Dekkarikesä

Jotenkin huomaamatta on tänä kesänä tullut luettua melkein pelkästään dekkareita. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lukemiseni olisi ollut yksitoikkoista. Dekkarinimityksen alle kun menisi melkein mitä vaan, oli sitten kysymys murhasta, muusta rikoksesta tai muuten vaan selvitettävästä mysteeristä. Päähenkilötkin ovat vaihdelleet kriiseilevästä yksinhuoltajaäidistä kylmäpäisiin lampaisiin.

Johanna Tuomolan olen löytänyt Saaran ystävällisellä avustuksella, toiset ovat löytyneet sattumamenetelmällä eli olen mennyt tutkiskelemaan kirjaston jännityshyllyä ja napannut mukaani lupaavilta kuulostavia. Se onkin ollut hedelmällinen taktiikka. Paitsi että olen huijannut elimistöäni kuvitellulla rennolla kiireettömyydellä (lomafiiliksen kehittelyä ilman oikeaa lomaa), olen myös tehnyt löytöjä.

Tässä joitakin poimintoja kesän kirjalöydöistä:

- Johanna Tuomola: kevyttä luettavaa. Henkilökohtaisesti hieman häiritsi kahdessa ensimmäisessä järjellisen motiivin puuttuminen. Onneksi kolmas eli Petoksen anatomia oli tässä suhteessa vähän parempi ja loppu oikeastaan aika sympaattinen.

- Minette Walters: tavallaan kliseinen eriparisten henkilöhahmojen yhteentörmäys ja yhteisymmärryksen kehittäminen. Hyvin kirjoitettu ja viihdyttävä, vaikka rikokset rumia ja epämiellyttäviä.

- Leonie Swann: lammasdekkarit Murha laitumella ja Ihmissutta ken pelkäisi. Ihmisten maailmaa lampaiden silmin. Aivan ihanasti kuvattuja otuksia, näistä haluaisi lukea lisää. Näkökulman vaihdos tuo mukavaa tuoreutta genreen eikä haittaa ollenkaan eläytyä välillä yksinkertaisemmista asioista -kuten heinästä- nauttivien hahmojen maailmaan. Toisaalta henkilöhahmot (paitsi ehkä ihmiset:) eivät suinkaan ole yksiulotteisia tai tylsiä, tästä saamme kai kiittää kirjailijan psykologitaustaa.

- Carita Forsgrenin Jänistanssi. Tämä ei ole dekkari, vaikka hengenmenetys erästä hahmoa kohtaakin ja epämääräinen mysteerikin löytyy. Pitäisin kirjaa ennemmin nuortenkirjana, vaikka sitä sellaiseksi ei olekaan luokiteltu. Pidin siitä, miten tarinaa kuljetettiin eri päähenkilöiden näkökulmasta, osittain käytiin samoja tapahtumia mutta eri silmien kautta nähtyinä ja osittain tapahtumat etenivät henkilöstä toiseen hyppien. Kirja oli kuitenkin helppolukuinen, ei vähiten siksi, että melkein kaikki hahmot kuuluivat samaan pieneen piiriin.

Ei pelkästään uusia, vaan myös vanhoja tuttavuuksia on tullut luettua. Liza Marklund ei petä. Olen lukenut hänen uudempia kirjojaan, nyt luin Prime Timen. Kirja oli hyvä kuvaus television säälimättömästä maailmasta. Muuten oli hassua lukea päähenkilön henkilökohtaisen elämän tapahtumia kun tietää, miten hänen tarinansa kehittyy ja mitä kaikkea vielä tapahtuu. Toisaalta Marklundin kirjojen juonet ovat aina olleet niin vetäviä, että katkokset Annika Bengtzonin henkilökohtaisessa elämässä tai  viittaukset edellisissä kirjoissa tapahtuneisiin asioihin eivät paljoa ole lukukokemusta haitanneet.

Nyt taitaa olla lukukiintiö taas vähäksi aikaa täynnä. Voi siis keskittyä käsityö- ja tuunausprojekteihin!