Miksi

Miksi olla olemassa, miksi olla näkyvillä, miksi olla rehellinen, miksi puhua. Miksei voi valehdella, olla piilossa, miksei itseä voi kätkeä, vaikka jollakin olisi silloin helpompi olla. Miksi on niin helppoa vaatia, kun ei ole tarvinnut sellaiseen vaatimukseen vastata. Miksi haluaisin sellaisen perheen, joka ei halua minua vaan mieleisensä haavekuvan.

Täällä ollaan vielä

Yllättävää kyllä, maailmanloppua odottaneet saivat taas kerran pettyä uuden mahdollisuuden. Itsellenihän maailman jatkuminen ei tosin tullut yllätyksenä, sillä olin saanut ammattiliitoltani ensi vuoden kalenterin jo hyvissä ajoin.

Elämän kaoottisen oravanpyörän pyöriessä aina vain kovempaa olen saanut myös vähän mietittyä blogipostauksia, joten jotakin on varmasti tulossa tännekin sivulle. Hajatelmia ja ehkä olutarvostelukin, nimittäin oluthyllystä löytyi taas pari uutta tuttavuutta (mm. viehättävän englantilaisen Badger Breweryn Hopping Hare).

Valokuvia verkossa

Vuoden kiertäessä loppua kohti oma oravanpyörä kiihtyy kiihtymistään. Nykyinen elämänmeno on ainakin minulla ollut sellaista, että kun luonto hiljenee ja kasvu pysähtyy, täytyy itse vaan vaihtaa isommalle vaihteelle ja paahtaa nopeammin ja tehokkaammin. Tai ehkä se vaan tuntuu siltä, kun tuo kontrasti on niin selkeä. Kirjoittelu on kuitenkin jäänyt vähän taka-alalle, vaikka ajatuksia ja pieniä ideoita onkin kerääntynyt. Siksi onkin hyvä, että muut tekee ja julkaisee sellaista, mitä voi sitten jakaa:)

Yksi teistä

Juhlimisesta ja itsenäisyydestä

Olen ns. bilehile. Pidän juhlista ja käyn mielelläni ”baareilemassa”. En ole koskaan kuulunut niihin, jotka käy baarissa vain puolisoa etsimässä ja sitten kun sellaisen onnistuvat löytämään, eivät mene kuin ehkä pakon edessä kerran vuodessa, jos sitäkään. Tietysti kun ikää on tullut lisää, en enää jaksa valvoa niin pitkään kuin nuorempana, enkä käydä baarissa joka viikonloppu. Eihän se niin kivaa olisikaan, jos se olisi jokaviikkoista. Mutta kun voi silloin tälläin laittaa vähän juhlallisempaa vaatetta ja käydä ulkona, tavata ystäviä, ottaa muutama juoma ja tanssia – rentouttavaa ja piristävää arjen rutiinien ja huolien keskellä. Miellän siis juhlan ja juhlimisen ensisijaisesti iloisena tapahtumana.

Toinen, mikä mielestäni on iloinen asia, on tietysti Suomen itsenäisyys. Kyllä, tiedän, että se on saatu kalliilla. Tiedän myös, että hyvin pitkään se horjui muodollisen sanahelinän rajoilla ja että se on ollut vaikea kunnolla sisäistää. Sattumoisin tiedän myös sen, ettei kaikilla ole aina ollut sitäkään vähää ja ettei sen puute todellakaan ole se parempi vaihtoehto. Mutta sitä olen vähän ihmetellyt, miten Suomen itsenäisyyden juhliminen näyttäytyy enemmän hartaana synkistelynä tai sitten presidentinlinnaan menevien syyllistämisenä kuin iloisena tapahtumana. Voin jo melkein kuulla jonkun nillittävän, että mitä juhlimista tässä mukamas on kun kaikki on niin kurjaa kun elintasokuilu repeää aina vain laajemmaksi ja yhteiskunnan johtavassa asemassa olevilla on aina vain vähemmän tajua kansan enemmistön todellisuudesta. Ihan kuin tämä kaikki johtuisi itsenäisyydestä? Ihan kuin ilman itsenäisyyttä ei olisi riistämistä ja syrjäytymistä tai ihan kuin niille voisi jotain tehdä ilman sitä. Tai ihan kuin nämä tärkeät asiat tiedostettaisiin vain kerran vuodessa. Vai onko niin, että se mikä ärsyttää, on juhliminen? ”Eliitti” juhlii ja ”kansa” muistelee sotaa ja kaatuneita?

Veteraaneilla ratsastetaan jos minkälaisissa asioissa, mutta vähän kyllä ihmettyttää, olisiko se niin epäkunnioittavaa iloita siitä raskailla uhrauksilla saavutetusta asemasta? Miksi itsenäisyyttä juhlitaan katsomalla sotaelokuva ja kättelyä? Miksei sitä juhlita enemmän, julkisemmin, toreilla, bändien ja ilotulitusten kera? Niin, ehkäpä siksi, että suuri enemmistö varaa mussutettavaa, avaa telkkarin ja arvostelee iltapukuja. Minä mukaan luettuna. Kun huomenna on vielä pikkujoulutkin. Mutta jos ensi vuonna järjestäisin omat itsenäisyyspäivän bileet (joo-o, varmaan)!

 

Hyvää itsenäisyyspäivää Sinulle, mahdollinen lukijani!

Erilaisten ystävyyttä

Taannoin tuli haukuttua Finnkinoa hieman syyttä, nimittäin Koskemattomat tuli kuin tulikin teattereihin. Tarinan lähtökohta on sinänsä aina kiinnostava; erilaiset ihmiset kohtaa ja ystävystyy, tässä siis neliraajahalvaantunut kroisos ja köyhä pikkurikollinen. Lisäksi erityisenä koukkuna se, että elokuvan asetelma on todellisesta elämästä. Neliraajahalvaantunut vanhempi herra (valkoihoinen) etsii henkilökohtaista avustajaa. Köyhä nuori mies menee työhaastatteluun saadakseen kuittauksen työkkärin paperiin. Yllättäen halvaantunut ei haluakaan sievisteleviä ja vähän omituisiakin tosissaan paikkaa hakevia (valkoihoisia), vaan tykästyy kaksimetriseen rehvakkaaseen tummaihoiseen, joka tietenkin pyristelee aluksi vähän vastaan. Hyvä tarina ja hauskoja hetkiähän siitä seuraa. Vastakohtien leikkiä, yläluokkainen elämä vs katujen kulttuuri jne. Tulokas tietenkin paitsi piristää työnantajaansa, pistää myös muiden elämää järjestykseen, eikä epäröi näyttää mielipiteitään asiasta kuin asiasta. Eikä sievistele tai hiiviskele henkisesti varpaisillaan toisen vamman ympärillä. Pohjimmiltaan kyse onkin siitä, että lähtökohdista tai olosuhteista riippumatta toisen todelliseen kohtaamiseen riittää vain aitous ja hyväntahtoisuus.

 

 

Looper

Aikamatkailuleffat voi olla hyviä tai vähemmän hyviä, mutta jos niissä yhdistyy kylmäverinen tappaminen ja Bruce Willis, ollaan aika lähellä hyvää elokuvaa! Looperissa mafialiigat käyttävät aikamatkustusta murhiin ja ruumiiden hävittämiseen. Aika näppärää, kun tapettavan voi siirtää ajassa vuosikymmeniä taaksepäin, paikkaan jossa sitä odotetaan aseen kanssa ja homma hoidetaan sekunnissa. Pelin henkeen kuuluu, että kautensa päätteeksi nämä "hitmanit" eli looperit saavat viimeiseksi hoidoksi itsensä, 30 vuoden päästä. Sen jälkeen heillä on 30 vuotta aikaa nauttia elämästä, kunnes koittaa se "viimeinen matka". Paitsi että eihän se näin helposti mene, kun Brucekin on menossa mukana. Ruumiita tulee siis enemmänkin, samalla kehitetään hauskaa teoriaa siitä, miten nykyhetken hahmon kehoon jälkiä tekemällä saa aikaan muutoksia myös tulevaisuuden hahmon kehossa. Sillä tavalla voi esimerkiksi kätevästi viestiä (ja vaikka pakottaa karanneen kohteen takaisin).

Toinen aikamatkatarinoiden kestoaiheita on tietysti menneisyyden muuttaminen. Tässäkin leffassa sivuttiin itseään toteutuvaa ennustusta kohti kulkemista ja vanhaa kunnon "tappaisitko Hitlerin"-dilemmaa. Nämä teemat käsitellään kuitenkin tyylikkäästi, ilman turhia alleviivauksia tai mukasyvällisiä pohdintoja.

Kerro, kerro yötoive, ken ihanin on päällä maan

Ent. naapurintytöstä nyk. luurangosta merirosvoprinsessan kautta hevikuningattareen. On pojilla ollut mielenkiintoinen matka ja tytöillä ehkä myös, tai no, vaiheikas ainakin. Suuria tunteita ja dramatiikkaa tuskin on puuttunut kulissien takaa, vaikka julkisuuteen sitä onkin tihkunut hyvin vähän. Emme tiedä, onko tarinassa roistoa, kuka se olisi ja kenelle on tehty paskasti. No, matka jatkuu. Anetten jälkeen Nightwishin vokalistina toimiva Floor Jansen on määräaikainen kiinnitys. Yhden keikan perusteella voisin sanoa, että poikien menetys, muttei välttämättä Floorin, hänellä kun on omakin bändi ja omia touhuja.

Konsertin tunnelma oli kaikesta huolimatta hyvä. Floor on kyllä ihana. Everdream ja yllättäen myös Amaranth meni kuitenkin vähän takellellen, ihan kuin ne eivät oikein sopisi Floorin äänialalle tai olisivat ehkä kaivanneet laulun osalta jonkinlaista uudelleensovitusta. Tai sitten vain kuvittelen. Sitä tuskin kuvittelen, että viimeisen biisin (Last Ride of the Day) alussa Floorin laulu hieman kompasteli. Se pääsi kyllä melkein heti kunnolla vauhtiin ja esityksestä tulikin energialtaan melkeinpä keikan paras.

Hienoa konserttia seurasi sitten elokuva. Näin jälkiviisaana sanoen Imaginaerum oli juuri sellainen kuin olisi voinut odottaakin. Taikuutta, fantasiaa, hyvännäköistä kuvaa ja koskettava tarina. Elokuvassa  käsiteltiin isä-lapsi-suhdetta ja omaan sisäiseen maailmaansa eksyneen vanhuksen tarinaa. Seikkailu sisäisessä maailmassa oli kuvattu todella hienosti. Elokuva kaikkinensa kolahti ainakin minuun ihan täysillä. Vaikea sanoa kuitenkaan mitään sen tarkempaa itse tarinasta sortumatta ylisentimentaalisuuteen tai käyttämään latteuksia.

Eilen oli siis elokuvan maailmanensi-ilta (toisin kuin Nokia, Nightwish toi uutukaisensa ensimmäiseksi Suomeen), olisi hauska tietää oliko se tarkoituksella isänpäivän aattona. Elokuva sopisi hyvin myös joulun nyyhkyleffaksi.

Oli kyllä juuri niin ihana ilta kuin odotinkin.

 

 

Your world never changes, mister Bond or An old dog doesn´t need to learn new tricks

En ole oikeastaan koskaan ollut mikään Bond-fani. Tykkään kyllä kovasti toimintaelokuvista ja jännäreistä, mutta Bond-leffoista olen nähnyt vain muutaman. Enkä ole varmaan ikinä ymmärtänyt, että suurin osa ihmisistä ei pidä niitä vitsileffoina vaan ihan vakavasti otettavina elokuvina. Ei tietenkään sillä tavalla vakavasti otettavina kuten ns. taide- tai draamaelokuvia, mutta kuitenkin ihan tosissaan tehtyinä. Minun mielestäni James Bondin ja Austin Powersin erona on oikeastaan ollut se, että Powersin parodia on viety vähän pidemmälle kuin Bondin. Eikä se ero ole aina niin kovin iso ollut.

Kunnes tuli Quantum of Solace, se oli hyvä. Joten luulin, että Bond-elokuvista on nyt tulossa ihan vakavasti otettavia toimintaelokuvia. Sitten menin katsomaan Skyfallin. Elokuvan kantavana teemana, kenties juhlavuoden kunniaksi, on jonkinlainen "vanhan ja uuden maailman" välinen konflikti, moneen otteeseen viitattiin siihen, että Bond on vanha kettu, joka joutuu pärjäämään nuorille nuorten maailmassa.

Sitten arvosteluun: (Mahdolliselle lukijalle varoitukseksi, että feministinen ärähtely-osiossa tulee megaspoileri eli minun on pakko kertoa, miten elokuva päättyy, jotta saisin pointtini kerrottua).

Minun mielestani Bond-perinteitä oli parhaiten kunnioitettu elokuvan alkugrafiikassa. Se oli näyttävä, sen taustalla soiva tunnusbiisi oli upea (vaikkakin laulussa olisi voinut olla enemmän voimaa joissakin kohdin, Adelesta luulisi lähtevän enemmänkin ääntä), siinä esitettiin hienosti viitteitä tapahtumapaikoista ja elokuvassa myöhemmin esiintyvistä visuaalisista elementeistä. Ehdottomasti pitää kehua myös räjähdyksiä ja erästä erityisen visuaalista kohtausta yhdessä Shanghain pilvenpiirtäjässä. Juonikin oli ihan kelvollinen. Sitä kyllä olisi voinut kehittää vielä lisää, tuoda vähän enemmän esiin pomonsa pettämäksi tulleen katkeruutta ja sitä vaikeaa tilannetta, jossa pomo joutuu pettämään alaisensa. Judi Dench on niin hyvä kovilla panoksilla pelaavan johtajan roolissa ja varmasti kykenevä vähän syvällisempäänkin näyttelemiseen. Pelin luonteen raakuutta olisi voinut ehkä vähän korostaa. Ja M:n hahmo olisi saanut kaipaamaani syvyyttä ripauksen lisää, jos pelin kovuuden olisi nähnyt tuntuvan jossakin. En peräänkuuluta mitään tunteellisia kohatuksia, mutta vähän jotain kuitenkin, vaikkapa sitä, ettei se kaikki olisi ollut niin helppoa, ja olisin ehkä halunnut nähdä hiukan myös pomon lojaaliutta värväämiään agentteja kohtaan.

Ja tässä feministinen ärähtely-osio: vaikka maailman muuttumista korostetaan kovasti, mitään varsinaista muutosta ei kuitenkaan tapahdu. Äijät häärii, naisista yksi on pääpahiksen leikkikalu; toisesta, lupaavasta agentista tulee pikku sihteerikkö; ministeri on mitätön piipittäjä ja pomo tapetaan pois pelistä. Uudeksi pomoksi saadaan totta kai mies, ja lopuksi, sihteerikön jäädessä oven taakse äijät yksissä tuumin toteavat, että heillä on vielä paljon hommia tehtävänä. Pläh, mikä antikliimaksi.

Suomalaisen kirjallisuuden syksy

Tänä syksynä on tullut luettua taas reippaasti enemmän kirjoja kuin pitkiin aikoihin. Vaikka onhan tuota aikaakin ollut, kun ei oikein mihinkään "iltaharrastuksiin" ole päässyt. Ehkä jos tämä viimeinenkin flunssa tästä hellittää, pääsee taas liikkumaan vähän muuallekin kuin kulkuneuvosta toiseen ja sohva-jääkaappi-väliä. Mutta siihen asti mennään nenä kiinni näyttöruudussa ja kirjassa.

Tähän mennessä syksyäni ovat vauhdittaneet:

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita,
Sofi Oksasen Puhdistus (kyllä, nyt vasta...),
Anja Snellmanin Parvekejumalat
ja Laura Gustafssonin Huorasatu.

Ensinnäkin Sinisalosta on pakko todeta, että oikein harmittaa etten ole lukenut häntä aikaisemmin muuten kuin jonkin satunnaisen novellin silloin tällöin. Hänhän on suunnilleen Suomen Margaret Atwood! No joo, parin novellin lisäksi olen nähnyt Ennen päivänlaskua ei voi -näytelmän, mutta siitä on ikuisuus eli ei paljon kehumista tässä. Kädettömät on novellikokoelma, jossa on nimensä mukaisesti kaikenlaisia häiritseviä tarinoita. Scifi tietysti kolahtaa aina ja sen Sinisalo osaa. Hänellä on kuitenkin aina tarinassa myös joku "juttu" tai koukku, eikä hän oikeastaan tarvitse mitään tulevaisuusdystopioita tai hienoja tekniikan kehitysvisioita luodakseen tarinoita, jotka kuljettavat lukijan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Esimerkiksi Transit oli hyvinkin koskettava kaikessa yksinkertaisuudessaan. Grande Randonnée oli taas niitä tarinoita, jotka saa lukijan aivot tekemään pikkuisen silmukan, kun pistää ensin vaan lukien menemään ja jossain vaiheessa tarinaa huomaa, että hetkinen... Voisin kehua yksitellen kaikki kokoelman novellit, mutta tähän loppuun nostaisin vielä kaksi; Metsän tutun ja Baby Dollin, ja asettaisin ne vastakkain. Ensimmäisessä on naisen voima ja nykyihmiskunnan kadotettu yhteys luontoon, toisessa naiseuteen kasvavat etsivät puuttuvaa voimaansa hyvin pahassa ja kieroutuneessa maailmassa, joka ei itse asiassa ole kuin parin piirun päässä tästä meidän omastamme.

En varmasti voi sanoa Puhdistuksesta mitään, mitä siitä ei olisi jo sanottu. Näin myös elokuvan aika pian kirjan lukemisen jälkeen, ja vaikka rankkoja teoksia molemmat, minua vähän häiritsi ne muutokset, mitä elokuvassa oli tarinaan tehty. Aliide näyttäytyi paljon kierompana ja kylmempänä, mitä hän kirjassa oli. Tietysti kirjassa pystyy elokuvaa paremmin tuomaan esiin henkilöhahmon sisäistä maailmaa, ajatuksia ja tunteita. Esimerkiksi kaikki se, miten Aliiden kokemukset häntä muuttivat, ja miten tämä vaikutti tarinan kulkuun sen loppuun asti, jäi elokuvasta puuttumaan. Ja että "nykyhetken" päärosvo, se ihmiskauppias, oli virolainen, oli mielestäni virhe castingilta, se ehkä hajotti tarinan kokonaisuutta vähän. Kirja oli kyllä juuri niin hyvä kuin on kehuttukin ja raakuuksineen kuitenkin luettava. Oksanen on aikamoinen virtuoosi kirjoittamaan, miten muutamalla sanalla voikin maalata lukijan mieleen niin selväpiirteisen kuvan!

Parvekejumaliakin on taidettu kehua, ja ihan syystä. Muistaakseni siitä puhuttiin kovasti "maahanmuuttokirjana" ja kirjan kai nähtiin käsittelevän pitkälti islamia. Sitähän siinä paljon onkin, kyllä. Mutta varsinainen teema taitaa sittenkin olla universaali: se miten niin kovin moni haluaa nujertaa heikompansa jo elämän ensi vuosista ja miten nujerrettu, jos on tarpeeksi sitkeä, käyttää sen vähäisenkin saamansa valon, ilman tai ravinnepalan kasvaakseen ja jaksaakseen. Sekin taitaa olla universaalia, että usein se nujerrettu on tyttöpuolinen, mutta nujertajissa on niin miehiä kuin naisiakin. Sama se, mikä ideologia tai uskonto siinä kulissina on, kaava ei juuri muutu.

Ja lisää samaa kamaa. Laura Gustafsson oli mulle uusi tuttavuus, ja vähän epäilytti tarttua Huorasatuun. Suoraan sanottuna uskoin olevani liian vanha ja liian queer saadakseni mitään irti tämän päivän heterotyttöjen elämästä kumpuavasta teoksesta. Mutta sainpas kuitenkin! Ei osunut ihan sataprosenttisesti sieluun, mutta kirja oli viihdyttävä. Se, että siinä seikkailee vanhoja jumaluuksia uudessa ympäristössä, tuo mieleen Hal Duncanin, mutta muuten teksti ja kirja muutenkin on täysin omanlaisensa ja omaa luokkaansa. Gustafsson on hyvin tarkkanäköinen eikä epäröi näyttää lukijalle hirvittäviä asioita hirvittävinä tai puhua asioista niiden oikeilla nimillään. Silti kirjassa on myös lämpöä ja siitä paistaa kirjoittajan hyvällä tavalla kiero mielikuvitus. Lukisin ehdottomasti myös jatko-osan, varsinkin jos siinä kerrottaisiin, mitä pienille lentäville lapsiraunioille käy.

Satu Pienestä Pörröisestä Eläimestä

Pieni Pörröinen Eläin asui mukavalla ja rauhallisella alueella omassa pienessä ja lämpimässä kolossaan. Pienellä Pörröisellä Eläimellä oli mukavia ja rauhallisia naapureita, enimmäkseen. Eräänä päivänä Pieni Pörröinen Eläin alkoi juttusille Ilsen kanssa, joka asui vähän kauempana Pienen Pörröisen Eläimen kolosta. Pieni Pörröinen Eläin oli tavannut Ilseä paljonkin, heillä oli yhteisiä ystäviä ja naapureita ja he olivat melko samanlaisia. He olivatkin monesti naureskelleet, että ovat melkein kuin lähisukulaisia keskenään, niin hyvin tulivat he juttuun.

Ilsellä oli kuitenkin ongelma, hänellä oli paljon tekemistä ja aika vähän ylimääräistä aikaa, ja hän olisi tarvinnnut apua. Kaikenlaista väkeä kun voi eksyä näinkin rauhalliselle seudulle, ja vaikka ei eksyisikään, niin onhan se hyvä kuitenkin pitää silmänsä auki. Ilse kertoi Pienelle Pörröiselle Eläimelle, että hän ja naapurin Susse ja Nöppis olivat suunnitelleet, että jos he aina silloin tällöin pitäisivät Ilsen pihaa vähän silmällä. Ei koko ajan tietenkään, onhan kaikilla omatkin hoitamista vaativat pihat ja muita hommia. Mutta välillä, vähän. Se olisi vähän niinku naapurusten yhteinen juttu, ei mikään kerho, mutta kuitenkin. Kun he niin kovasti on aina puhuneet, miten mukavaa on tehdä kaikenlaista yhdessä ja miten paljon kaikki toisista tykkäävätkään. Ilse ja Nöppis kuuluvat kyllä itse asiassa yhteen kerhoonkin, siihen samaan, minkä ystävyyskerhoon Pieni Pörröinen Eläinkin kuuluu Sussen kanssa. Tämä olisi kuitenkin vähän eri juttu, ihan niiden oma.

Pieni Pörröinen Eläin lupasi miettiä asiaa ja kipitti takaisin koloonsa. Hän miettikin asiaa paljon ja ahkerasti. Olisi kyllä tosi mukavaa, jos olisi yhteinen juttu naapurusten kanssa. Ja tuntuihan se hyvältäkin, että Ilse ja muut pitivät häntä noin vastuulliseen tehtävään sopivana. Tai  mikseivät olisi, olihan Pieni Pörröinen Eläin itsekin aina sopivan tilaisuuden tullen korostanut kykyjään, ystävällisyyttään ja halukkuuttaan auttaa naapureitaan. Pieni Pörröinen Eläin hyrisi tyytyväisenä.

Mutta olisi se kyllä aika vaivalloistakin, pitäisi mennä ulos, vaikka voisi käpertyä oman peiton alle lämpöiseen. Mitä jos juuri silloin, kun olisi oma vuoro katsastaa Ilsen pihan tilanne, onkin kylmää tai sataa? Pieni Pörröinen Eläin muisti myös naapuruston Öykkärin, sen, joka joskus antoi Pienelle Pörröiselle Eläimelle korvatillikoita ja olipa Pieni Pörröinen Eläin saanut Öykkäriltä oikein kunnolla turpiinkin. Pieni Pörröinen Eläin kyyristyi pahojen muistojen vaikutuksesta ja vikisi vähän. Mitä jos Öykkäri kuulee, että Pienellä Pörröisellä Eläimellä on naapureiden kanssa tuollainen yhteinen juttu?! Jos Öykkäri onkin sitä mieltä, että Pienellä Pörröisellä Eläimellä on nyt vähän liian hauskaa ja vähän liian läheiset välit naapureiden kanssa? Pieni Pörröinen Eläin ei edes voi mennä kysymään Öykkäriltä lupaa, koska sitä naapurit ainakin jo ihmettelisivät. Ja korvatillikka siitä kuitenkin tulisi, ehkä toinenkin. Voi, miksi pitää Pienen Pörröisen Eläimen tehdä päätöksiä, se vaikeroi. Niin vaikeaan tilanteeseen on Pieni Pörröinen Eläin joutunut, voi-voi.

Markkinahumua ja numeron piirtämistä

Onko oikeutta pakko käyttää? Ehkä siinä mielessä on, että oikeus saattaa unohtua, jos sitä ei käytä. Muutkin saattavat unohtaa, että sinulla sellainen on. Toisaalta sekin voi olla tietoinen valinta. Niin surullista ja mahdollisten hyvien asioiden hukkaan heittämistä kuin se onkin, ei yhteiskunnalliseen keskusteluun tai yhteiskunnan kehittämiseen ole pakko osallistua. En pidä siitä, että äänestämistä sanotaan velvollisuudeksi. Se on velvollisuus yhtä vähän kuin vaikuttaminen muutenkin, suotavaa toki ja vähintä, mitä kansalainen tai siis yhteiskunnan jäsen voi tehdä. Mutta ennen kaikkea se on oikeus. Olkoonkin, että monien mielestä merkityksetön, oikeus yhtä kaikki ja parempi sen kanssa kuin ilman.

On tähän viikonloppuun mahtunut muutakin ohjelmaa kuin ehdokkaiden vertailua ja äänestämistä, eli Kirja-, ruoka-, viini-, musiikki- jne messut! Kahdeksan tunnin täydeltä ihmisvilinää, hälinää, haastatteluja ja maistiaisia. Aika loppui hieman kesken, Valtaoja jä näkemättä, kuten Pimppi-kirjan paneelikin. Yksi viinilipuke meinasi jäädä käyttämättä!

Tässä saalis henkisen ravinnon puolelta (Ullan leivät on jo pakkasessa, niitähän sai kolme vitosella...):

Kyllä se kirjahylly tätä menoa ennen pitkää romahtaa...

Kuka on kirjailijan ystävä?

Tämän päivän hesarissa on alkavien kirjamessujen takia tietysti oma kirjaosio. Esseessään sivulla C9 Jukka Petäjä toteaa, että Riikka Ala-Harjan kirja toi taas keskusteluun kysymyksen siitä, mitä romaanissa saa käsitellä. Kysymyshän oli Maihinnousu-nimisestä kirjasta, jossa oli käytetty sukulaisperheen tragediaa eli leukemiaan sairastuvaa lasta. Siitä nousi sitten kohu, kun kyseinen perhe ei ollut erityisen tyytyväinen tähän. Petäjä kertaa, aivan oikein, että "lapsen vanhemmat kertoivat haluavansa herättää keskustelun kirjallisuuden etiikasta. Siitä, saako kirjailija ottaa materiaalia toisten elämästä - vaikka väkisin." Hän toteaa, että "Maihinnousu todella herätti eettisen ja filosofisen keskustelun. Kuka määrää, mistä kirjailija saa kirjoittaa? Onko ihmisellä tekijänoikeus omaan elämäänsä? Onko kaunokirjallisella ilmaisulla yksiselitteiset laissa määritellyt juridiset reunaehdot? Nämä kysymykset eivät nousseet tänä syksynä suinkaan ensimmäistä kertaa pintaan - eivätkä varmasti viimeistäkään kertaa". Tämän jälkeen hän keskittyy juridiseen puoleen ja huomauttaa, että ei, laissa ei ole yksiselitteisiä reunaehtoja, eikä laki voi määritellä, mitä kirjailija saa tai ei saa käyttää.

Sitten esitetään esimerkkejä tunnetuista kirjoista ja kirjailijoista, jotka ovat käyttäneet henkilöhahmojensa esikuvina todellisia ihmisiä, myös kuuluisia, todetaan, että joillekin se voisi olla jopa kunnianosoitus tai tilaisuus tienata rahaa jne. Sitä etiikkaa olisin kyllä tähän kaivannut enemmän kuin näitä esimerkkejä. Ehkä eettisen pohdiskelun puute johtui siitä, että nämä kysymykset tosiaan ovat niin tuttuja ja paljon esillä, tai että eettiseltä kannalta asian pohdiskeluun olisi mennyt paljon enemmän (liikaa?) rajallista palstatilaa. Toivon, että syy ei ollut se, että Petäjä olettaa lain määrittävän eettisyydenkin rajat. Tämä on yllättävän yleinen asenne nykyään, monet fiksutkin ihmiset arvioivat kaikkea mahdollista toimintaa ja tekoja pelkästään sen kannalta, onko se laillista, ja jättävät täysin huomiotta sen, onko se oikein, hyvä, tai suotavaa.

Vaikka ei tekisi mitään laitonta, voi silti toimia epäeettisesti tai eettisen toiminnan rajalla. Petäjä kirjoittaa, että "kirjailija on varasteleva harakka, joka voi napata nokkaansa kaiken, mikä kiiltää, kimaltelee ja houkuttelee". Varmasti näin, eikä siinä ole mitään laitonta. Mutta mitä jos kirjailijan kiiltävä houkutus on jonkun läheisensä kokema kipeä ja elämää mullistanut tapahtuma? Vaikka yleisö ei tietäisi, että kyse on juuri tälle todelliselle henkilölle sattuneesta todellisesta tapahtumasta, en oikein usko, että tämä läheinen olisi kovin ilahtunut, jos se ilmestyisi yllättäen kirjasta esiin. Olisiko se eettisesti oikein? Vaikea sanoa, ehkä se riippuu henkilöistä, tilanteesta ja kirjasta. Voipi kuitenkin olla, että jonkinlainen etukäteiskeskustelu olisi "oikein". Edes sen vuoksi, että pääsisi nauttimaan läheistensä luottamusta jatkossakin, ja saisi sitä materiaalia ja kiiltäviä houkutuksia.

Kuitenkin olisi ehkä hyvä kirjoittaa ja keskustella näissä yhteyksissä enemmän etiikasta kuin laista.

Kissapäivitys

Kissaihmisille ei varmasti tule yllätyksenä, että kissat on laiskoja (tai ehkä ne vaan muistuttavat omistajiaan...?).

Tämmönen hieno tuli hommattua:

"Ruokinta-automaatti".  Näin sitä mainostetaan zooplus-sivulla:

"Kehitä kissasi fyysisiä ja psyykkisiä kykyjä yksinkertaisesti sitä ruokkimalla. Innovatiivinen Catit Design Senses Labyrinth kehittää samanaikaisesti eri aisteja. Kissallasi riittää puuhaa pitkään, se ei ahmi ruokaansa, ja sillä on hauskaa syödessään. Tällainen ruokintatapa tarjoaa jännittävää vaihtelua kotitiikerillesi." Joo, siis niinku kaksi sekuntia.

Idea tietysti tajuttiin melkein heti, ja kyllä sillä vähän aikaa leikittiinkin. Kunnes kyllästyttiin. Ja huomattiin, että hei, ruokakippokin täyttyy sittenkin entiseen tahtiin, kun vähän maukuu. Yritä siinä sitten pitkäaikaista puuhaa.




Ai tämä? Joo on se ollu jo kauan, noi naksut on varmaan jo ihan pölyisetkin.

Henkilökunta se vaan jaksaa tuon kanssa rapistella. Kiehtovaa.

 

Tylsäää. Koska syödäään...

No jos minä sitten nämä pari tästä kuleksimasta... 

"Naksut" on siis Royal Caninin management -ruokaa. Maailman parasta kuivaruokaa näiden mielestä. Vähän hassua, että laihisruoka on niin hyvää, mutta parempi tietysti näinpäin, ei niille pahaakaan haluaisi syöttää.

PMMP tulee, oletko valmis!

Tampereen Areenan toimitusjohtaja selkeästi ei ollut valmis: Hesarin uutinen. Kauheaa rienausta ja sen sellaista, kun lauletaan ettei Jeesus tulekaan! Omalla tavallaan ironista on myös se, että kyseessä oli Hämeenkadun Appron loppujuhlat. Hämeenkadu n Appro on yliopisto-opiskelijoiden ryyppäämiskilpailu, jossa kuljetaan Tampereen Hämeenkadulla baarista baariin ja kerätään pisteitä juoduista juomista. Tietystä määrästä saa sitten tietyn "akateemisen" arvosanan. Oikein hauska tapahtuma, itsellänikin on siellä ansaittu merkki erääseen vaatekappaleeseen ommeltuna, heh. Tietenkin siellä saa pisteitä myös alkoholittomista juomista, mutta yleisesti ottaen tapahtuman luonne on suhteellisen alkoholihuuruinen kuitenkin. Tunnetusti suomalaiset uskishihhulit eivät tykkää alkoholistakaan, toisin kuin esimerkiksi katoliset tai ortodoksit.

Mutta mikä on Tampere Areena? Nimittäin ensi ajattelemalta voisi olettaa, että paikan omistaja voi määrätä ja päättää, mitä tiloissa tapahtuu, myös laajemmin kuin normaalit hyvä tapa ja laillisuus -vaatimukset edellyttää. Ei aivan näin. Esimerkiksi Tampere Areena (linkki kotisivuille) on samantapainen kuin esimerkiksi Hartwall Areena, Messukeskus jne, eli ne kauppaavat yleisesti tilojaan kaikkien käyttöön. Kyse ei ole siis kirkosta, vaan ihan normaalista kaupallisesta toiminnasta, vaikka taustalta mahdollisesti löytyy uskonnollisia yhdyskuntia. Silloin on myös heidän noudatettava tasapuolisuutta eikä asiakkaita (joita tilan vuokraajat tässä tapauksessa ovat suhteessa Areenaan) saa syrjiä esimerkiksi uskonnollisella perusteella. Tilan vuokraajan määräysvalta ei myöskään ylety tapahtuman sisältöön edellä mainitsemiani hyvien tapojen ja lain noudattamista pidemmälle, vaikka hän miten kuvittelisi vetävänsä omaisuutensa päälle jumalan vihan raivon siellä laulettavan kappaleen tähden.

Kunnallisvaalit on ovella, joten kannattaa myös tsekata, mitä mieltä oma ehdokas muun muassa tästä on. Suhtautuminen tähän voi kertoa henkilön ajattelusta muutenkin. Onko kenties samoilla linjoilla tämän hepun kanssa: " En ole itse kuunnellut rienaavaan kappaletta. Pitäisinkin aika jumalattomana sitä, että joku pyytäisi minua tekemään niin. Olen muutenkin musiikin suhteen melko kuuro. Mutta eipähän niitä pilapiirroksiakaan ole kaikki nähneet, jotka ne tuomitsevat?" Eli suomeksi: en tiedä, mistä tässä on kyse, pidän vääränä sitä, että joku pyytäisi minua ottamaan selvää, ja muistutan, että joku muukin jossakin on raivonnut asiasta, josta ei oikeastaan tiedä juuri mitään. Tämä löytyi Uuden Suomen blogimerestä, linkkiä en viitsi laittaa kun ei tähän asiaan oikeastaan muuten mitenkään kuulu. Otin tämän esiin, koska minusta looginen ajattelukyky ja faktojen selvittäminen ennen mielipiteensä muodostamista on aika tärkeä ominaisuus ihmisellä, joka päättää yhteisistä asioistamme. Edellä oleva lainaus osoitta, että näin ei aina ole. Siksi olisi tärkeää tietää, miten sen ehdokkan ajatus juoksee, jota aikoo äänestää.

Ja lopuksi: koska kappale on hyvä ja PMMP ihana, täytyy se tännekin linkittää (lyriikoiden kera):

(Lyriikat täältä)

Jeesus ei tule oletko valmis
San. Paula Vesala

Anna rakas voimia jaksamaan
alusvaatemainokset kaduilla
joka puolella muija kuvissaan
luottaa itseensä pikkuhousuissaan
Itseinhosta
ihmisvihasta
hyvää bisnestä muovilihasta
Sinä olet kauniimpi kaduilla
loisteputkimaailman valoissa

Meill’ on yhteys poikki
ei näy Rihannaa
ja kun käännyt pois
pesen otsasta leimaa
Jeesus ei tule oletko valmis
Jeesus ei tule oletko valmis

Iltapäivälehden viihdeosiossa
juttu hautajaisista
Hyvän elämän lähtökohtana
ydinperhe ainoa oikea
sikiöt siis huolella valitkaa
mihin kohtuun päädytte roikkumaan
Yhteys poikki on

Rihanna bikinit vaihtaa
olen nähtävyys näkymätön
ja kun käännyt pois
irrotan hihasta nauhaa
Jeesus ei tule oletko valmis
Jeesus ei tule oletko valmis

Ennen ilmestyskirjaa on ostos-tv
brändityöryhmä, CV
Meill’ on yhteys poikki
ei näy Rihannaa
korjatkaa se nyt

Rihanna bikinit vaihtaa
Jeesus ei tule oletko valmis
Jeesus ei tule oletko valmis
Anna epäonnistumistarinoita
tämän ajan kapina


Ja vielä loppuhehkutus: olen saanut lukijan, jee! Vaikka blogia perustaessani ajattelin, että eihän sillä nyt niin väliä, vaikka kukaan ei tätä kyhäelmäkokoelmaa ikinä näkisi tai lukijaksi ilmoittautuisi, niin kumman mukavalta tuntuu :)

Taide-elämys ja mainos

Kun on yli neljä kuukautta aikaa tehdä jotakin, se jää tietysti melkein viimeiseen päivään. Pääsin siis vasta tänään Ateneumiin katsomaan yhden Suomen merkittävimmimmän maalarin, Helene Schjerfbeckin näyttelyä. (Näyttelyaika 1.6.-14.10. - neljä ja puoli kuukautta. Miten ihmeessä niin vähän...?) Muutama muukin oli saanut saman idean, mutta onneksi jono veti hienosti ja liikkumaan pääsi sujuvasti.

Oli mielenkiintoista nähdä se muutos, mikä Schjerfbeckin tuotannossa tapahtui 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Kuitenkin musta ne 1880- ja 1890-lukujen työt oli myös hienoja, kuten Vanha nainen uunin ääressä:

Tuon hohkaavan lämmön melkein tuntee...

Myöhemmin Schjerfbeckin työt olivat aivan erilaisia, kuten voi huomata siirtymällä sirkustytöstä omenatyttöön:)

Hän myös maalasi samoja aiheita uudelleen, Halkopojasta ja Sikustytöstä sekä eritysesti Silkkikengistä on monta eri versiota, osin myös eri tyylisiä. Ateneumissa oli hassusti yhdellä seinällä  vierekkäin Halkopojan luonnos ja varsinainen maalaus, kyltit olisivat kyllä melkein voineet olla toisinpäin, koska luonnos näytti paljon viimeistellymmältä kuin varsinainen, valmis työ.

Modernismi on tietysti myös hieno tyyli, ja erityisesti 1920 ja 1930 -lukujen taulut oikein huusivat funkkista. Ja myös itse maalaustekniikka oli muuttunut fyysisemmäksi, Schjerfbeck lisäsi maalia ja raaputti sitä pois, yritti tavoittaa olennaisen ja löytää omanlaisensa tekniikan. Mietin, että hän olisi ollut tosi mielenkiintoinen kuvanveistäjä. Jotenkin niistä maalinraaputuksista tuli mieleen, että olisiko ollut hyvä käydä oikein kunnolla käsiksi muotoon ja materiaaliin. Omakuvista hänet tunnetaan tietysti myös, varsinkin parina vuotena ennen kuolemaansa hän maalasi niitä Ruotsissa (tilauksesta) hyvinkin monta.

Ateneumin ruuhkasta selviydyttyäni oli tietenkin suunnattava Stokkalle Hullujen päivien hulinaan. Siellä minua odotti ehdottomasti viikon iloisin yllätys, nimittäin maailman parasta lakua saa Stokkan makeisosastolta!

Sai sieltä myös muunlaista lakua, joten tämän illan herkkuina punkkua ja Lakulehmiä :)

Iva on katsojan silmässä

Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Aika paljon kertoo myös kuvan aiheuttama reaktio.

Joku nimetön taho on tehnyt Per Looks -blogin, jonne on postannut perussuomalaisten vaaliehdokkaiden kasvokuviaHel Looks-blogin tapaan. Paitsi Per-etuliite, myös ainakin yhden henkilön paidassa näkyvä logo ja paremmin tietävien ihmisten kommentit viittaavat siihen suuntaan, että kuvissa tosiaan on Perussuomalaisten puolueen vähintäänkin jäseniä ja ilmeisesti kunnallisvaaliehdokkaita. Sinänsä nuo PerLooks-kuvat eivät mielestäni juurikaan eroa mistä tahansa henkilötaidekuvista, tollasia voisi olla melkeinpä missä tahansa valokuvanäyttelyssä "vastaantulija 1, vastaantulija 2, vastaantulija 3 jne" nimellä varustettuna (tai suurella suosikillani: "Nimetön 1, Nimetön 2, Nimetön 3" jne). Ettei vaan Forum Boxissa vai missä se nyt oli, ollut jossakin vaiheessa erään valokuvaprojektin näyttely, jossa oli esillä tavallisia helsinkiläisiä. Taisi olla joku itä vs länsi -juttu. Valokuvien nimet taisivat olla kuvauspaikkoja tyyliin Mellunmäki ja Munkkivuori. Oikein kiva pikku näyttely oli.

Jostain syystä monet ovat kuitenkin päätelleet, että tässä on pilkkasivusto, ja pilaa tehdään nimenomaan perussuomalaisista. Siinä kauhistelun lomassa jotkut ovat itsekin sortuneet pilkkaamaan tai ainakin haukkumaan perussuomalaisten ehdokkaiden ulkonäköä. Parhaassa tapauksessahan tässä on mahdollisuudet kahdelle täysosumalle - kauhistelemalla pilkkakuvien julkaisua voi vaikuttaa itse jalommalta ihmiseltä (joka ei missään tapauksessa ketään pilkkaisi) ja samalla vähän mutkan kautta, mutta kuitenkin, haukkumaan muita ihmisiä rumiksi (tai astetta kierompi pääsee erityisesti ilakoimaan sillä, että kertoo jonkun toisen pitävän näitä ihmisiä rumina).

Yksi hyvin mielenkiintoinen yksityiskohta koko hässäkässä kuitenkin on se, että itse blogin perustaja ei ole kommentoinut blogia, sen tarkoitusta ja kuvia mitenkään. Kaikki mahdollinen persuihin kohdistuva pilkkatarkoitus on siis syntynyt oikeastaan kokijan omien korvien välissä, ehkä sitä helpommin jos on jo valmiiksi puolustuskannalla ja odottaakin sitä pilkkaa tulevaksi, mutta kuitenkin pelkästään sanattomien kuvien julkaisemisen perusteella. Mitenköhän tämä Per Looks -kuvablogi oikeasti eroaa siitä tuulipukukuvablogista, joka aikanaan kirvoitti kovasti kehuvia ja syvällisiä ajatuksia vaatteilla koreilemisen turhuudesta ja käytännöllisen ja teeskentelemättömän pukeutumisen autuudesta pitkin blogistania? Sekin blogi taisi muuten olla jonkinlainen vastapuheenvuoro Hel Looks -blogille, jos oikein muistan. Jos ehdoin tahdoin jotain pilkkaa pitää päästä näkemään, voi miettiä myös sitä mahdollista kohdetta...

Minun on todella vaikeaa nähdä näissä kuvissa mitään pilkkaavaa ketään kohtaan. Ei se voi olla niin, että pelkästään jonkun puolueen ehdokkaiden kasvojen julkaiseminen (muuten kuin puolueen toimesta vaalimainoksessa) on pilkkaa, ei, vaikka kyse olisi puolueesta, joka on paljon esillä julkisuudessa. Ei, vaikka se julkisuus ei yleensä ole ollut kovin imartelevaa.

Tässä myös tarkkanäköistä pohdintaa kuvien herättämistä reaktioista.
Tässä taas vähän viihdyttävämpiä reaktioita.

EDIT: sisäinen kyynikkoni halusi tulla lisäämään, että jospa tämä onkin nokkela mainoskikka. Maksimijulkisuus minimikustannuksella. Ehkä se selviää lähempänä vaaleja, ehkä ei.

Hyviä uutisia

USA:sta kuuluu, Kalifornian osavaltio kieltää alaikäisten homojen eheytyshoidot (linkki Hesarin uutiseen tässä).

Aiiiivan sama, vaikka tämä olisi tulkittavissa sensuuriksi, sananvapauden ja elinkeinon harjoittamisen rajoittamiseksi (ja uskonnon, ei sovi sitä unohtaa). Jos tämän päätöksen ansiosta yksikin nuori välttyy henkiseltä vaurioitumiselta ja pään sekoittamiselta, se on sen arvoista.

Olutekstra

Olen sairastellut viime viikot. Yleensä aina flunssat iskee juuri siihen huonoimpaan aikaan (onko edes olemassa hyvää aikaa sairastaa?) Nyt oli vähän toisenlainen sairaus kyseessä, mutta sen verran vaikutti arkeen kuitenkin, että sain unohtaa elokuvissa juoksemisen. Täällä Helsingissähän on taas vietetty elokuvafestaria, tällä kertaa meneillään on Rakkautta ja Anarkiaa. Oloni alkaa nyt olla voiton puolella, joten OLISIN voinut käydä katsomassa edes tämän. No, kuinkas ollakaan se on loppuunmyyty! Eikä ilmeisesti ole tulossa normilevitykseen, kuten ei juuri mikään tämänkertaisista R&A-elokuvista. Mälsää. Luulisi, että joku finnkinon (koska muita leffateatterinpitäjiä ei juurikaan kaupungissa enää ole) valikoimasta päättävä henkilö älyäisi, että jos elokuvafestareiden näytökset myydään lähes järjestään loppuun, melkeinpä festarista, elokuvasta ja genrestä riippumatta, olisi yleisöä odotettavissa myös tavisteattereiden näytöksiin. Edes muutamaan! Edes juuri siihen Ranskan vuoden katsotuimpaan elokuvaan. Mutta ei, kun mennään varmalla hollywood-bulkilla, niin sitten mennään.

Noh, nytpä tulee sitten blogin ensimmäinen olutarvostelupostaus eikä elokuva-arvostelua. Kesällä tuli käytyä tanskanmaalla ja sieltä raahattua tuliaisina erinäisiä oluita. Niitä on vähitellen testailtu, mutta olen pidättäytynyt niistä kirjoittelemasta, koska en oikeasti viitsi osaa tehdä oikeaoppista arvostelua, sellaista missä olisi kaikkea hyödyllistä tietoa kysesisestä oluesta (alkoholiprosenttien lisäksi luonnollisesti kantavierteet, humalalajikkeet, värisävyn numerot sun muut).

Joten tässä hieman fiilispohjalta, ja jotta itsekin muistaisin, mahdollista seuraavaa reissua varten.

Frog Hops - eihän kukaan sammakoista pitävä voi vastustaa tollasta! :) kyseessä on Atlantin ylittävän yhteistyön tuloksena syntynyt Imperial Wheat Stout. Tanskalainen Amager Brygghus kohtasi ohiolaisen Hoppin' Frogin. Mulla on hiukan epäluuloja jenkkistoutteja kohtaan (maistelin paria joskus olutmessuilla, eikä tehnyt vaikutusta). Toisaalta kitalakeni ei ole erityisen harjaantunut enkä ehkä pysty antamaan imperial stouteille sitä arvostusta, joka niille kuuluu. Sama pätee mustan alen kohdalla, en vain saa sitä alas. Näin kävi nyt sitten tässäkin. Vaahto oli komea ja olut aivan mustaa, tuoksu lupasi lämmintä paahteisuutta, mutta maku tällaiselle noviisille aivan liian kitkerä.

Hullun panijan (heh..) elikkä Den Gale Bryggerin Gamle Bådsmands Porter. Villihiivalla käytetty uuden ja vanhan oluen sekoitus, käynyt vieläpä tammitynnyrissä. Kuulosti ihanalta, kun käpälöin tätä Kööpenhaminassa Ölbutikenin hyllyssä. Ja tykkäänhän minä laivoista ja merestäkin, mikä myöskin vaikutti valintaan. Mutta no jaa, tämän olisi voinut jättää tuomatta. Perusmaku oli hapan (liekö sitä uutta olutta sitten), jälkimakuna kahvi yritti tulla esille, mutta yritykseksi jäi. Valitettavasti. Jos portterit oli vanhaan aikaan tällaisia, on kehitys ollut vain hyvästä. Tästä voisin jopa sanoa, että ehkäpä asian harrastajatkaan ei vältsis tykkää.

Mutta! Kolmas kerta toden sanoi, tämä ei tosin ollut tanskalaista tuotantoa vaan aito skotti:

(ja koska tiedän ainakin yhden mahdollisen lukijani olevan välillä myös vääräleukaisuuteen taipuvainen, voin vakuuttaa, että ennen tämän maistelua en ollut vetänyt litraa olutta kitusiini;)

Ylistystä kuitenkin nyt seuraa, koska tämä luomu kaurastoutti oli: täyteläinen, sopivan paahteinen ja suklainen, ei liian kitkerä ja näytti lasissakin tosi hyvältä. Juuri tällaisesta oluesta pidän, syksyisin ja talvisin siis, kun ilma on surkea, viileä ja kostea ja lasiin kaipaa jotain lämmittävää ja lohdullista. Eikä ole ensimmäinen kaurastout, josta mulla on hyviä kokemuksia. Ja tätä saa Alkosta, jee! (Vaikkakin suolaiseen 4,55 euron hintaan. Siitä huolimatta taidan ostaa tuota uudemmankin kerran).

Brittidekkaria pukkaa

Tänään alkaa ylen 1:n lauantaidekkarina toinen kausi sarjasta Scott and Bailey. Kyseessä on vähän perinteistä poikkeava poliisisarja, muttei pelkästään siksi, että enemmistö päähenkilöistä on naisia, vaan enemmänkin siksi, millaisia naisia. Siinä missä olemme tottuneet näkemään puhtoisia, työlleen omistautuneita ja ammatissaan erehtymättömiä naispoliiseja ja patologeja (vaikka ihmissuhteissaan heillä saattaa ollakin vaikka mitä häikkää ja sekoilua), on tämä kaksikko nähty myös tekevän virhearviointeja ammatillisesti ja, mikä pahinta, ammattieettisesti. Sääntöjä on siis rikottu, vaikkakin miesasioihin liittyen. Se ei ole kovin yleistä, yleensä miespuoliset hahmot taivuttelevat sääntöjä ja jos naishenkilöitä on kuvassa, nämä korkeintaan katsovat vierestä ja suojelevat "poikia". Ja vaikka kyseisen sarjan naishahmot ovatkin ammatillisesti erittäin päteviä kaikin puolin, tuli tästä juonikuviosta vähän kuitenkin mieleen (ilmeisesti) Madeleine Albrightin lausahdus: naiset ovat tasavertaisessa asemassa miesten kanssa vasta silloin, kun meillä on epäpäteviä naisia johtajina. Ei sen takia, että erityisesti kaipaisimme epäpäteviä johtajia, vaan koska naisten on pitänyt ja pitänee vieläkin olla miehiä parempia menestyäkseen kunnolla, kun taas maailma on täynnä miehiä, jotka eivät oikeasti ole tehtäviensä tasalla.

Viihdyttävää brittidekkaria siis luvassa, ja ellei muuten niin mukavaa vaihtelua keski-ikäisiin elämän kolhimiin viinaanmeneviin ukkoihin!

Ikä ikäänsä kutakin

Monesti kuvitellaan, että nuorena on vapaa ja huoleton. Ei tarvi välittää paljon mistään, ei ole vastuuta mistään ja voi muutenkin tehdä ihan mitä huvittaa. Jotkut saattavat myös vähän vartuttuaan kaivata takaisin siihen nuoruuteen. Onhan se tietysti tottakin, harvemmin teinillä on esim. asuntolainaa tai vakituista työpaikkaa (no sitä jälkimmäistä on yhä harvemmalla aikuisellakin) tai vaikkapa lapsia tai eläimiä, jotka ovat riippuvaisia tämän huolenpidosta. Mutta jos ajatellaan muuta kuin talouteen tai huolehdittaviin liittyviä asioita, musta tuntuu pikemminkin että vasta nyt kun neljäskymmenes ikävuosi ei ole enää aivan käsittämättömän kaukana, on jotenkin vapaampi ja rennompi olo. Teininä oli kovin tärkeää olla tietynlainen, vaikka mä en koskaan ollutkaan ns. massateini. Mutta kuitenkin silloin oli jotenkin niin paljon tärkeämpää, miltä näyttää ja antaako juuri sen haluamansa kuvan itsestään. Ettei vaaaaan olisi millään lailla nolo, sehän olisi ollut ihan kamalaa! Ei vaikkapa jollain bändikeikalla voinut kunnolla bilettää, vaan piti tietysti tarkkailla esitystä viileänä ja ehkä vähän hyväksyvästi nyökkäillen.

Mutta tähän ikään tultuani olen alkanut ajatella, että voinkin vaan mennä ja heittäytyä, kun siltä tuntuu. Ja jopa heiluttaa täysillä nyrkkiä (hevikeikalla). Eikä muutenkaan ole enää ollut niin väliksi, näytänkö "ikäiseltäni" vai pukeudunko kenties liikaa nuorille tarkoitettuihin vaatteisiin, onko musiikki-, kirja- tai elokuvamakuni "ikäiselleni sopivaa" vai kenties jotain sellaista, minkä parikymmentä vuotta nuorempien voisi kuvitella omaavan. Yleensähän ihmisten maun ajatellaan "kehittyvän" iän myötä, millä kai tarkoitetaan sitä, että kun nuorena on nauttinut sci-fi- ja actionleffoista, fantasiasta ja metallimusiikista, vanhemmiten nauttiikin jostain muusta (draamasta, inhorealismista ja Phil Collinsista/setärockista). Heh. No, noin radikaali muutos tuskin on mahdollinen ilman omia aktiivisia toimenpiteitä. Tietenkään omat mieltymykseni eivät ole olleet ihan noin yksioikoiset kuin tässä annan ymmärtää, on paljon taiteellisiakin artisteja ja muunlaistakin elokuvaa ja kirjallisuutta, mistä olen kovasti pitänyt ihan pienestäkin asti. Mutta enimmäkseen voisi sanoa, että "kehitystä" ei juurikaan ole tapahtunut. Jonkun mielestä se on varmaankin huono asia, mutta tässä iässäpä en enää pahemmin välitä ;)

Lisäksi minusta on tullut vähän rohkeampi sanomaan omia mielipiteitä ja ilmaisemaan itseäni. Ja ehkä myös herkempi kuuntelemaan itseäni ja ottamaan varmemmin kantaa siihen, mitä minä haluan. Pelkoa yli-itsekkyydestä tuskin on, koska mulla oli aikaisemmin tapana yrittää olla tärkeille ihmisille sellainen kuin oletin heidän odottavan minun olevan. Olen siis yrittänyt mennä ikään kuin pidemmälle kuin normaali läheisen huomioon ottaminen "edellyttäisi" ja oikeastaan joskus on saattanut käydäkin niin, että kun joku on vaikkapa tarvinnut apua, en olekaan jaksanut sitä antaa. Jos Kun en enää toimi niin, saatan olla itsevarmempi sanoessani, mitä haluan, mutta mulla saattaa myös jäädä enemmän energiaa toisten huomioon ottamiseen ja aitoon läsnäoloon.

Odotusta

Siitä on jotain viitisentoista vuotta, kun olen Nightwishia ekan kerran kuullut. Silloin se oli rakkautta ensi säveleltä ja yhtye oli mulle tosi pitkään ehdoton ykkössuosikki. Musiikin kuunteluni oli muutenkin intensiivisempää siihen aikaan, visuaalisella ilmeellä ja sanoituksilla oli paljon enemmän merkitystä (kuin nykyään). Yhtye ja musiikki muodostivat tavallaan oman maailmansa, vähän samalla tavalla kuin elokuvat tai kirjat voivat sen (parhaillaan) luoda. Nightwishin maailmassa tuntui olevan paljon asioita, syvyyttä ja tunnelmaa, enemmän kuin ehkä vastaavilla yhtyeillä muuten. Varmaan senkin takia en oikein koskaan löytänyt toista samanveroista suosikkia, vaikka joku Sonata Arctica alkuaikoina pääsikin suht lähelle.

Sittemmin olen kasvanut aikuisemmaksi (ja vähemmän synkäksi) ja fantasiatarve on lieventynyt. Ei se kuitenkaan täysin kadonnut ole. Menneet elämykset saattavat nostattaa odotuksia liiaksikin. Siksi ehkä vähän pelottaakin, miten käy, kun menen katsomaan tätä:

 

 

 

Mutta minä menen, ja toivon ihanaa iltaa :)

 

Kirja - muoto vai sisältö?

Tämän päivän hesarissa on iso juttu Sofi Oksasesta ja hänen uudesta romaanistaan. Itse kirjasta mulla ei ole vielä mitään sanottavaa, enkä ajatellut tässä kommentoida edes Oksasta itseään. Mutta se, mikä sai aivoni haahuilemaan omia ajatusratojaan oli seuraava pätkä: (siis haastattelussa oli edetty siihen, että Oksanen toimii nykyään myös kustannusalalla ja aikoo panostaa kirjoihin, jotka elää pidempään kuin yhden sesongin ja yllättäen uskoo onnistuvansa) "esimerkkinä hän mainitsee pokkarinsa, jotka ovat menestyneet hyvin - huolimatta vanhasta hokemasta, ettei pokkareita Suomessa lueta eikä kannata tehdä".

Piti ihan pysähtyä tuohon kohtaan ja lukea se uudestaan. En oikein ymmärrä vieläkään - siis "vanhastaan" on uskottu, että ihmiset lukevat (tai siis eivät lue) "pokkareita". Ei romaaneja, novelleja, dekkareita, runoja, elämänkertoja jne, vaan "pokkareita" ikään kuin vastineena "kovakantisille"?? Kuka hullu oikeesti menee kirjakauppaan ostamaan "pokkarin"? No okei, myönnän, että itse ostan mieluummin pokkareita, mutta kyllähän siinä eniten kuitenkin merkitsee se, mitä niiden kansien välissä on.

Ja tuohon "ei kannata, ei lueta" - väitteeseen: mun on hyvin, hyvin vaikea uskoa, että halvempi, kevyempi ja vähemmän tilaa vievä muoto ei menisi kaupaksi. Mutta ainakin tämä selittää, miksi uusien kirjojen pokkariversioita on saanut aina odottaa ihan älyttömän kauan. Oisko siinä myös selitys sille, että pokkariversiot ovat kenties myyneet vähemmän kuin kovakantiset versiot samasta kirjasta (jos näin on ollut)? Saa olla aika kärsivällinen, että jaksaa odottaa kuukausikaupalla kirjaa, jonka haluaa lukea ja jonka toisenlaista muotoa on myynnissä melkein käden ulottuvilla. Olkoonkin, että hirveällä hinnalla.

Omalla tavallaan tämä on myös osoituksena siellä sun täällä ilmenevästä turhanpäiväisen hienostelun kulttuurista. Ehkä kustannusalalla on sitten pidetty kovakantista "hienompana" ja pehmeäkantista (ja halvempaa) "rahvaanomaisempana" ja siksi panostettu kovakantisiin. Pokkarit tulevat sitten vähän jäljessä, ikään kuin murusina köyhille (tässä nyt teille tämmöinen sekundaversio oikeasta kirjasta). Jotain tällaista olen ollut havaitsevinani muussakin yhteydessä, vain jos jokin on tosi kallista, voi se olla hyvää ja hankkimisen arvoista. Silloin se on hienoa, ihan riippumatta siitä, onko se käytännöllistä tai edes hyvännäköistä. Aika rajoittavaa, sanon minä. Ja mitä läpinäkyvämpää, sitä naurettavampaa. Onneksi silloin tällöin tulee ihmisiä, jotka vähän ravistelevat luutuneita käsityksiä ja sekoittavat tällaiset yhteishymistelyt.

Lukupäivä - jeah right!

Minun pitää opiskella eräänlaisia toisia hommia varten parisensataa sivua (noinöbaut). Eihän siinä sinänsä mitään, tuttua hommaa jo opiskeluajoilta. Suuressa viisaudessani otin vapaata töistä, että luen sitten kotona päivällä, ettei päivistä tule ihan ympäripyöreitä. Saldo tähän mennessä: pari uutta sisustus- ja tuunausblogia löydetty ja selailtu, sillä seurauksella, että oman asunnon kaipuu alkaa tuntua jo melkein fyysisenä. Alan yhä enemmän ja enemmän ymmärtää vauvakuumeisia ihmisiä. Itselläni sellaista ei ole koskaan ollut, mutta asuntokuumetta olen podennut jo melkein vuoden. Se alkoi aivan huomaamattomana pienenä "uuomapesäihanaa"- kipinänä, sitten kasvoi hieman "oispakivavoisrempatakysymättälupaajoo" - innostukseksi ja nyt se ei ole muuta tehnytkään kuin kasvanut tässä kuukausien edetessä. Tällä hetkellä olen "tahtootahtooaargh" - vaiheessa. Siis omistusasunnon hankkiminen olisi nykyään myös todella järkevää. Enkä ole elämässäni montaa järkevää hankintaa tehnyt. Enkä minä tästä enää nuorene, kohta en edes saa lainaa tarpeeksi pitkällä maksuajalla. Harmi vaan, että oman asunnon hankkiminen on tässä elämäntilanteessa kutakuinkin mahdotonta! Sanalla sanoen: aargh! 

"Ihanat kengät! Kuka niiden pitämisestä sinulle maksaa?"

Vertaismarkkinointi tai viraalimarkkinointi on markkintointia kuluttajalta toiselle (tietää wikipedia). Siis kun tuttusi kehuu jotakin tuotetta, hän ei välttämättä tee sitä vain siksi, että nyt sattui hankkimaan hyvän tuotteen, vaan koska hänelle maksetaan siitä. Ehkä ei paljon, tai ehkä hän on vain saanut ilmaiseksi markkinoimansa tuotteen. Mutta hän ei ole aivan niin vilpitön, kuin voisi luulla. Elokuvassa Jonesin perhe (the Joneses) tämä viedään pidemmälle. Naapurustoon muuttaa perhe, joka ei oikeastaan ole perhe. Heillä on kaikenlaista, mitä nyt ihmisillä on, huonekaluja, vaatteita ja sen sellaisia. Mutta he eivät ole ostaneet niitä vaan he ovat ikään kuin eläviä mallinukkeja tavaranäyttelyssä. He näyttävät menestyneiltä ja rikkailta ja kaikin puolin kadehdittavilta. Siinä ystävystyessä ja kanssakäymisen aikana he markkinoivat tiettyjä tuotteita, joiden kulutuksen nousua sitten "yhtiössä" seurataan. Elokuva on viihdyttävä ja jätti kutkuttavan "mitä jos oikeasti" -fiiliksen. Samalla herätti taas vaihteeksi miettimään, että moni varmaan ainakin jossain määrin "kilpailee" naapurinsa kanssa siinä, miten kallista ja miten paljon tavaraa hankkii, eli kulutuksessa. Että aina pitää olla ne uusimmat lelut jne. Tommosiin on sitten hirveän helppo iskeäkin, ei tarvita kuin joku näennäisesti tavallinen naapuri, joka omistamalla kaikenlaista (mukamas) saa kilpavarustelun käyntiin ja muut hankkimaan vaika mitä. Eikä tuolle oikein muuta voi, kun ehkä ymmärtää, että tavara ei ole kaikki kaikessa. Eikä sillä oikeesti ole väliä, vaikka naapurilla on miten kallista sitäsuntätä. Tärkeintä, että itse viihtyy ihan itsenään, ilman että omia omistuksiaan tarvii verrata muihin.

Elämän tärkeämmistä puolista olen nyt lähiaikoina nähnyt kaksikin elokuvaa. Onnistuin pitkästä aikaa valitsemaan Espoo Cinéssä muita kuin hiukan tylsähköjä ns. taideluomuksia (mykkine katseineen ja yksinäisen kurjuuksineen).

Ensimmäinen:

Kuva täältä

Ihanan hauska, paikoitellen hyvinkin liikuttava vanhan parin road movie.



Toinen:

Como Esquecer (So Hard to Forget). Sydänsuruinen kolmikko muuttaa merenrantakaupunkiin. Lämminhenkinen elokuva kaiken kaikkiaan, sisältää myös aavistuksen jostain näkyvän maailman toiselta puolelta, tai ehkä vain päähenkilön kuvitelman. Hyvin voimauttava elokuva jollakin tavalla.

En malta olla lisäämättä tähän loppuun uuden ruotsalaissarjan kehuja! Hubotit - melkein ihmisiä TV2:lla. Linkki yle areenaan tässä. Kyse on siis melkein ihmisen näköisistä roboteista, joita myydään ja käytetään kaikkeen mahdolliseen, kotipalvelijasta tehdastyöläisen kautta seksileluun. Osa näyttää muovinukelta, mutta osa menee täysin ihmisestä, mikä onkin hyvä, kun karkaa ;)

Yliluonnollisen satuolennon yliluonnollinen herkkyys

Itänaapurissa Pussy Riot, hieman kauempana onneton kehitysvammainen tyttö. Olisikohan maailma parempi paikka, jos jumalanpilkka olisi asianomistajarikos...

No joo, tiedänhän minä, että oikeasti suojellaan ihmisten herkkiä tunteita (ja tsaa Putinia), eikä asialla välttämättä ole niinkään paljon tekemistä uskomisen kuin omanarvontunnon kanssa. Ja luultavasti ihmiset keksisivät joka tapauksessa hyviä tekosyitä hallitsevaa järjestystä keikuttavien häiriköiden linnaan heittämiselle ja puolustuskyvyttömien tappamiselle. Mutta silti.

Soita minulle, Billy

Ihminen, tarve, päämäärä ja hinta. Teatteri Jurkka on tuonut näyttämölle tragedian, jonka tekee vielä traagisemmaksi se, että kyse on todellisesta henkilöstä.

Mitään uutta tai edes erityisen ihmeellistä ei ole siinä, että nainen, voidakseen tehdä mitä haluaa tehdä, pukeutuu mieheksi. Oikeastaan vasta tässä aikakaudessa olemme meidän länsimaisessa liberaalissa kulttuurissamme siinä pisteessä, että naisellinen sukupuolielin ei ole niin täydellisen rajoittava tekijä kuin ennen.

Billy Tiptonin tarinan varsinainen traagisuus näyttäytyykin siinä, että Billy ei ainoastaan pukeutunut mieheksi voidakseen soittaa bändissä, vaan hän ilmeisesti oli transseksuaalinen, mies naisen kehossa. Tai ehkä eräänlainen genderblender, joka vaihtoi sujuvasti roolista ja sukupuolesta toiseen. Tässä näytelmä antoi kyllä ymmärtää, että enemmän oli transseksuaalisuutta kuin sukupuolilla leikittelyä, että nimenomaan se miehen sukupuoli,  ulkoiset tuntomerkit ja miehinen käyttäytyminen oli se oma juttu. Ehkä hän ei olisi koskaan tajunnut toteuttaa itseään tällä tavalla ilman musiikin tuomaa voimakasta motivaatiota vaihtaa naisen olemus miehiseksi, ehkä olisi. Usein "luonto löytää polkunsa", kuten näin kömpelösti suomentamani sananlasku sanoo. Ainakin soittamisesta tai siis oikeastaan siitä, että naisena hän ei päässyt siihen maailmaan, tuli kimmoke.

Mutta, kuten surullisimmissa saduissakin, siitä minkä haluaa, joutuu maksamaan kovan hinnan, eikä sittenkään saavuta aivan sitä, minkä olisi halunnut. Tuohon aikaan, ennen korjausleikkauksia ja hormonihoitoja ja kun asenteet oli mitä oli, piti Billyn piilotella fyysisiä ominaisuuksiaan. Se, ettei voi näyttäytyä totena maailmalle ja erityisesti läheisilleen, on hemmetin kova hinta. Ilmeisesti jotkut Billyn elämän naisista ovat olleet tietoisia asioiden todellisesta laidasta, mutta suurimmaksi osaksi hänen elämänsä koostui itsensä peittämisestä ja paljastumisen välttelystä. Peittely meni niin pitkälle, ettei lääkäriinkään voinut mennä, vaikka hän kärsi kivuista, meni huonoon kuntoon ja kuolikin sitten vuotavaan vatsahaavaan. Lääkärin välttely oli siihen aikaan tietysti myös järkevää, hänethän olisi todennäköisesti passitettu pakkohoitoon, eikä syynä olisi ollut vatsahaava.

Tiedä siitä, miten todellisuudessa, ainakin näytelmässä paljastumisen pelko esti häntä myös menestymästä kunnolla ja pyrkimästä suurempaan tähteyteen. Mikä vie tarinan traagisuuden vielä tavallaan seuraavalle tasolle, nimittäin jos se mitä hän saavutti piilottamalla itsensä jäi vain varjoksi siitä, mitä hän olisi voinut saavuttaa, mikäli hänen ei olisi tarvinnut piilottaa itseään. Olkoonkin, että se oli enemmän kuin mitä hän olisi Dorothynä saavuttanut.

Soita minulle, Billy oli koskettava näytelmä intiimissä tilassa, jossa näyttelijät ja yleisö elivät yhdessä tarinaa. Ei mikään ihme, että keväällä kaikki näytökset myytiin hetkessä loppuun, kuten nyt nämä lisänäytökset.

Päivän mietelause

Experience is not to get from only one place.

Harvinaisen osuvan mietelauseen tarjosi Yogi Tea.

Rakkautta ensi maistelulla

Kävimme puoliskon kanssa Tanskassa. Tuliaisina hirveä määrä olutta, pari leipää (!) ja lakritsia. Ei mitään tavislakua, vaan täydellisen ihanaa luksusherkkua, joka on vielä pakattukin niin tyylikkäästi, ettei mitään rajaa! (Tähän mennessä maistettu passion-suklaa-lakritsi ja suolainen chili-mustaherukkalakritsi. Erittäin hyviä.) Eikä siinä kaikki, vaan niillä on myös lakritsistout ja lakritsilikööriä... Tämän viikon tehtäväni onkin löytää kohtuullinen nettikauppa, joka toimittaa tuota myös Suomeen.

Ihan ite otettu kuva:)

Lakrids by Johan Bülow

Tarhoista sohvalle

Hesarin heinäkuun kuukausiliitteessä oli artikkeli Saamelainen salaisuus. Se kertoo suomalaisesta saamelaistaiteilijasta, jonka isoisoisä perheineen kävi Saksassa Völkerschaussa eli ihmisnäyttelyssä 1925 ja 1930, muttei yleisönä. Niihin aikoihin oli ilmeisesti ihan tavanomaista koota ns. alkuperäiskansoja näyttelyyn "luonnollisine ympäristöineen" mikä ko. saamelaisten kohdalla tarkoitti siis muutamaa kotaa maalattuine tunturitaustoineen. Samoissa näyttelyissä oli myös afrikkalaisten heimojen ja Australian aboriginaalien edustajia. Artikkelin mukaan saamelaisia kohdeltiin näihin verrattuna hyvin, koska saamelaiset saivat palkkaa ja osallistuivat vapaaehtoisesti. Jutusta on siis pääteltävissä, että afrikkalaisilta ja aboriginaaleilta ei paljoa kyselty eikä heille mitään makseltu.

Ihmisnäyttelyn taustalla on varmaankin ollut ajatus tuoda vieraiden kulttuurien edustajat ympäristöineen tavallisen kansan ulottuville. Tuolloinhan ei juuri matkustamista harrastettu, joten ajatuksessa on eräänlaista "vuori Muhammedin luokse" -logiikkaa. Se on vain toteutettu nykyihmiselle (= minulle) irvokkaalta tuntuvalla tavalla. Ja imperialismia siinä on tietysti myös, siinä, että pidetiin muiden kulttuurien edustajia alempiarvoisina ja kun oli valta rahdata pakolla ihmisiä kotoaan vieraisiin olosuhteisiin töllättäväksi, niin myös tehtiin.

Mutta silti kuukausiliitteen artikkelia lukiessani en vain päässyt ajatuksesta, että näissä ihmisnäyttelyissä oli jotain samaa kuin nykypäivän matkustamisessa (en lähde nyt tässä pohtimaan niitä arvojen kannalta). Nyt matkustaminen on niin halpaa, että melkein kuka vaan eurooppalainen pääsee hyvällä tuurilla muutamalla satasella pariksi viikoksi toiselle mantereelle, jossa elämiseen menee murto-osa siitä, mitä kotimaassa kuluu. Meillä on varaa mennä katsomaan niitä muiden maanosien ihmeellisyyksiä. Ja yhä suurempi osa matkailijoista yrittää etsiä ja päästä kokemaan muista kulttuureista sitä aitoa eksotiikkaa mahdollisimman kaukana "turistirysistä" ja loma on suunnilleen pilalla, jos näkyy muita eurooppalaisia. Nyt todella mennään vuoren luokse ja pidemmälle, tai sitten vain sohvalle.

Matkustamisesta puheenollen, odotan mielenkiinnolla, muuttuuko nojatuolimatkailu. Perinteisestihän sillä on tarkoitettu matkakirjallisuuden lukemista, nykyään se voi oikeastaan tarkoittaa myös matkailuohjelmien katsomista. Teknologian kehittyessä GoogleEarthin katukuvat tai oikeastaan niiden seuraava kehitysaskel voivat joskus korvata "perinteisen" matkailun ainakin niillä, joilla ei halpalentojen loppumisen jälkeen ole enää varaa matkustaa. Ja olisihan se turvallisempaakin, ilman tauteja ja sen sellaisia. Kun ei vaan jossakin vielä kauempana tulevaisuudessa rahdattaisi väkipakolla muita elämänmuotoja pieniin tarhoihin ihmisten töllättäväksi.

Abstraktin ja orgaanisen leikkauspisteessä

Tennispalatsissa on esillä kattava läpileikkaus hyvin mielenkiintoisen taiteilijan, Georgia O'Keeffen (1887-1986) elämäntyöstä. Itsehän en tiedä taiteesta mitään, mutta O'Keeffen työt ilmentävät juuri sellaista modernismia, mistä pidän. Erityisen kiehtova on tapa, millä hän kuvaa luontoa eli maisemaa, kukkasia ja sen sellaisia saaden pienimmätkin yksityiskohdat näyttämään abstrakteilta mielikuvituksen tuotteilta. Ja värien käyttö on vaan niin vaikuttavaa. Niin kovin läheltä kuvattuna erityisesti jotkin kukat näyttävät tietysti myös hyvin, öö, mielenkiintoisilta. Itse asiassa jo O'Keeffen varhaisemmat abstraktitkin työt herättivät aikanaan tulkinnallisia spekulaatioita, eli että hän kuvaisi lähinnä omaa naiseuttaan ja seksuaalisuutta tällaisen muotojen runsauden avulla. Itse hän ei moista ainakaan tunnustanut ja minäkin olen taipuvainen olemaan sitä mieltä, että tällä tavalla selkästi yksimielinen tulkinta latistaa hänen teoksiaan ja ehkä tosiaan lataa ne vain sellaisella katsojan oman mielen sisällöllä, jota taitelija ei ole tarkoittanut. Päästäkseen naismaalarin lokerosta, johon häntä oltiin tunkemassa, hän maalasi paljon myös New Yorkia sen suuren 1920-luvun rakennusbuumin aikana, aihe, joka ennen häntä oli ollut miesten yksinomaisessa käytössä. Niitä kuvia oli Tennispalatsin näyttelyssä kaksi. Muuten hän viihtyi erityisesti New Mexicon alueella ja löysikin aavikolta paljon mielenkiintoista kuvattavaa, luineen ja kalloineen kaikkineen. Nekin oli omalla tavallaan herkkiä, eikä niinkään kuolemaan viittaavalla tavalla vaan enemmänkin elämän hauraudesta kertovia, kuten hän itsekin on kuvaillut (ks. esimerkiksi Pelvis with Moon, 1943, täältä).

Oma henkilökohtainen suosikkini tässä näyttelyssä oli kuitenkin esitteen kanteenkin päässyt Maissi nro 2. Sen voimakkaan vehreyden ja nerokkaan väriskaalan vuoksi. Toki muutama muukin kiehtoi, kuten lantioluu ja toinen hevosenkallotauluista, sekä eräs mustanpuhuva kukkanen, jonka sisältä loistava valo teki parhaimman vaikutuksen vasta kaukaa katsottuna. Ja aika vinkeää oli lähestyä yhtä tiettyä taulua sivusuunnassa. Näki hieman enemmän, kuin suoraan edestä katsoen (jätän mahdollisen lukijan oivallettavaksi, mikä taulu on kyseessä). Ja ei, en ollut käynyt terassilla ennen museovierailua, vaikka lomalla olenkin ;)

Googlen kuvahaun tuloksia täällä, kuvia ja piirroksia myös hänen museonsa verkkokokoelmassa. Mutta jos vain mahdollista, ne kannattaa mennä katsomaan livenä, sillä ensinnäkin tietokoneen ruutu on yleensä liian pieni suodakseen kunnollisen taide-elämyksen ja mikä tärkeintä, värit eivät pääse oikeuksiinsa.

Kävin toki myös ForumBoxissa Ruoholahdenrannassa katsomassa Art is so Gay -esillepanon (linkki). Pakko myöntää olevani niin vanha (tai konventionaalinen?), etten ihan kaikkea ja kaikkia esille laitettuja installaatioita ymmärrä. Mutta Laura Liljan peilimaapallo oli hieno.

Eläköön me!

Tämänvuotinen sateenkaarikansan juhlaviikko on saatu päätökseen. Hauskaa oli ja vanhakin jaksoi. Ensi vuonna uudestaan! Sitä odotellessa voidaan olla itsestämme ylpeitä ihan joka päivä. Satunnaisten vihanilmausten (tänä vuonna kananmunat, viime vuonna kyynelkaasut) ja kaiken maailman netti- ja uskisnillitysten ei kannata antaa lannistaa. Täällä ollaan eikä hävetä. Hyvä me!

Kehitystä

Se on aika hurja määrä, mitä vauvoina uskonnolliseen yhdyskuntaan liitetyille opetetaan uskomista valtion kouluissa. Nykyisen opetussuunnitelman mukaan peruskoulussa on satutunt..anteeksi, uskonnon opetusta 11 vuosiviikkotuntia (1 vuosiviikkotunti = 38 oppituntia). Vertailun vuoksi: historiaa ja yhteiskuntaoppia opetetaan YHTEENSÄ 10 vuosiviikkotuntia! (Tsek. perusopetustyöryhmän muistio opetusministeriön sivuilla: http://www.minedu.fi/)

Nyt sitten ehdotetaan, että poistettaisiin yksi vuosiviikkotunti uskomista ja lisättäisiin pari vuosiviikkotuntia yhteiskuntaoppiin ja historiaan (Hesarin juttu sekä hallituksen tiedote. Ilmeisesti minä olen opiskellut liian vähän matematiikkaa, koska en ymmärrä miten nykytilan mukaisesta 11 vuosiviikkotunnista yhden vähentämisen jälkeen saadaan 11 vuosiviikkotuntia. tsek. esim työryhmän ehdotus s. 32 tässä).

Oli miten oli, huvittavinta tässä asiassa on tietysti se, että raamattupuolue ja kirkko uudistusta vastustaessaan (se nyt on itsestään selvää, että ne sitä vastustaa) vetoavat mm. siihen, että hallituksen ohjelmassa on luvattu vahvistaa arvokasvatusta! Ja totta kai globalisaatio (1990-luvun muotitermi, nykyään todellisuutta) edellyttää, että uskomista opiskellaan enemmän kuin - sanokaa kanssani -historiaa ja yhteiskuntaoppia YHTEENSÄ. Mitä arvokasvatukseen tulee: johan se on nähty, millaisia arvoja räsäset ja hauvelioinoset ajavat, aivan siihen samaan uskomusjärjestelmään nojaten, mitä valtion kouluissa opetetaan noin valtavan monta tuntia. Ja juu, uskonnollisissakin yhdyskunnissa, jopa kristityissä seurakunnissa, toimii eettisesti valveutuneita ja hyviäkin ihmisiä, kyllä, mutta se ei suinkaan saa olla peruste sille, miksi kouluissa pitäisi opettaa noin paljon uskomista. Eiköhän oikeusvaltion perusteet ja muut sen sellaiset arvot, plus kansainvälisessä maailmassa hyödylliset tiedot ja taidot olisi aika paljon luontevampaa opettaa ilman uskonnollisia kehyksiä. Puhumattakaan ihan perustavanlaatuisista kansalaistaidoista. Ja ettei käy niin, että tulevaisuudessa äänestetään mieluummin Big Brotherissa kuin eduskunta- tai kunnallisvaaleissa.

Avaruusölliäiset vauhdissa

PROMETHEUS

"He loivat meidät. Nyt he haluavat tuhota meidät. Mikä sai heidät muuttamaan mielensä?" -noo, ehkä ihmiset on vaan niiiiiiin ärsyttäviä ja itsekeskeisiä..

Jäi vähän ristiriitaiset tunteet tuosta leffasta. Perusrymistelynä se oli kyllä huippuluokkaa, samoin avaruusalukset ym tekniset vempaimet oli ihania! Ja Charlize Theron oli mainio, tosi kiva että se on löytänyt vähän muunlaisia rooleja. Noomi kantoi hyvin lt Ripleyn takkia, vaikka roolihahmonsa olikin "vain" tutkijanörtti. Mutta muuten, aliensaagan osana tuo ei oikein tyydyttänyt. Jotain jäi puuttumaan ja Luoja-höpötykset oli jotenkin niin päälleliimattuja... ja limahirviöt oli no, öö, mielenkiintoisia. Enpä ois uskonut tätä kirjoittavani, mutta Alien vs Predator sopi melkeinpä paremmin Alien-leffojen jatkumoon kuin tämä.

Mutta jos ei kaipaa mitään syvällistä näkökulmaa vaan jännittäviä paria tuntia, niin mikäs siinä, kyllä minä ainakin sain rahalle vastinetta! :)

Itsen kiusausta

Kun on ujo ja hiljainen ja sosiaalisesti kömpelö, onnistuu tietenkin hankkiutumaan näkyviin paikkoihin ja ryhmässä johtavaan tehtävään. Sitten kun on yksi projekti saatettu kunnialla päätökseen hikoiluista, jännityksestä, stressikohtauksista ja sydämentykytyksistä huolimatta, pitää löytää seuraava juttu, missä voi tuoda itseä esille. Ja taas pääsee jännittämään ja ihmettelemään miksi ja lupaamaan itselle, että tämän jälkeen ei kyllä. Vaikka tavallaan kuitenkin aavistaa, että taas seuraavan tilaisuuden tullen kun kysellään tekijöitä, nostaa kätösensä ja ilmoittautuu. Juuri ennen kun ehtii tulla toisiin ajatuksiin.

Novelleja, vanhaa rakkautta ja suomidekkaria

Kesän alkajaisiksi piti hakea läjä kirjallisuutta lomalukemiseksi, vaikka lomaan on vielä aikaa eikä kesäkään tunnu olevan kuin kuukauden nimenä kalenterissa. Niin siis melkein kaikki olenkin jo itse asiassa ehtinyt lukea, kohta joutuu hakemaan uuden satsin!

Tarinoita tuonpuoleisista oli jännä, pieniä tarinoita siitä, millaista kuoleman tuolla puolen on. Aika monessa tarinassa esiintyy jonkinlainen jumala, mikä on kai ymmärrettävää, elämän jälkeisissä asioissa kun liikutaan. Paljon enemmän variaatioita tarinoihin, kun on joku persoona läsnä siinä.
Auringonlaskun jälkeen on Kingiä, pitkästä aikaa novellikokoelma. Kahdessa tai tavallaan ehkä kolmessa niistä käsitellään myöskin tuonpuoleista. Novelleista ihan ensimmäinen, Willa, sai aikaan samanlaiset vinkeät väreet kuin eräs leffa (pääosassa Nicole Kidman:). Ja pakkomiellettä tavallaan kuvaavassa N:ssä on ihana Lovecraft-sävy. Se on myös sellaista aitoa, ihanaa Kingiä, minkä voin nähdä taipuvan elokuvaksi, ainakin eräs kohtauksista piirtyy hyvinkin selkeästi. Niin että vaikka siis periaatteessa on puhe pakko-oireista, ei se suinkaan ole koko totuus, välttämättä... Joo, vaikka joskus tuleekin heikompia esityksiä ja huteja, pystyy herra King silti välillä säväyttämään juuri oikealla tavalla.

Vanhaa rakkauttahan tuo Kingikin on, mutta tässä postauksessa sen tittelin vie Neil Gaimanin Sandman-sarjaan kuuluva albumi Ikuiset yöt, novellikokoelma tämäkin oikeastaan. Oi-oi-oi. Sandmanin visuaalista jälkeä olen kuolannut siitä asti, kun vahingossa tartuin ensimmäiseen albumiin. Että joku osaakin. Gaimanin luomat Ikuiset ja niihin liittyvät tarinat ovat ehdottomasti sen kaiken taiteellisen vaivannäön arvoisia.
Novellikokoelmien lisäksi piti saada vähän kevyempää, joten mukaan tarttui suomidekkari. Tuula Mai Salmelan Syvyyden avaimet. Ja olipa hyvä että tarttui, oikein kiva uusi tuttavuus tämä kirjailija. Erittäin suuri plussa sille, että tapahtumapaikkana on Helsinki ja sen ihanat Toukola sekä Arabia. Ja murhaakin pohditaan vähän niin kuin oheistekemisenä. Juuri sopivaa kesälukemistoa tämä.

Suomalaisesta kirjallisuudesta kun pääsin vauhtiin, pitää tässä vaiheessa nostaa esille Stefan Nymanin Anna online, vaikka sen olen lukenut jo kauan sitten. Kyllä suomalainenkin kauhua osaa kirjoittaa. Harmi vaan, että kirja on vähän lyhyt, jotenkin jäi sellainen olo, että enemmän olisi voinut tunnelmaa luoda. No, ei sentään niin pahasti kuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaisessa, jossa suunnilleen puolessa välissä alkaa tuntua siltä, että kirjailijalle tuli kiire saada kirja valmiiksi määräaikaan mennessä ja piti pistää pikakelaus päälle.

Mutta ei kesä pelkkää lukemista ole! Se on myös aurinkoa, toivottavasti ainakin :)