Kirja - muoto vai sisältö?

Tämän päivän hesarissa on iso juttu Sofi Oksasesta ja hänen uudesta romaanistaan. Itse kirjasta mulla ei ole vielä mitään sanottavaa, enkä ajatellut tässä kommentoida edes Oksasta itseään. Mutta se, mikä sai aivoni haahuilemaan omia ajatusratojaan oli seuraava pätkä: (siis haastattelussa oli edetty siihen, että Oksanen toimii nykyään myös kustannusalalla ja aikoo panostaa kirjoihin, jotka elää pidempään kuin yhden sesongin ja yllättäen uskoo onnistuvansa) "esimerkkinä hän mainitsee pokkarinsa, jotka ovat menestyneet hyvin - huolimatta vanhasta hokemasta, ettei pokkareita Suomessa lueta eikä kannata tehdä".

Piti ihan pysähtyä tuohon kohtaan ja lukea se uudestaan. En oikein ymmärrä vieläkään - siis "vanhastaan" on uskottu, että ihmiset lukevat (tai siis eivät lue) "pokkareita". Ei romaaneja, novelleja, dekkareita, runoja, elämänkertoja jne, vaan "pokkareita" ikään kuin vastineena "kovakantisille"?? Kuka hullu oikeesti menee kirjakauppaan ostamaan "pokkarin"? No okei, myönnän, että itse ostan mieluummin pokkareita, mutta kyllähän siinä eniten kuitenkin merkitsee se, mitä niiden kansien välissä on.

Ja tuohon "ei kannata, ei lueta" - väitteeseen: mun on hyvin, hyvin vaikea uskoa, että halvempi, kevyempi ja vähemmän tilaa vievä muoto ei menisi kaupaksi. Mutta ainakin tämä selittää, miksi uusien kirjojen pokkariversioita on saanut aina odottaa ihan älyttömän kauan. Oisko siinä myös selitys sille, että pokkariversiot ovat kenties myyneet vähemmän kuin kovakantiset versiot samasta kirjasta (jos näin on ollut)? Saa olla aika kärsivällinen, että jaksaa odottaa kuukausikaupalla kirjaa, jonka haluaa lukea ja jonka toisenlaista muotoa on myynnissä melkein käden ulottuvilla. Olkoonkin, että hirveällä hinnalla.

Omalla tavallaan tämä on myös osoituksena siellä sun täällä ilmenevästä turhanpäiväisen hienostelun kulttuurista. Ehkä kustannusalalla on sitten pidetty kovakantista "hienompana" ja pehmeäkantista (ja halvempaa) "rahvaanomaisempana" ja siksi panostettu kovakantisiin. Pokkarit tulevat sitten vähän jäljessä, ikään kuin murusina köyhille (tässä nyt teille tämmöinen sekundaversio oikeasta kirjasta). Jotain tällaista olen ollut havaitsevinani muussakin yhteydessä, vain jos jokin on tosi kallista, voi se olla hyvää ja hankkimisen arvoista. Silloin se on hienoa, ihan riippumatta siitä, onko se käytännöllistä tai edes hyvännäköistä. Aika rajoittavaa, sanon minä. Ja mitä läpinäkyvämpää, sitä naurettavampaa. Onneksi silloin tällöin tulee ihmisiä, jotka vähän ravistelevat luutuneita käsityksiä ja sekoittavat tällaiset yhteishymistelyt.