Napos-Tipua napostellen

Margaret Atwoodin kirjassa Oryx ja Crake (vai oliko se Herran tarhurit) esiintyi Napos-Tipu (tm) eli keinotekoisesti kasvatettuja kananpaloja. Atwood on haastatteluissa todennutkin, että hän kuvaa kirjoissaan sovelluksia, joiden tekniikat ovat jo nyt olemassa tai vähintäänkin valmisteilla. Keinolihasta on kehitetty jo vuosikaudet, muistan nähneeni ensimmäisen pikku dokkarinkin aiheesta joskus niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

Nyt on sitten syöty ja maistettu, että mausteita kaipaa, eli keinopihvi ei siis eroa tavallisesta hampurilaispihvistä. (HS)

Lihojen maustamiseen en tämän enempää paneudu, kun ei tuota käytännön kokemusta juurikaan ole. Tervehdin kuitenkin pääosin myönteisesti tätä kehitystä. Jos ja kun keinotekoisesti tuotettu lihasmassa saavuttaa suuren, jatkuvasti kasvamassa olevan yleisön, on päästy ainakin muutamasta eläintehtaiden ongelmista. Lisäksi suurin osa kasvienergiasta, joka nyt menee itseään huomattavasti pienemmän lihamäärän tuottamiseen, voidaan käyttää suoraan ihmisravinnoksi. (Edellinen linkki + esimerkiksi tämä uutinen)

Vaikka toisaalta tämä kehitys on jotenkin ihmismäisellä tavalla vinksahtanutta. Kun ei vaan millään voi luopua lihasta, vaikka sen tuottaminen on tehotonta ja vie paljon enemmän resursseja ja energiaa kuin mitä se syöjälleen tuottaa, puhumattakaan sen eettisistä puutteista ja terveysriskeistä niin eläimille kuin ihmisillekin. Ja että sitten mieluummin kehitetään keinolihas, jotta voidaan upottaa hampaansa siihen esimerkiksi papu- tai soijapihvin sijasta. Aika kummallista.

Ajatukseni hyppäävät tästä keinolihaksesta kuitenkin väistämättä toiseen jännittävään juttuun, eli erilaisten kudosten ja ruumiinosien (varaosien!) kasvattamiseen. Se ei tunnu yhtään niin kummalliselta vaan päinvastoin hyvin innostavalta. Jos joskus (toivottavasti tietysti ei) tarvitsen uuden elimen, niin ilman muuta ottaisin omista kantasoluista kasvatetun. Ei olisi hylkimisreaktioita, ja tietäisin ainakin, missä se on ollut :)