Tänä syksynä on tullut luettua taas reippaasti enemmän kirjoja kuin pitkiin aikoihin. Vaikka onhan tuota aikaakin ollut, kun ei oikein mihinkään "iltaharrastuksiin" ole päässyt. Ehkä jos tämä viimeinenkin flunssa tästä hellittää, pääsee taas liikkumaan vähän muuallekin kuin kulkuneuvosta toiseen ja sohva-jääkaappi-väliä. Mutta siihen asti mennään nenä kiinni näyttöruudussa ja kirjassa.
Tähän mennessä syksyäni ovat vauhdittaneet:
Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita,
Sofi Oksasen Puhdistus (kyllä, nyt vasta...),
Anja Snellmanin Parvekejumalat
ja Laura Gustafssonin Huorasatu.
Ensinnäkin Sinisalosta on pakko todeta, että oikein harmittaa etten ole lukenut häntä aikaisemmin muuten kuin jonkin satunnaisen novellin silloin tällöin. Hänhän on suunnilleen Suomen Margaret Atwood! No joo, parin novellin lisäksi olen nähnyt Ennen päivänlaskua ei voi -näytelmän, mutta siitä on ikuisuus eli ei paljon kehumista tässä. Kädettömät on novellikokoelma, jossa on nimensä mukaisesti kaikenlaisia häiritseviä tarinoita. Scifi tietysti kolahtaa aina ja sen Sinisalo osaa. Hänellä on kuitenkin aina tarinassa myös joku "juttu" tai koukku, eikä hän oikeastaan tarvitse mitään tulevaisuusdystopioita tai hienoja tekniikan kehitysvisioita luodakseen tarinoita, jotka kuljettavat lukijan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi Transit oli hyvinkin koskettava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Grande Randonnée oli taas niitä tarinoita, jotka saa lukijan aivot tekemään pikkuisen silmukan, kun pistää ensin vaan lukien menemään ja jossain vaiheessa tarinaa huomaa, että hetkinen... Voisin kehua yksitellen kaikki kokoelman novellit, mutta tähän loppuun nostaisin vielä kaksi; Metsän tutun ja Baby Dollin, ja asettaisin ne vastakkain. Ensimmäisessä on naisen voima ja nykyihmiskunnan kadotettu yhteys luontoon, toisessa naiseuteen kasvavat etsivät puuttuvaa voimaansa hyvin pahassa ja kieroutuneessa maailmassa, joka ei itse asiassa ole kuin parin piirun päässä tästä meidän omastamme.
En varmasti voi sanoa Puhdistuksesta mitään, mitä siitä ei olisi jo sanottu. Näin myös elokuvan aika pian kirjan lukemisen jälkeen, ja vaikka rankkoja teoksia molemmat, minua vähän häiritsi ne muutokset, mitä elokuvassa oli tarinaan tehty. Aliide näyttäytyi paljon kierompana ja kylmempänä, mitä hän kirjassa oli. Tietysti kirjassa pystyy elokuvaa paremmin tuomaan esiin henkilöhahmon sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi kaikki se, miten Aliiden kokemukset häntä muuttivat, ja miten tämä vaikutti tarinan kulkuun sen loppuun asti, jäi elokuvasta puuttumaan. Ja että "nykyhetken" päärosvo, se ihmiskauppias, oli virolainen, oli mielestäni virhe castingilta, se ehkä hajotti tarinan kokonaisuutta vähän. Kirja oli kyllä juuri niin hyvä kuin on kehuttukin ja raakuuksineen kuitenkin luettava. Oksanen on aikamoinen virtuoosi kirjoittamaan, miten muutamalla sanalla voikin maalata lukijan mieleen niin selväpiirteisen kuvan!
Parvekejumaliakin on taidettu kehua, ja ihan syystä. Muistaakseni siitä puhuttiin kovasti "maahanmuuttokirjana" ja kirjan kai nähtiin käsittelevän pitkälti islamia. Sitähän siinä paljon onkin, kyllä. Mutta varsinainen teema taitaa sittenkin olla universaali: se miten niin kovin moni haluaa nujertaa heikompansa jo elämän ensi vuosista ja miten nujerrettu, jos on tarpeeksi sitkeä, käyttää sen vähäisenkin saamansa valon, ilman tai ravinnepalan kasvaakseen ja jaksaakseen. Sekin taitaa olla universaalia, että usein se nujerrettu on tyttöpuolinen, mutta nujertajissa on niin miehiä kuin naisiakin. Sama se, mikä ideologia tai uskonto siinä kulissina on, kaava ei juuri muutu.
Ja lisää samaa kamaa. Laura Gustafsson oli mulle uusi tuttavuus, ja vähän epäilytti tarttua Huorasatuun. Suoraan sanottuna uskoin olevani liian vanha ja liian queer saadakseni mitään irti tämän päivän heterotyttöjen elämästä kumpuavasta teoksesta. Mutta sainpas kuitenkin! Ei osunut ihan sataprosenttisesti sieluun, mutta kirja oli viihdyttävä. Se, että siinä seikkailee vanhoja jumaluuksia uudessa ympäristössä, tuo mieleen Hal Duncanin, mutta muuten teksti ja kirja muutenkin on täysin omanlaisensa ja omaa luokkaansa. Gustafsson on hyvin tarkkanäköinen eikä epäröi näyttää lukijalle hirvittäviä asioita hirvittävinä tai puhua asioista niiden oikeilla nimillään. Silti kirjassa on myös lämpöä ja siitä paistaa kirjoittajan hyvällä tavalla kiero mielikuvitus. Lukisin ehdottomasti myös jatko-osan, varsinkin jos siinä kerrottaisiin, mitä pienille lentäville lapsiraunioille käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti