vain jostain uusintapainoksesta tai huonon suomennoksen korjaamisesta, vaan täydellisestä uusiksi suomentamisesta. Ja sitä juuri ihmettelen, lukiessani artikkelin esimerkkejä ajattelin, että lukisin vanhoja kirjoja kyllä mieluummin vähän vanhemmalle suomelle käännettynä, kuin nykysuomelle.
Mutta mistä tämä into? Ymmärrän kamalan rikoksen - alkuperäisteosta lyhennellen tai muuten muokaten suomennetun - korjaamisen alkuperäistä vastaavaksi. Mutta miksi suomentaa uudestaan sellaisia kirjoja, mitkä on jo suomennettu ihan kelvollisesti? Jatkuvastihan syntyy uutta maailmankirjallisuutta, joka kaipaa kääntäjää. Ja mitä siitä, jos vanhojen suomennosten kieli on vanhaa, se ehkä kuuluu asiaan vanhaa kirjaa luettaessa. Ei siinä ole mitään pahaa, että lukija saa samalla käsityksen siitä, miten oma äidinkieli on vuosikymmenten (ja niin kovasti haluaisin ajatella, että jatkossa vuosisatojen) saatossa muuttunut. Minun mielestäni. Helppo olisi tietysti heti väittää vastaan, että eihän kukaan lukisi vaikeaa kieltä ja vaikeahan se olisi jos se eroaisi omasta päivittäin käyttämästä kielestä. Sillä kuka nyt haluaisi vaivata päätään jollakin "vaikealla".. en haluaisi uskoa, että se on näin. Haluaisin uskoa, että viimeistään koulussa voisi saada lapset ja nuoret lukemaan kaikenlaista kieltä ja kaikenlaista kirjallisuutta, ei vain sitä helpointa.
Vai onko tämä joku nuoren kielen syndrooma (kirjoitettua suomea vasta vakiinnutettiin 1800-luvulla, tietää Kielikellon samainen artikkeli)? Että kaikki kirjoitettu kieli täytyy aina pitää ajan tasalla, pakottaa kirjallisuus elämään jatkuvasti nykyhetkessä. Suomennetaankohan yhtä innokkaasti suomalaista kirjallisuutta nykykieleen? Yhtä hullu ajatus sekin on, eikö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti