Ruotsalaista kauhua

Ruotsidekkari on viime vuosien aikana muodostunut omaksi käsitteekseen. Ja hyvästä syystä, naapurin lintukoto tai oikeammin sen muuttuminen on tuottanut suuren määrän tarkkanäköisiä ja jännityksen taitavia kirjoittajia. Mitä nyt joskus ehkä menee väkivalta hieman yli (siitä lisää hieman myöhemmin, kirjakesä on vasta alussa). Kauhukirjallisuus taas on sellainen laji, jota ei ihan heti odottaisi grannesvenssoneilta.

Mutta sitten tuli John Ajvide Lindqvist ja Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in). Vampyyritarina, joka saavutti suuren suosion ja josta tehtiin elokuvakin. Kirjassa tavallinen koulukiusattu poika tutustuu tytöltä näyttävään vampyyriin, joka asuu pedofiilin kanssa. Tarina on kyllä ihan vetävä, väkivaltaisista kohtauksistaan huolimatta, ja luvassa on myös onnellisehko loppu, omalla tavallaan. En ole lukenut varsinaista nuorisokirjallisuutta juurikaan, edes nuorena, enkä lähtisi tekemään liian tiukkaa rajaa nuoriso- ja aikuskirjallisuuden välille. Jotenkin Ajvide Lindqvistin kirjoitustyyli kuitenkin saa hänen ensimmäiset kirjansa tuntumaan nuorisokirjallisuudelta, ainakin Kuinka kuolleita käsitellään (Hanteringen av odöda, zombietarina: kuolleet eivät enää pysy kuolleina, tosi helppolukuinen) ja ehkä myös Ystävät hämärän jälkeen. Viimeksi mainittu mahdollisesti päähenkilön nuoren iän takia ja siksi, että koulumaailma on niin kovasti läsnä. Muutama kohtaus on kuitenkin niin raaka, että sisäinen lastensuojelijani kyllä epäilisi antaa tätä kirjaa teini-ikäisellekään luettavaksi. Vaikka toisaalta tiedostan sen, että moni teini on kokenut elämässään pahuutta ja raakuutta, joten kirjallisuudelta suojelu tuntuu tekopyhältä.

Ihmissatamassa (Människohamn) oltiinkin sitten jo syvemmillä vesillä (heh) ja kirjaa lukiessani minusta alkoi tuntua, että Ajvide Lindqvistia voi hyvällä menestyksellä verrata jopa Stephen Kingiin. Tässäkin tarinassa on kuolemaa, mutta harva mereen kadonneista oikeasti kuolee. On kummittelua, pelkoa, ja alkoholisoituneen lastaan etsivän isän itsensä ylittämistä, kun hän vihdoin lopettaa vuosisatoja kestäneen kirouksen.

Varsinainen outous ilmestyy maailmaan kirjassa Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Mies löytää omituisen vauvan metsästä ja kasvattaa sen piilossa. Mutta mikään ei pysy salassa, eikä väkivallalta voi välttyä. Tässäkin on näyttämönä ensisijaisesti nuorten maailma, varsinkin kirjan loppupuolella, kun tyttö astuu maailmaan. Mutta tämä ei silti vaikuta varsinaiselta nuortenkirjalta. Ehkä hänen käyttämänsä kieli on monimutkaistunut tai sitten suomentaja on vaihtunut...nämä kaikki kirjat olen nimittäin lukenut suomennettuina.

En yleensä pidä siitä, että kirjoja kuvaillaan tyyliin: "kaiken kurjuuden keskellä silti toivonpilkahdus", koska useimmiten tämä "toivonpilkahdus" on seurausta lähinnä lukijan toiveajattelusta eli olematon. Tai sitten sen on tarkoitus tasapainottaa kaikki kirjan kauheudet, ettei lukija olisi aivan murtunut luettuaan kirjallisen sadismia ja onnettomuutta. Tyyliin Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Näistä neljästä kirjasta kuitenkin kolmen ensimmäisen loppuratkaisussa näkyy se pieni pilkahdus, elämä palautuu raiteilleen tai seuraa uusi alku. Kultatukka, tähtönen loppuu hieman eri tavalla. Mutta se taitaa silti olla juuri oikea tapa tuolle tarinalle.

John Ajvide Lindqvist on hyvin omalaatuinen kirjailija. Käyttäessään kauhun pahimpia kliseitä, vampyyrejä ja zombeja, hän tekee sen omalla tavallaan ja saa ne tuntumaan raikkailta, uusilta luomuksilta. Hänen muita kirjojaan voisi kauhukirjallisuuden lisäksi kuvailla kummakirjallisuudeksi. Suomikumma on arkisen näyttämistä oudossa, uudessa valossa. Kummakirjallisuus voisi olla vähän laajempi genre, ja hän sopii siihen oikein hyvin.