- Kuulitteko, miten Ulla-Nadjalle kävi?
- Joo, Se Öykkäri vei sen repun!
- Ja nyt se tönii sitä!
- Ja haluaa sen pipon, takin ja
penaalin!- Ei tollainen vetele!
- Sanotaan Sille Öykkärille, ettei me leikitä sen kanssa, kun se on tommonen!
- Joo!
- Eikä jaeta enää karkkeja sen kanssa!
- Hyvä!
- Mennään heti!
Pieni Pörröinen Eläin havahtui. ”Voi
ei! Pihan lapset ovat menossa ärsyttämään Sitä Öykkäriä!
Miten sitten käy, jos Sen Öykkärin ei enää anneta öykkäröidä?
Miten vieras ja pelottava maailma!!” Pieni Pörröinen Eläin ei
pidä muutoksista, ei ollenkaan. ”Kuka ties vaikka se sitten kostaa
Pienelle Pörröiselle Eläimelle! Ei ota enää vastaan Pienen
Pörröisen Eläimen askartelemia koristeita ja vanhoja vaatteita ja
muita juttuja, mitkä ei kelpaa noille muille! Eikä tuo enää
vastineeksi itse tehtyä limonaadia!” Ajatukset pyörivät villisti
Pienen Pörröisen Eläimen päässä. ”Minä tarvitsen Sen
Öykkärin limonaadia! Juon sitä aina enemmän ja enemmän ja olen
hukassa, jos en saa sitä!”
(Joskus kyllä Pienen Pörröisen
Eläimen päässä kävi Vieraita Ajatuksia, Ajatuksia, jotka
kertoivat, että jos hän katselisi muiden askarteluja ja
harjoittelisi enemmän, ja askartelisi itsekin uudenlaisia
koristeita, kauniimpia ja taidokkaampia, muutkin pihan lapset
voisivat haluta niitä. Ja Ajatuksia, jotka kuiskuttivat, että
ylenpalttinen limonaadin lipittäminen ei ehkä ole hyvä juttu. Että
Pieni Pörröinen Eläin voisi juoda enemmän jotakin muuta,
terveellisempää. Mutta Pieni Pörröinen Eläin meni silloin
kyyryyn ja supatti itsekseen: ”minun koristeeni ovat parhaita
maailmassa juuri sellaisenaan!” ja ”minä tarvitsen Öykkärin
limonaadia, en voi elää ilman sitä!” Ja jos Vieraat Ajatukset
oikein kovasti vaivasivat: ”Öykkäri on hyvä! Öykkäri tykkää
minusta! Olen ihan hukassa ilman Öykkäriä!”. Eivätkä Vieraat
Ajatukset viipyneet kauan.)
Pieni Pörröinen Eläin mietti. ”No,
kyllä Öykkärin limonaadi näyttää muillekin kelpaavan, joten
ehkä tilanne ei ole niin paha!” Pieni Pörröinen Eläin
kuulosteli. Ei voi olla! Nyt ne on jo melkein Sen Öykkärin oven
takana ja näyttävät tosi vakavilta ja vihaisilta! Jopa Elias,
jonka Se Öykkäri hakkasi kerran pitkään koomaan!
”Hei kuulkaa!” Pieni Pörröinen
Eläin huudahti. ”Eihän tämä nyt vielä niin paha ole!
Odottaisimmeko vähän! Voi olla, että Öykkäri rauhoittuu, kun syö
kaikki Ulla-Nadjan suklaat. Kerrotaan nyt ensin vain, että meistä
ei ole ihan reilua, että Öykkäri otti sen repun. Ja sitten
palaamme omiin koteihimme, ja toivomme, ettei Se Öykkäri suutu
meille niin pahasti ettei anna enää limonaadia, jooko?”
- Siinä on kyllä järkeä, sanoi
Gisele. Giselekin tykkäsi limonaadista.
Muut mumisivat ja mutisivat.
- Niin, ja jos Se Öykkäri rupeaa ihan
lyömään Ulla-Nadjaa, niin kyllä me sitten voidaan sanoa vähän
kovemmin, eikö?!
- Joo, sittenhän me sanomme!- Niin, ei tässä vielä kannata karkkeja siltä kieltää.
- Ei!
- Mennään vain sanomaan, että olisi ollut kivempaa, jos Ulla-Nadja olisi saanut pitää reppunsa.
- Ja piponsa.
- Ja takkinsa.
- Ja paitansa.
- Ja kotinsa.
- Niin.
